Hannun, 64, silmävaivojen syy olikin kaihi: "Maksoin 1500 euron leikkauksesta alle satasen"

Talvella 2020 saan viimein aikaiseksi pyytää lähetettä työnäköoptikolle. Jo jonkin aikaa on tuntunut silmien siristelynä ja valumisena, että sopivalle etäisyydelle täsmäytetyt näyttöpäätelasit olisivat tarpeen. Kollegatkin niitä suosittelevat.

Edellisenä syksynä hankitut ensimmäiset kaksiteholasit eivät sovellu päätteen tuijotteluun. Työskennellessäni en käytä laseja tässä vaiheessa lainkaan.

Fysioterapeutti tulee mittaamaan etäisyydet näyttöpäätteeseen ja näppäimistöön. Saan lähetteen melko pian, mutta en tule varanneeksi aikaa, osin saamattomuutta, osin maailmaa ravisuttavan koronahämmennyksen vuoksi.

Työnäkölasit helpottavat oikean ergonomian löytämistä päätetyöskentelyssä.

Tuntuu huolestuttavalta mennä muiden kanssa samaan vastaanottotilaan saati ihmisten ilmoille ylipäätään. Kiirettä ei mielestäni ole, koska pärjään ilman laseja joten kuten.

Aika optikolle jää varaamatta saamattomuuden ja koronan takia.

Koronan vuoksi työnantaja suosittaa etätöitä kaikille, joille se tehtävien puolesta on mahdollista.

Viritän kotona työhuoneeseeni lisänäytön ja telakan läppärille. Yritän asetella ne niin kuin ne ovat olleet toimistollakin. Ajatus näyttöpäätelaseista tuntuu nyt kaukaiselta. Suunnittelen palaavani asiaan sitten, kun pääsen takaisin lähityöhön.

Syksy 2020: Oireet alkavat

Kesällä koronatilanne helpottaa, ja päällimmäisenä mielessä ovat lomat. Kun ei joka päivä tarvitse istua näyttöruudun edessä, ongelmia ei ole.

Kaukonäköni on hyvä, joten autolla ajaessa tai televisiota katsellessa en laseja tarvitse. En käytä juuri ollenkaan moniteholasejani.

Syksyn ja alkutalven mittaan, etätyön jatkuessa, alan huomata, että silmäni väsyvät ja vuotavat työskennellessä entistä pahemmin. Niitä kutittaa ja tulee hierottua, vaikka ei pitäisi.

Toisinaan ärsytys menee kivuliaan puolelle, ja työt pitää hetkeksi lopettaa.

Päättelen, että vaivat johtuvat kuivasta huoneilmasta ja jatkuvasta näyttöpäätetyöskentelystä – ja pienen kirjoja ja lehtiä pursuavan työhuoneen pölyistä.

Minulla on myös todettu atooppinen iho kasvojen seudulla, ja vaiva ulottuu silmäluomiin. Työterveyslääkäri on kirjoittanut voidetta ja kosteuttavia silmätippoja, mutta käytän niitä laiskasti. Näillä mennään loppuvuosi ja talvi.

Kevät 2021: Vanhuuden tumakaihi

Saan viimein varattua ajan työnäköoptikolle. Vaimon muistutuksilla on osuutensa.

Optikko tekee reseptin edellyttämät rutiinitutkimukset. Ajattelen homman olevan sillä selvä, kunnes optikko huokaisee, ettei tästä laseilla selvitä. Oikean silmän näkö on harmaakaihin vuoksi heikentynyt siinä määrin, että edessä on silmälääkärillä käynti

Optikko sanoo, ettei ei tästä laseilla selvitä.

Saan ajan samalle viikolle. Lääkäri toteaa, että silmät ovat aivan eri paria. Vasemmalla näen kauas hyvin mutta lähelle huonosti. Oikeassa tilanne on päinvastainen.

Se selittää, miksi olin koko talven joutunut tihrustelemaan näyttöä ja miksi silmäni olivat ärsyyntyneet ja suorastaan kipeytyneet.

Lopuksi lääkäri kertoo vaivan lääketieteellisen nimen. Sen sulattelu vaatii realistista suhtautumista syntymävuoteen: ’vanhuuden tumakaihi´. Olen juuri täyttänyt 63 vuotta.

Lääkäri kirjoittaa maksusitoumuspyynnön Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriin. Jään odottelemaan kutsua leikkaukseen.

Maaliskuu: Tärkein työväline

Muutaman viikon kuluttua postiluukkuun tipahtaa palveluseteli leikkaukseen. Mukana on myös lista yksityisistä ostopalvelun tarjoajista.

Lähes kaikki velottavat Husin päätöksen mukaisen 106,10 euron enimmäishinnan, joka on myös itse maksettavan omavastuuosuuden maksimi.

Yksittäinen alin hinta on 48 euroa. Kaikilla asiakastyytyväisyys on kiitettävä. Jonotusajat vaihtelevat viikosta neljään kuukauteen.

Valinta on vaikea. Haluanko leikkaukseen mahdollisimman nopeasti vai sopivan lähelle? Kuinka paljon haluan maksaa itse? Kyse on aistista, joka on kaiken muun lisäksi tärkein työvälineeni.

Valitsenko halvimman, nopeimman vai lähimmän?

Päädyn vaihtoehtoon, joka ei ole halvin, 96,10 euroa, mutta paikassa, johon pääsee autolla. Julkisia olen vältellyt koko koronamylläkän ajan. Kuukauden jonotusaikakin tuntuu inhimilliseltä.

Leikkauksen hinta kyseisessä yksityisessä silmäsairaalassa on noin 1500 euroa. Maksan siitä palvelusetelin ansiosta omavastuuna vain 96,10 euroa.

Liityn joukkoon, joka ylistää suomalaista hyvinvointivaltiota.

Toukokuu: Tuntuu muttei satu

Edessä on kaihileikkauksen päivä, ja pääse ajallani silmäsairaanhoitajan vastaanotolle. Hän mittaa silmänpaineet ja tiputtaa mustuaista laajentavat tipat.

Odotustilassa istuessa tarkkailen kohtalotovereita. He ovat selvästi minua vanhempia, mutta en tiedä, onko se kannaltani hyvä vai huono asia.

Jännittää aivan riittämiin. Silmä on ihmisen arimpia paikkoja, ja nyt siihen ollaan kajoamassa veitsen kanssa. Mieleen tulee Luis Buñuelin elokuva Andalusialainen koira, jonka yhdessä kohtauksessa veitsi kohtaa silmämunan.

Havahdun kauhukuvitelmista, kun minut kutsutaan sisään.

Se on menoa nyt.

Leikkaava kirurgi kertoo, että yleensä kaihi on molemmissa silmissä, mutta minulla vain toisessa.

Ikäiselläni kaihi ei ylipäätään ole vielä kovin yleinen. Todennäköisyys kasvaa, kun mennään 65-ikävuoden paremmalle puolelle. 

Leikattu silmä suojataan muovisella kilvellä.

Kirurgi epäilee, että olen joskus loukannut silmän. Onhan siihen tosiaan saattanut osua lentopallo tai pelikaverin kyynärpää. Juuri kävelemään opittuani olin kaatunut kotini betonisissa ulkoportaissa ja murjonut silmäkulmani, mutta se tuntuu jo liian kaukaa haetulta.

Kirurgi määrittää, minkälaisen tekomykiön asettaa. Syntymästä saamani on ohittanut parasta ennen -päivän. Kirurgi tiivistää, että ”tehdään oikeasta yhtä hyvin kauas näkevä kuin vasen. Sitten määräämme lasit lähinäköön”. Hän kysyy, haluanko rauhoittavaa lääkitystä.

Kieltäydyn rauhoittavasta lääkkeestä kuin mies – hullu!

Leikkaussalissa silmän ympäristö desinfioidaan ja siihen tiputetaan puudutetta. Ylävartalon päälle asetetaan muovi, jonka aukosta vain leikattava silmä pilkistää.

”Toimenpide ei satu, mutta tekeminen tuntuu”, hoitaja lohduttaa. Tuntuu miltä? Voisiko sitä rauhoittavaa vielä saada...

Kirurgi teippaa ripset ihoon ja asettaa luomenlevittimen. Ylleni tuodaan laite ja minua pyydetään suuntaamaan katseeni siinä näkyviin valopisteisiin, jotta silmä pysyisi paikoillaan.

Kirurgi selostaa operoidessaan eri vaiheet: sarveiskalvon avaus, linssin pehmitys ultraäänellä ja imu pois. ”Paloitellaan ja poistetaan tuma divide & conquer -tekniikalla”, luen myöhemmin leikkauskertomuksesta.

Paloitellaan ja poistetaan tuma...

Pisteet katoavat näkyvistä ja tilalle tulee kirkas keltainen valo – tarkoittaa että toinen silmäni on nyt sokea!

Taustalla kuuluu, niin luulen, leikkausta rytmittävän tekoälyn metallinen naisääni. Tunnen olevani kuin kuulennolla.

”Suurin osa operaatiosta on ohi”, kirurgi viimein toteaa. Kun hän asettaa muovisen tekolinssin paikoilleen, valo yhtäkkiä kirkastuu.

Tippojen laitto kuuluu leikkauksen jälkihoitoon.

Hän varmistaa, että leikkaushaava umpeutuu itsestään, mittaa paineen ja tiputtaa silmään antibioottia. Silmän suojaksi asetetaan muovikilpi.

Sitten vaan hitaasti jalkeille. Siinäkö se oli? Aikaa on mennyt 15-20 minuuttia.

Siinä se tosiaankin oli.

Palaan vielä silmäsairaanhoitajan luokse. Hän mittaan vielä kerran paineet: ne ovat hyvät. Saan neuvot jälkihoidosta. Mitä saa tehdä ja mitä ei ja mitä tippoja silmiin laitetaan parin viikon ajan. Saan kaksi viikkoa sairauslomaa.

Vähän pöllämystyneenä kävelen ulko-ovelle. Kaivan esiin kännykän soittaakseni vaimon hakemaan, mutta en saa selvää puhelinluettelon nimistä. En näe lähelle enää kummallakaan silmällä.

On pakko pyytää vastaanottohenkilöä valitsemaan vaimoni numeron: In Case of Emergency, Hätätilanteessa!

Kotimatkalla jännitys laukeaa. Silmässä näkyy valonvälähdyksiä ja tuntuu kuin siinä olisi roskia.

Seuraavana aamuna on valonarkuutta ja välillä vihlaisee. Iskee huoli, että räpyttelemällä liian voimakkaasti haava repeää.

Kaihileikkauksen jälkeen pitää parin viikon ajan välttää ponnisteluja ja saunomista. Muovisuojusta pidän öisin, ja se ainakin estää hieromasta silmää.

Heinäkuu: Sumua ja mustia pisteitä

Paradoksaalista on, että vaikka maailma on leikkauksen jälkeen kirkastunut, lähinäkö on nyt kummassakin silmässä yhtä huono. Lukeminen ei onnistu.

En aikaile tilata minulle määrätyt väliaikaiset lukulasit. Saan ne juuri parahiksi, kun sairausloma päättyy.

Välillä silmässä seilaa mustia pisteitä ja omituinen harmaa kalvo.

Yllättäen huomaan, että ulkoreunaan on ilmestynyt pystysuora viiva. Ohjeissa sanotaan, että joskus potilaalla voi ilmaantua jälkikaihi, jossa silmään kehittyy leikkauksen jälkeen jälkisamentuma. Se hoidetaan yksinkertaisesti laseroperaatiolla eitä siitä jää pysyvää haittaa.

Päätän odottaa jälkitarkastukseen, jonka on määrä olla kuukauden kuluttua leikkauksesta. Kutsua ei kuitenkaan kuulu. Soitan sairaalaan, ja minua pyydetään vain kärsivällisesti odottamaan. On ruuhkaa ja kesälomat.

Muovinen mykiö on korvannut syntymässä saadun.

Vaivat unohtuvat, kun alamme itsekin toteuttaa lomasuunnitelmia. 

Aina välillä noteeraan sumuverhon ja mustat pisteet. Outo viiva on onneksi hävinnyt. Ehkä se oli leikkausveitsen viilto, joka on sitten parantunut huomaamattomaksi.

Syyskuu: Toinenkin aikanaan

Pääsen viimein jälkikontrolliin. Leikannut kirurgi toteaa, että kaikki on kunnossa. Tekolinssi on asettunut hyvin paikoilleen. Saan myös reseptin uusille kaksiteholaseille.

Silmässäni seilaava sumuverho on lasiaisnestettä – yleistä ikääntyneillä. Sille ei tehdä mitään. Mustat pisteet puolestaan ovat silmänpohjasta irronnutta pigmenttiä. Ne ovatkin kesän mittaan kadonneet.

”Mutta myös toisessa silmässä on alkava kaihi. Se leikataan sitten aikanaan”, kirurgi ykskantaan ja toivottaa hyvää jatkoa.

Lokakuu: Ympyrä sulkeutuu

Varaan saman tien ajan työnäköoptikolle, jotta vihdoin saisin näyttöpäätelasit. Vastaanotolla ympyrä sulkeutuu. Optikon tutkimuksesta prosessi alkoi ja siihen se päättyy.

Hyvältä näyttää.

Jutun voi lukea kokonaan ET-lehden numerosta 3/2022.