Eläkeikäisten koiranomistajien joukosta löytyvät onnellisimmat suomalaiset. Koira tekee hyvää omistajan terveydelle monella tavalla. Mutta kannattaako ikäihmisen hankkia omaa murrea?

1. Millaisia terveysvaikutuksia koirilla on?

Fyysisen toimintakyvyn kannalta olisi tärkeää liikkua ainakin puoli tuntia päivässä. Koiran kanssa tavoite täyttyy helposti vähintään kaksinkertaisesti. Runsas liikunta vähentää sydäntautiriskiä sekä laskee verenpainetta ja veren rasva-arvoja. Jos koiran kanssa alkaa harrastaa hengästyttävää liikuntaa, kuten agilitya tai jäljestämistä, terveyshyödyt lisääntyvät.

Eläinten terveysvaikutuksista kertoo pysäyttävä tilastotieto: lemmikkieläinten ansiosta vanhusten lääkärissäkäyntien määrä vähenee jopa 20 prosentilla.

2. Parantaako koira mielialaa?

Koira tekee hyvää henkiselle hyvinvoinnille. Laajan tutkimuksen mukaan onnellisin ihminen on 65–74-vuotias koiranomistaja.
Syitä on monia. Unettomuus on lemmikin omistajilla harvinaisempaa kuin muilla. Olo on muutenkin iloinen, sillä eläimen seura kasvattaa esimerkiksi dopamiinin, beeta-endorfiinien ja oksitosiinin eritystä verenkiertoon. Sen ansiosta koira lievittää tehokkaasti masennusta ja poistaa yksinäisyyden tunnetta.

Lemmikki voi toimia hyvänä välineenä tutustua uusiin ihmisiin – asia, jonka jokainen koirapuistoissa aikaa viettänyt tietää. Dementiapotilaiden hoidossa on huomattu, että eläimen läsnäolo rauhoittaa ahdistuneita potilaita. Lemmikki voi saada myös potilaan verenpaineen alenemaan ja pulssin rauhoittumaan.

3. Minkälainen koira kannattaisi valita?

Koiran pitää olla kooltaan sellainen, että sen kanssa pärjää. 60-kiloisen koiran ei tarvitse talviliukkailla paljon remmiä nykäistä, kun taluttaja on nurin.

Pieni koko ei automaattisesti tarkoita, että koiralle riittäisivät lyhyet lenkit. Esimerkiksi lelukoiran näköinen länsiylämaanterrieri vaatii runsaasti liikuntaa päivittäin.

Myös koiran luonnetta on hyvä miettiä. Koirarodut on jaettu kymmeneen ryhmään koirien käyttötarkoituksen mukaan. Helpoimpia ovat seurakoirat, ja niitäkin on erikokoisia. Turkin hoitoon ja muuhunkin koiraan liittyvään puuhaan kannattaa perehtyä etukäteen. Toisille koirille riittää karvan nyppiminen silloin tällöin, toiset vaativat päivittäistä harjaamista.

4. Suostuvatko kasvattajat myymään koiraa ikäihmiselle?

Suomessa rekisteröidään noin 50 000 rotukoiraa vuosittain. Kennelliittoon omistajailmoituksen tehneistä henkilöistä reilut 4 000 on yli 60-vuotiaita. Moni kasvattaja ainakin miettii tarkkaan koiran myymistä, jos ostaja on hyvin iäkäs. Näin on erityisesti silloin, jos kyseessä on paljon liikuntaa vaativa koirarotu.

Hyväkuntoisen ikäihmisenkin kannattaa muistaa, että koirakaveri kulkee rinnalla yli kymmenen vuotta. Vaikka pitkät lenkit onnistuisivat hyvin 75-vuotiaana, tilanne voi olla toinen, kun ikä alkaa lähestyä yhdeksääkymppiä.

Tukiverkosto on aina hyvä olla. Koirasta on huolehdittava koko ajan ja se on ulkoilutettava joka päivä.

Aina koiraa ei ole pakko hankkia itse. Koirakummina koiran seurasta voi nauttia ilman pitkäaikaista sitoutumista. Kummiksi voi ilmoittautua asiaan erikoistuneissa yhdistyksissä. Lisäksi voi tiedustella, löytyisikö lähipiiristä koiraa, josta saisi satunnaisen seuralaisen ja lenkkikaverin.

Lue lisää: Mikä koira sopii ikäihmiselle?

5. Voiko koiraihmiseksi oppia?

Koiran kouluttamisessa on omat niksinsä, mutta vanhemmallakin iällä oppii. Kouluttamisen alkuun pääsee, kun muistaa, että koiraa pitää kehua ja palkita aina kun se on onnistunut. Kiitos pitää antaa heti. Koira ei enää vartin päästä ymmärrä, miksi se saa herkkupalan.

Koirakoulut ja -seurat järjestävät pentukursseja. Ne ovat hyviä paikkoja opetella koiran kouluttamisen perustaitoja. Oppimista voi jatkaa esimerkiksi tottelevaisuuskoulutuksessa, tokossa. Koulutus parantaa ohjaajan ja koiran yhteistyötä ja opettaa oikeanlaista koirankäsittelytaitoa.

6. Kuinka paljon koira ja sen ylläpito maksavat?

Rotukoiran hinta on noin 1000 euroa, usein vähän enemmänkin. Sen jälkeen koiran kustannukset koostuvat lähinnä ruuasta, mahdollisesta vakuutuksesta ja eläinlääkärikuluista, joista jälkimmäisten määrää on vaikea arvioida. Karkea arvio on, että kaikkineen koiran ylläpito maksaa keskimäärin 700-2000 euroa vuodessa.

7. Entä jos koirasta ei enää jaksa huolehtia? Mistä uusi koti? 

Lemmikistä luopuminen on surullista, mutta joskus vaihtoehtoa ei ole. Kun omistajan askel ei enää nouse samaa tahtia koiran kanssa, on armeliasta päästää eläin uuteen kotiin, jossa sen kanssa jaksetaan telmiä ja lenkkeillä.

Rotukoiran omistajan ensimmäinen vaihtoehto on ottaa yhteyttä samaan kenneliin, josta koira on hankittu. Koiran kasvattajilla on yleensä laaja kontaktiverkko, joka helpottaa uuden kodin löytämistä. Sekarotuisen tai rekisteröimättömän koiran omistajalla ei vastaavaa tukea ole.

Kasvattajasta ei ole aina apua. Silloin neuvoa voi kysyä lemmikkien uudelleensijoitukseen erikoistuneesta yhdistyksestä. Niitä on Suomessa useita.

Koko maassa toimivan Kodinvaihtajat ry:n periaatteena on, että yhdistyksen asiantuntijat haastattelevat aluksi eläimestä luopuvan henkilön ja laativat hänen kanssaan koirasta kodinetsintäilmoituksen yhdistyksen nettisivuille. Yhdistyksen edustaja myös haastattelee koirasta kiinnostuneet ihmiset, ja yhdessä entisen omistajan kanssa valitsee koiralle parhaan mahdollisen uuden kodin.

Koirasta luopumisesta on syytä tehdä kirjallinen sopimus. Rekisteröidyn koiran omistajanvaihdos on ilmoitettava Kennelliittoon.

Lähteet: Kennelliitto, Hyvää elämää koiran kanssa -opas, Koiramme-lehti, etlehti.fi

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2017.

Tytteli

Koira tekee hyvää terveydelle – mutta kannattaako ikäihmisen hankkia koiraa?

Mimulta kuoli koira reilut vuosi sitten oli jo 14 v ja sairas joten nyt on tyolla maalla rodopensaan alla . Päätin etten enää koiraa huoli, mutta kuinkas kävi. Nyt minulla on ihana kultsi 5 kk ja olen tosi iloinen ja onnellinen kun kuitenkin koiran otin. Mietityttihän se kun olen jo 70 vähän yli . Kuitenkin olen perusterve ja jaksan lenkkeillä ja opettaa koiralleni käytöstapoja ym. Käytiin pentukoirakouluakin perus oppien oppimiseksi. kyllä on mukavaa kun on jotain iloa elämässä,olkoonkin...
Lue kommentti
Vierailija

Koira tekee hyvää terveydelle – mutta kannattaako ikäihmisen hankkia koiraa?

Tää on taas näitä juttuja, joissa olis hyvä olla olemassa jonkinlainen palvelupörssi. Miten paljon onkaan kotona yksistään työpäivän ajan olevia koiria, joille tekis hyvää päästä päivähoitoon virkeään eläkeläisperheeseen. Ja miten koiran omistajallakin olisi parempi mieli, kun tietäisi koiralla olevan sekä seuraa että virikkeitä plus mahdollisuus päästä kesken päivänkin ulos pissalle. Miten olis esim. tälle terapiakoirasta haaveilevalle vaihtoehdoksi just tällainen päivähoitokoira? Ilmoitus...
Lue kommentti

Merja Leppälä, 59, oli vähällä kuolla parikymmentä vuotta sitten. Vähitellen hän oppi, että pyörätuolissakin on elämää.

Joulun alla 1993 palasimme mieheni kanssa Valtimolta vanhempieni luota. Olimme olleet puolitoista vuotta naimisissa ja ajattelimme, että jos perhettä on tullakseen, nyt sitä voi tulla.

Vastaantuleva auto oli lähtenyt ohittamaan traktoria pienessä mutkassa ja ilmestyi suoraan eteemme. Törmäsimme.

En menettänyt tajuntaani, joten ehdin ymmärtää, että jotain hirveää oli tapahtunut. En tuntenut enää jalkojani.

Minut kiidätettiin ambulanssilla Juuasta Joensuun sairaalaan ja leikattiin saman tien. Selkärankani tuettiin metallilevyillä ja minuun pumpattiin kortisonia, joka voi joissain tapauksissa auttaa hermotuksen elpymisessä. Selkäydinvammani on kuitenkin niin paha, että lääkäri kertoi minun jäävän pyörätuoliin.

Vuoden 1994 alussa olin menehtyä verenmyrkytykseen ja vatsakalvon tulehdukseen, sillä kukaan ei ollut huomannut, että myös ohutsuoleni oli revennyt kolarissa.

Taistelin hengestäni ja toivoin vain mahdollisimman kovaa kipulääkitystä. Lääkkeiden avulla sukelsin toiseen todellisuuteen, josta toivoin palaavani terveenä.

Jäin ilman apua

Käpylän kuntoutuskeskussa Helsingissä sain ajan psykologille. Hän oli nuori mies, joka kysyi minulta, tuntuuko pahalta. Niin naiivia kysymystä en olisi odottanut.

Mieheni kanssa saimme vuokrattua esteettömän omakotitalon Siilinjärveltä. Onnettomuudesta vähin vammoin selvinnyt puolisoni ei pystynyt oikein käsittelemään koko asiaa, joten jäin yksin.

"Jäin vähälle avulle, vaikka olisin kaivannut kunnon terapiaa."

Soitin vakuutusyhtiöön ja kerroin, että tarvitsen terapeutin. Ei se vammautuminen välttämättä sitä tarkoita, että tarvitsee terapiaa, virkailija totesi. Minä en sitten vastaa mitä tässä tapahtuu, sanoin ja löin luurin korvaan.

Vähän ajan päästä vakuutusyhtiöstä soitettiin, että erikoissairaanhoitaja voisi käydä luonani kerran viikossa parin kuukauden ajan.

Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten vähälle avulle jäin tilanteessa, jossa olisin kaivannut kunnon terapiaa.

Päällimmäinen tunteeni oli epäusko. Miten minulle kävi näin, kun elämä tuntui olevan järjestyksessä? Vihaa en osannut tuntea, sillä minut oli kasvatettu kiltiksi tytöksi. En paiskonut astioita, vaan käännyin sisäänpäin ja surin.

Ihmisten ilmoille

Runsas vuosi onnettomuuden jälkeen helsinkiläinen ystäväni miehineen tuli käymään luonani. He näkivät, ettei kaikki ollut hyvin, ja päättivät viedä minut ihmisten ilmoille. Kuopiossa ei tapahtunut sinä iltana mitään, joten he ehdottivat, että menisimme yhteen seurakunnan tilaisuuteen.

Illassa ei tapahtunut sinänsä mitään ihmeellistä, mutta ystäväni ja seurakuntalaisten aito halu auttaa herätti toivoni. Ehkä minun kannattaa vielä elää.

Olin lojunut sängyssä, mutta nyt aloin herätä aamuisin ja suunnitella asioita. Päätin, että haluan asunnon Kuopion keskustasta ja auton, jolla pääsen liikkumaan.

Halusin myös takaisin seurakuntaan, jossa olin kokenut olevani ihminen vammastani huolimatta.

Kun uusi asunto löytyi, minä ja mieheni erosimme. Eron jälkeen koin olevani vapaa vanhasta elämästäni.

Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".
Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".

Hurttia huumoria ja uusi onni

Pelkäsin avioeroa, lapsettomuutta, seksittömyyttä ja ilottomuutta. Uskalsin kertoa nämä kipeimmät asiat ensin rukouksissani Jumalalle. Pyysin voimaa sen todellisuuden kohtaamiseen, johon olin joutunut.

Samoihin aikoihin kanssani Kuopiossa vammautui nuori 17-vuotias tyttö. Tutustuimme jo sairaalassa ja aloimme pitää yhteyttä. Kävin hänen kanssaan vaateostoksilla ja heitimme hurttia huumoria. Karnevalisoimme vammamme ja päätimme pitää naiseudestamme kiinni.

"Nyt elän tätä päivää täysillä."

Uuden identiteetin luominen oli vaikeaa. Fyysisiä haasteita oli paljon, kun rakko ja suoli eivät pitäneet entiseen tapaan ja erogeenisillä alueilla oli tuntopuutoksia. Myös ulkoinen olemukseni muuttui, sillä lihakset surkastuivat jaloista ja pakaroista.

Kuopiolainen ystäväni löysi ensin itselleen kumppanin, ja vähän sen jälkeen syksyllä 1997 minä tapasin nykyisen mieheni. Suhteemme on ollut alusta asti tasa-arvoinen. Mieheni näki minut naisena, ei pyörätuolin käyttäjänä.

Menimme naimisiin ja aloin odottaa lasta. Koin taas itseni kauniiksi ja kelpaavaksi. Myös läheisyys ja hellyys alkoivat onnistua, kun ei tarvinnut pelätä ja hävetä.

Haloo, olen elossa

Ennen onnettomuutta olin kiltti tyttö. Nyt osaan jo sanoa ei ja asettaa jaksamiselleni rajat. Olen opetellut kertomaan, että olen liian väsynyt laittamaan ruokaa tai siivoamaan.

Onnettomuuden myötä kadotin ikävä kyllä vankan perusluottamuksen elämään. Esimerkiksi auton kyydissä olen aina tietoinen, että jotain pahaa voi tapahtua.

Hyvä puoli asiassa on se, että elän tätä päivää täysillä enkä pihtaa esimerkiksi rahan käytössä. Haloo, olen elossa! Olisin voinut aivan hyvin kuolla 23 vuotta sitten.

Toimin Selkäydinvammaiset Akson ry:n hallituksessa ja vertaistukihenkilönä selkäydinvammautuneille. Toivon, ettei kaikkien tarvitse mennä yhtä vaikean tien kautta kuin itse olen mennyt.

  • Kuka: Merja Leppälä
  • Syntynyt: 1958 Valtimolla.
  • Asuu: Kuopiossa.
  • Perhe: Mies, kaksi tytärtä, joista toinen aviomiehen aiemmasta liitosta, sekä "personal trainer", espanjanvesikoira Redi.
  • Motto: Pimeän yön jälkeen tulee valo.

Jos kotihoito ei ole mahdollista, saattohoitoon voi päästä terveyskeskukseen, sairaalaan tai saattohoitokotiin.

  1. Suomessa kuoli 53 923 henkilöä vuonna 2016. Heistä noin 11 000 kuoli syöpään. Saattohoitoa tarvitsee vuosittain noin 15 000 potilasta. 
  2. Vaativan erityistason hoitopaikkoja ovat palliatiivisen hoidon yksiköt ja saattohoitokodit. Palliatiivisen hoidon yksikkö on jo kaikissa yliopistosairaaloissa ja joissakin keskussairaaloissa.
  3. Saattohoitokoteja on Suomessa neljä: Helsingin Terhokoti, Turun Karinakoti, Pirkanmaan Hoitokoti ja Hämeenlinnan Hoitokoti Koivikko.
  4. Ensimmäinen saattohoitokoti, Pirkanmaan Hoitokoti Tampereella, aloitti toimintansa vuonna 1988. Se on myös Pohjoismaiden ensimmäinen saattohoitokoti. Sitä ylläpitää Syöpäpotilaiden Hoitokotisäätiö.
  5. Terveyskeskusten vuodeosastoilla on saattohoitopaikkoja tai -osastoja monissa kunnissa. Kaupunginsairaaloissa on saattohoito-osastoja ainakin Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Lahdessa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Oulussa.
  6. Noin sata lääkäriä on valmistunut vuonna 2007 käynnistyneestä kaksivuotisesta palliatiivisen lääketieteen erityispätevyyskoulutuksesta. Hoitajilla ei ole varsinaisesti viralliseen tutkintoon johtavaa koulutusohjelmaa, mutta ammattikorkeakoulut järjestävät vuosittain alan jatkokoulutusohjelmia.  
  7. Kotiin voi saada kuolevan potilaan hoitoa varten laitteita ja apuvälineitä potilaan tarpeen mukaan, esimerkiksi sairaalasängyn, happilaitteet ja välineet suonen sisäistä nesteytystä tai epiduraalista kivunhoitoa varten.
  8. Kotisaattohoito on vielä harvinaista. Noin joka kymmenes kuoleva potilas hoidetaan kotona loppuun asti. Esimerkiksi helsinkiläisiä kuolee vuodessa noin 5 000, joista kotisairaalan saattohoidossa noin 400 ja Terhokodissa noin 50. Terhokodissa saattohoidetaan noin 250 ihmistä vuodessa.
  9. Käypä hoito -suositus kuolevan potilaan hoidosta on viimeksi päivitetty vuonna 2012. Siinä sanotaan esimerkiksi, että potilaan läheisten huomioiminen ja tukeminen on osa kokonaisvaltaista palliatiivista hoitoa.
  10. Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut suositukset Hyvä saattohoito Suomessa -julkaisuun. Tavoitteiden mukaan kunnissa tulee olla saattohoitovuodepaikkoja ja kotisaattohoitoon erikoistunut kotisairaala tai kotihoito.

Minne kuolemme?

Ikääntymisen tutkija Mari Aaltonen tutki väitöstutkimuksessaan kaksi vuotta sitten yli 70-vuotiaiden elämän loppuvaiheen hoitopaikkoja vuosina 1998-2008.

Suuri osa tutkituista asui kotona viimeisiin kuukausiin asti. Sitten ihmiset siirtyivät useimmiten terveyskeskukseen, joka oli yleisin kuolinpaikka kaikkien tutkimusvuosien ajan. Seuraavaksi yleisin kuolinpaikka oli koti, alue- tai keskussairaala tai vanhusten hoitokoti.

Kodin ja hoitopaikkojen välisten siirtymien määrä kasvoi viimeisten elinkuukausien aikana.