Helsinkiläinen Laila Rantio, 69, sairastui keski-iässä ykköstyypin diabetekseen. Helppo oli tuolloin syyttää itseään, koska lääkärikin teki niin.
"En voi vaatia, että ihmiset ymmärtäisivät, mitä tämän diabetestyypin kanssa eläminen on, enkä halua, että minua holhotaan.
Totta kai joskus pelkään sitäkin, että mitäköhän tämä sairaus vielä eteeni tuo. Mielessä kummittelevat diabetekseen perinteisesti liitetyt kauhukuvat: jalkojen amputoinnit, sokeus ja dialyysihoidot. Silmänpohjissani on jo rappeumaa, hampaat alkavat rapautua ja minulla on munuaisten vajaatoiminta.
Epäreiluna olen kokenut sen, että meitä diabeetikkoja syytetään vieläkin taudistamme.
"Eräskin lääkäri huusi minulle suoraa huutoa, että ’jos sinä et noudata ohjeitamme, niin me emme voi tehdä mitään hyväksesi’.
Nykyinen omalääkärini on onneksi toista maata. Keskustelemme ihan luontevasti, ja kovasta työpaineestaan huolimatta hän jaksaa neuvoa ja kannustaa minua.
Enää en koe olevani minäkuvaltani pelkästään diabeetikko. Sairaus on toki osa minua ja arkeani, mutta elämä eläkkeellä on helpompaa, kun saa suunnitella päiväohjelman omien voimiensa mukaan. Voin ottaa päiväunet tarvittaessa, eikä paniikissa tarvitse miettiä, missä välissä teen tarvitsemani hoitotoimet. Ulkoilen ja harrastan sauvakävelyä niin paljon kuin kivuliaat jalkani sallivat. Käyn teatterissa, oopperassa ja elokuvissa. Onneksi eläkeläisille on päiväsaikaan esityksiä edullisempaan hintaan.
Minä pärjään kyllä, tulkoon mitä tulee.”
