Neuvottavia riitti. Ovesta ilmestyi melkein joka kerta uusi ihminen. Heidän tärkein tehtävänsä oli nostaa, puhdistaa, pukea, siirtää.
Harri oli menestyvä insinööri suuressa suomalaisessa metsäalan yrityksessä. Hänen puolisonsa Helena rakasti työtään laboratorionhoitajana. Pari kuukautta ennen kuin Harrin piti jäädä eläkkeelle hänet saneerattiin ulos työstään.
Lieneekö syynä ollut työn suuri määrä vai järkytys työn äkillisestä loppumisesta, kun Harri sai muutaman kuukauden kuluttua kotiin jäämisestään, joulukuussa 2009, lievän aivoinfarktin. Päätettiin myydä mökki, toinen autoista ja muuttaa pienempään asuntoon.
Huhtikuussa 2011 tuli toinen infarkti. Sen jäljiltä loppuivat Harrin varovaisetkin kävelyt puistossa. Helena jatkoi edelleen töissä, mutta sydän kurkussa.
Eräänä marraskuun päivänä Harri joutui sairaalaan. Oli tullut aivoverenvuoto. Toinen puoli ruumiista jäi halvaantuneeksi. Järki ja puhekyky pysyivät tallella, mutta halu puhua ja elää meni.
Heinäkuussa 2012, Harri kotiutettiin.
Helena jatkoi töissä. Joka aamu kodinhoitaja tuli auttamaan Harrin nostamisessa ja siirtämisessa sängystä pyörätuoliin. Puolilta päivin toinen tuli antamaan ruuan, auttamaan vessaan ja tekemään muuta tarpeellista. Neljältä ja iltakahdeksalta saapuivat seuraavat kodinhoitajat.
Hyvin pian Helena huomasi, että hänen oli itse joka kerta neuvottava hoitajia.
Harri oli sulkeutunut, kiusaantunut, äänetön. Helena puhui, neuvotteli, sovitteli. Hoitaja veti jo eteisessä käsiinsä kumikäsineet, ei siinä tervehtiä ennättänyt, ja toki yritti parhaansa. Nosti potilasta housunkauluksesta, puki sandaalit jalkaan jo sängyssä. Jotkut jättivät silmätipat tai lääkkeet antamatta, koska heillä ei ollut lupaa niiden antamiseen.
– Laskin, että vuoden aikana kävi 68 eri hoitajaa. Heistä viisi osasi hommansa, Helena sanoo.
Lue lisää Harrin ja Helenan tarinasta sekä omaishoidon epäkohdista ET-lehdestä numero 11 (ilmestyi 18.6.2014).
