Tänään minulla vielä on isä,
tässä elämässä, omassa maailmassaan, äänten ja tarkan kuvan takana, sidottuna sänkyyn, samaan huoneeseen, vaipoissa, syötettävänä - päivästä toiseen.
Mutta kuitenkin - vahvasti läsnä, hiljaisine vastauksineen ja mielenilmauksineen, avunhuutoineen.
Selvästi haluten jo antaa itselleen luvan luovuttaa, sanoi ettei jaksa enää, kun oli huonompana, mutta samalla kuin taisteleeln nukahtamista vastaan, sitä lopullista.
Eilen ei suostunut syömään kuin pakottamalla - nlotti oikein, mutta syödä pitäisi, jotta jaksaisi - jaksaisi mitä - toisten autettavana makaamista, ilman järkevää sanaa, tekemistä, katsomista. Sanoi, ettei haluaisi syödä.
Mitä haluaisi? Ei selvästikään oikein itsekään tiedä. Käsistä piti lujalla otteella kiinni kuin ei halluaisi irti päästääkään.
Isä rakas, luovuttaisin sinut Taivaan Isälle jo - pääsisit rauhaan ja rakkaiden lähelle.
Mutta niin kauan kun pidät reunasta kiinni etkä päästä irti, niin kauan käyn silittämässä poskeasi, kampaamassa kuiksiasi ja silittämässä käsivarttasi, niin kauan kuin sen voin vielä tehdä.
Aika alkaa vääjäämättä käydä vähiin, sen näkee laihtuneesta ja haurastuneesta olemuksestasi, mutta aika on kysymysmerkki - sen tietää vain isä taivainen - ja varmasti sinä itse silloin kun aika ja hetki lähenee - toivottavasti olen silloin luonasi, kun ote viimein irtoaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla