Eläkeikäisten koiranomistajien joukosta löytyvät onnellisimmat suomalaiset. Koira tekee hyvää omistajan terveydelle monella tavalla. Mutta kannattaako ikäihmisen hankkia omaa murrea?

1. Millaisia terveysvaikutuksia koirilla on?

Fyysisen toimintakyvyn kannalta olisi tärkeää liikkua ainakin puoli tuntia päivässä. Koiran kanssa tavoite täyttyy helposti vähintään kaksinkertaisesti. Runsas liikunta vähentää sydäntautiriskiä sekä laskee verenpainetta ja veren rasva-arvoja. Jos koiran kanssa alkaa harrastaa hengästyttävää liikuntaa, kuten agilitya tai jäljestämistä, terveyshyödyt lisääntyvät.

Eläinten terveysvaikutuksista kertoo pysäyttävä tilastotieto: lemmikkieläinten ansiosta vanhusten lääkärissäkäyntien määrä vähenee jopa 20 prosentilla.

2. Parantaako koira mielialaa?

Koira tekee hyvää henkiselle hyvinvoinnille. Laajan tutkimuksen mukaan onnellisin ihminen on 65–74-vuotias koiranomistaja.
Syitä on monia. Unettomuus on lemmikin omistajilla harvinaisempaa kuin muilla. Olo on muutenkin iloinen, sillä eläimen seura kasvattaa esimerkiksi dopamiinin, beeta-endorfiinien ja oksitosiinin eritystä verenkiertoon. Sen ansiosta koira lievittää tehokkaasti masennusta ja poistaa yksinäisyyden tunnetta.

Lemmikki voi toimia hyvänä välineenä tutustua uusiin ihmisiin – asia, jonka jokainen koirapuistoissa aikaa viettänyt tietää. Dementiapotilaiden hoidossa on huomattu, että eläimen läsnäolo rauhoittaa ahdistuneita potilaita. Lemmikki voi saada myös potilaan verenpaineen alenemaan ja pulssin rauhoittumaan.

3. Minkälainen koira kannattaisi valita?

Koiran pitää olla kooltaan sellainen, että sen kanssa pärjää. 60-kiloisen koiran ei tarvitse talviliukkailla paljon remmiä nykäistä, kun taluttaja on nurin.

Pieni koko ei automaattisesti tarkoita, että koiralle riittäisivät lyhyet lenkit. Esimerkiksi lelukoiran näköinen länsiylämaanterrieri vaatii runsaasti liikuntaa päivittäin.

Myös koiran luonnetta on hyvä miettiä. Koirarodut on jaettu kymmeneen ryhmään koirien käyttötarkoituksen mukaan. Helpoimpia ovat seurakoirat, ja niitäkin on erikokoisia. Turkin hoitoon ja muuhunkin koiraan liittyvään puuhaan kannattaa perehtyä etukäteen. Toisille koirille riittää karvan nyppiminen silloin tällöin, toiset vaativat päivittäistä harjaamista.

4. Suostuvatko kasvattajat myymään koiraa ikäihmiselle?

Suomessa rekisteröidään noin 50 000 rotukoiraa vuosittain. Kennelliittoon omistajailmoituksen tehneistä henkilöistä reilut 4 000 on yli 60-vuotiaita. Moni kasvattaja ainakin miettii tarkkaan koiran myymistä, jos ostaja on hyvin iäkäs. Näin on erityisesti silloin, jos kyseessä on paljon liikuntaa vaativa koirarotu.

Hyväkuntoisen ikäihmisenkin kannattaa muistaa, että koirakaveri kulkee rinnalla yli kymmenen vuotta. Vaikka pitkät lenkit onnistuisivat hyvin 75-vuotiaana, tilanne voi olla toinen, kun ikä alkaa lähestyä yhdeksääkymppiä.

Tukiverkosto on aina hyvä olla. Koirasta on huolehdittava koko ajan ja se on ulkoilutettava joka päivä.

Aina koiraa ei ole pakko hankkia itse. Koirakummina koiran seurasta voi nauttia ilman pitkäaikaista sitoutumista. Kummiksi voi ilmoittautua asiaan erikoistuneissa yhdistyksissä. Lisäksi voi tiedustella, löytyisikö lähipiiristä koiraa, josta saisi satunnaisen seuralaisen ja lenkkikaverin.

Lue lisää: Mikä koira sopii ikäihmiselle?

5. Voiko koiraihmiseksi oppia?

Koiran kouluttamisessa on omat niksinsä, mutta vanhemmallakin iällä oppii. Kouluttamisen alkuun pääsee, kun muistaa, että koiraa pitää kehua ja palkita aina kun se on onnistunut. Kiitos pitää antaa heti. Koira ei enää vartin päästä ymmärrä, miksi se saa herkkupalan.

Koirakoulut ja -seurat järjestävät pentukursseja. Ne ovat hyviä paikkoja opetella koiran kouluttamisen perustaitoja. Oppimista voi jatkaa esimerkiksi tottelevaisuuskoulutuksessa, tokossa. Koulutus parantaa ohjaajan ja koiran yhteistyötä ja opettaa oikeanlaista koirankäsittelytaitoa.

6. Kuinka paljon koira ja sen ylläpito maksavat?

Rotukoiran hinta on noin 1000 euroa, usein vähän enemmänkin. Sen jälkeen koiran kustannukset koostuvat lähinnä ruuasta, mahdollisesta vakuutuksesta ja eläinlääkärikuluista, joista jälkimmäisten määrää on vaikea arvioida. Karkea arvio on, että kaikkineen koiran ylläpito maksaa keskimäärin 700-2000 euroa vuodessa.

7. Entä jos koirasta ei enää jaksa huolehtia? Mistä uusi koti? 

Lemmikistä luopuminen on surullista, mutta joskus vaihtoehtoa ei ole. Kun omistajan askel ei enää nouse samaa tahtia koiran kanssa, on armeliasta päästää eläin uuteen kotiin, jossa sen kanssa jaksetaan telmiä ja lenkkeillä.

Rotukoiran omistajan ensimmäinen vaihtoehto on ottaa yhteyttä samaan kenneliin, josta koira on hankittu. Koiran kasvattajilla on yleensä laaja kontaktiverkko, joka helpottaa uuden kodin löytämistä. Sekarotuisen tai rekisteröimättömän koiran omistajalla ei vastaavaa tukea ole.

Kasvattajasta ei ole aina apua. Silloin neuvoa voi kysyä lemmikkien uudelleensijoitukseen erikoistuneesta yhdistyksestä. Niitä on Suomessa useita.

Koko maassa toimivan Kodinvaihtajat ry:n periaatteena on, että yhdistyksen asiantuntijat haastattelevat aluksi eläimestä luopuvan henkilön ja laativat hänen kanssaan koirasta kodinetsintäilmoituksen yhdistyksen nettisivuille. Yhdistyksen edustaja myös haastattelee koirasta kiinnostuneet ihmiset, ja yhdessä entisen omistajan kanssa valitsee koiralle parhaan mahdollisen uuden kodin.

Koirasta luopumisesta on syytä tehdä kirjallinen sopimus. Rekisteröidyn koiran omistajanvaihdos on ilmoitettava Kennelliittoon.

Lähteet: Kennelliitto, Hyvää elämää koiran kanssa -opas, Koiramme-lehti, etlehti.fi

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2017.

Tytteli

Koira tekee hyvää terveydelle – mutta kannattaako ikäihmisen hankkia koiraa?

Mimulta kuoli koira reilut vuosi sitten oli jo 14 v ja sairas joten nyt on tyolla maalla rodopensaan alla . Päätin etten enää koiraa huoli, mutta kuinkas kävi. Nyt minulla on ihana kultsi 5 kk ja olen tosi iloinen ja onnellinen kun kuitenkin koiran otin. Mietityttihän se kun olen jo 70 vähän yli . Kuitenkin olen perusterve ja jaksan lenkkeillä ja opettaa koiralleni käytöstapoja ym. Käytiin pentukoirakouluakin perus oppien oppimiseksi. kyllä on mukavaa kun on jotain iloa elämässä,olkoonkin...
Lue kommentti
Vierailija

Koira tekee hyvää terveydelle – mutta kannattaako ikäihmisen hankkia koiraa?

Tää on taas näitä juttuja, joissa olis hyvä olla olemassa jonkinlainen palvelupörssi. Miten paljon onkaan kotona yksistään työpäivän ajan olevia koiria, joille tekis hyvää päästä päivähoitoon virkeään eläkeläisperheeseen. Ja miten koiran omistajallakin olisi parempi mieli, kun tietäisi koiralla olevan sekä seuraa että virikkeitä plus mahdollisuus päästä kesken päivänkin ulos pissalle. Miten olis esim. tälle terapiakoirasta haaveilevalle vaihtoehdoksi just tällainen päivähoitokoira? Ilmoitus...
Lue kommentti

Siru Törrösen, 69, äiti ei suostunut muistitesteihin. Tytär vinkkaa, kuinka hän sai vihaisen ja pelokkaan äidin lopulta lääkärin vastaanotolle.

Siru Törrönen:

"Äitini asui yksin maatilalla lapsuudenkodissani Köyliössä, eikä pyynnöistäni huolimatta ollut suostunut muistitesteihin. Olin epäillyt äitini muistia jo pitkään, hän tuntui piilottelevan muistamattomuuttaan aggressiivisella käytöksellä.

Vainoharhaisuus oli ensimmäisiä pahempia oireita. Toiveenamme oli vuonna 2010 muuttaa Köyliöön, lähemmäs äitiäni. Äitini vainoharhaisuus oli kuitenkin tuohon aikaan pahimmillaan, eikä hän laskenut meitä lähelle itseään. 

Olin saanut taisteltua äidilleni kaksi kertaa päivässä vierailevat kotihoitajat, joiden tekemät ruuat äitini tosin nakkasi useimmiten roskiin. Kesällä 2016 kotihoito teki viimein päätöksen äitini siirtämisestä hoitokotiin. Sitä ennen hän oli lähtenyt öisin etsimään isääni, joka oli kuollut 16 vuotta aikaisemmin."

Näin huomasin muistisairauden:

  1. Piilotetut esineet.
    "Äidin avaimet ja lompakko löytyivät toistuvasti jääkaapista. Se oli ainoa paikka, jossa ne olivat hänen mielestään turvassa."
  2. Sairauden kätkeminen.
    "Äiti ei juhlissa halunnut puhua pitkään kenenkään kanssa. Jos hän lähti yksin käymään jossakin, hän soitti viimeistään puolen tunnin kulutta ja ilmoitti haluavansa heti takaisin kotiin."
  3. Kadonneet taidot.
    "Äitini ruuanlaittotaito katosi vähitellen kokonaan. Ensin hän söi joka päivä lihapullia, sitten vain sipulia ja jauhelihaa."
  4. Turvalliset ostokset.
    "Äiti alkoi ostaa kaupasta vain maitoa ja jauhelihaa, ei mitään muuta."
  5. Vaikeat vesi ja sähkö.
    "Löysin äidin usein pimeästä istumasta. Kesäkuumalla hän saattoi lämmittää talon paahtavan kuumaksi. Äiti lopetti myös pesulla käymisen kokonaan, eikä pessyt enää pyykkiä, vaan yritti kätkeä likaiset vaatteensa."

Sirun vinkit muistisairaan omaisen auttamiseksi:

1. Seuraa läheisen muistia ajan kanssa.

"Oma äitini jaksoi skarpata noin puolisen tuntia vieraiden seurassa, sen jälkeen hän ahdistui ja pyrki poistumaan paikalta."

2. Joukkoista.

"Kun en saanut äitiä lääkäriin, järjestin hänet kuntamme vanhustyön retkelle mukaan. Retken jälkeen järjestäjät ottivat minuun yhteyttä ja kertoivat huomanneensa äitini muistin heikentyneen. En enää ollut asian kanssa yksin. Pyysin retken järjestäjiltä asiasta kirjallisen lausunnon."

3. Ole yhteydessä lääkäriin ja kunnan työntekijään.

"Kunnan vanhustyöntekijä tapaa asiakkaan ensin ja välittää tiedot lääkärille. Lääkärin tapaamisen jälkeen arvioidaan mahdollinen tarve jatkotutkimuksille. Sekä lääkäri ja kunnan työntekijä kannattaa valmistella siihen, että muistisairas pyrkii piilottamaan sairauden ja poistumaan paikalta."

4. Jos on pakko, huijaa.

"Lopulta sain äitini lähtemään muistitesteihin väittämällä hänen itse varanneen niihin ajan. Äiti oli jo niin muistamaton ja peloissaan, ettei kehdannut kieltää tehneensä niin."

Siru Törrösen laajemman haastattelun voit lukea ET:n numerosta 2/2018.

Välillä laiskuus iskee ja nummelalainen Sylvi Reinikainen, 68, ei jaksaisi kuntouttaa MS-tautiaan niin kuin pitäisi. Mutta vedessä Sylvi tuntee itsensä kevyeksi, ja pyörätuolin kanssa hän pääsee matkoille.

"Olin 14-vuotias koululainen, kun kynät yhtäkkiä alkoivat putoilla käsistäni. Minut vietiin vastaanotolle, ja koska silloin elettiin aikaa, jolloin poliota oli vielä liikkeellä, lääkärit epäilivät ensin sitä. Jouduin paikallisessa sairaalassa eristykseen, kunnes minut siirrettiin Törnävän piirimielisairaalan neurologiselle osastolle.

Mielisairaalassa oli yllättävän hauskaa. Siellä järjestettiin tansseja ja elokuvailtoja. Porukkaa oli jos jonkinlaista. Olin siellä reilun kuukauden, ja kun pääsin pois, papereissa luki diagnoosin kohdalla sclerosis disseminata eli epämääräinen skleroosi. Se oli 60-luvun alussa MS-taudin nimi. Perässä oli tosin kolme kysymysmerkkiä.

Äidilleni ja isälleni kerrottiin, että minulla on hermotulehdus käsissä, mikä sai aikaan velttohalvauksen. Kortisonia oli siihen aikaan jo käytössä, ja sillä oireeni ensin hävisivät. Harmi vain, että lääke lihotti minua kuukaudessa kymmenen kiloa.

Luulin parantuneeni

Minulle jäi sairaalasta lähdettyäni sellainen käsitys, että olin parantunut ja hermotulehdus halvauksineen oli ollut ja mennyt. Kolmen vuoden jälkeen, keväällä 1966, sairastin flunssan. Siitä seurasi epämääräistä pistelyä ja käsien puutumista. Seuraavana keväänä sama toistui.

Tautini siis eteni. Yhden angiinan jälkeen minulle tuli pitkäaikaista puutumista ja pistelyä, tällä kertaa jalkoihin. Tuntui kuin jaloissani olisi ollut sukat, vaikka ei ollut. En vielä siinä vaiheessa tiennyt, että MS-taudin kuvaan kuuluvat pintatunnon puutokset käsissä ja jaloissa.

Tässä elämänvaiheessa opiskelin sairaanhoitajaksi ja olin töissä Lappeenrannan keskussairaalan neurologisella osastolla. Keskustelin oireistani opettajan kanssa, ja hän puolestaan kysyi neuvoa neurologilta. Lääkäri sanoi, että sairauteni on aivosairaus ja että jos oireita ilmenee, minun on lähdettävä tavalliseen sairaalaan, ei mielisairaalaan.

Tieto auttoi minua käsittelemään asiaa, joten hankin sitä niin paljon kuin mahdollista.

Tuohon aikaan tulivat pysyvät oireet, sillä aloin potea jatkuvia tasapainovaikeuksia. Pitkillä kävelyillä rasituin, ja askeltaessa minusta tuntui kuin kantapäitteni alla olisi ollut vaahtomuovia. Puutuminen tuntui nyt voimakkaampana kuin aiemmin.

Keppi avuksi

Olin 23-vuotias, kun viimein sain MS-tautidiagnoosin. Osasin itse tarjota diagnoosia HYKS:n neurologille, sillä luin paljon ja hain tietoa lääketieteellisestä kirjallisuudesta. Olin nuori, enkä osannut olla sairaudesta kovin järkyttynyt. Tieto auttoi minua käsittelemään asiaa, joten hankin sitä niin paljon kuin mahdollista. Tiesin senkin, että oireideni lievittämiseksi ei ollut muita lääkkeitä kuin kortisoni.

Olen aina ollut perusluonteeltani melko realistinen. Elämäni oli muuten tasapainossa, ja se varmasti auttoi paljon. Olin myös palannut Helsinkiin ja erikoistunut psykiatriseksi sairaanhoitajaksi. Tein töitä nuorisopsykiatrisella osastolla Hesperian sairaalassa ja olin hyvin innostunut työstäni. Tasapainohäiriöiden vuoksi vaapuin välillä pahasti. Siispä otin käyttööni kepin.

Olin välillä töissä päihteistä toipuvien puolella. Kerran olin rutiinikierrolla lääkärin kanssa ja jouduin kävelemään suuren ruokasalin läpi. Horjuin niin, etten meinannut pysyä pystyssä. Potilaat katsoivat minua kummastuneina. Jouduin pyytämään erästä päihdepotilasta avukseni.
MS-porukasta voimaa

Kaikki nämä sairausvuodet tukenani on ollut paikallinen MS-porukka. Jaamme toistemme kanssa paljon asioita ja olemme tehneet useita matkoja yhdessä paljon. Olemme käyneet ainakin kymmenessä eri maassa ja monissa niistä lukuisia kertoja. Tämän porukan ansiota on, että rohkaistuin ottamaan käyttööni pyörätuolin, etenkin matkoilla. Vertaisistani näin, miten hölmöä on raahautua muiden perässä. Jos matkalla etsii koko ajan vain seuraavaa istumapaikkaa, ei ehdi nauttia kunnolla mistään.

Yhdessä nauraminen tekee hyvää.

MS-yhdistys on muutoinkin henkireikäni. Kun jäin sairauteni takia eläkkeelle, yhdistyksessämme toimiminen pehmensi iskua. Vertaisryhmässä, jonka olemme itse nimenneet "Rappioryhmäksi", osaan suhtautua sairauteeni luontevammin kuin muissa ympyröissä.

Kerromme toisillemme sattumuksiamme ja töppäyksiämme. Joku paljasti saaneensa poliisit peräänsä, kun oli hoiperrellut autolleen. Minä arastelin apuvälineiden käyttöä nuorena. Kotiin palattuani ajoin auton ihan oven viereen ja livahdin sisään niin, ettei kukaan vain huomaisi, jos horjuisin.

Porukassamme huumori rönsyilee, ja se jos mikä on tärkeää. Yhdessä nauraminen tekee hyvää.

Aina ei jaksaisi

Laiskuus ja mukavuudenhalu ovat kompastuskiviäni. Ne ovat ihmisessä tiukassa, niin minussakin. En jaksaisi ihan joka päivä kuntouttaa kehoani, ja joskus annan liian helposti periksi.

Ohjelmaani kuuluvat kotikuntosaliliikkeet ja harjoittelu seisomatelineellä sekä puolapuilla. Lisäksi poljen pyörätuolissa istuen kuntopyörän kaltaista Motomediä.

Istun pysyvästi pyörätuolissa. Toinen käteni on toista enemmän kippurassa, siis spastinen. Harjoittelemalla olen kuitenkin oppinut rentouttamaan sormiani sen verran, että pystyn omatoimisesti esimerkiksi käyttämään tietokonetta.

Olen paljon muutakin kuin MS-potilas.

Minulla on kaksi omaa fysioterapeuttia. Toisen kanssa teen vesijumppaa. Rakastan vettä, sillä tunnen itseni vedessä kevyeksi. Vedessä myös rentoudun, sillä siellä pystyn tekemään asioita, joita en voisi tehdä kuivalla maalla.

Tauti ei masenna

En ole ollut MS-tautini vuoksi masentunut. Olen koko ikäni ollut kuin kirjailija Eleanor H. Porterin romaanihahmo Pollyanna, joka uskoo siihen, että hyviä asioita tapahtuu, jos vain yrittää nähdä aina jotakin hyvää.

Olen kiitollinen, että koen oloni turvalliseksi. Kasvoin rakastavassa kodissa ja sain elämäni eväiksi kristillisen kasvatuksen. Sairauteni ja liikuntakykyni väheneminen eivät vaikuta turvallisuuden tunteeseeni. Jos en hyväksyisi sairauttani, en hyväksyisi itseäni.

Sairaus on ominaisuus, jota en saa kiskomallakaan pois itsestäni. MS-tauti on ollut minulla jo teini-ikäisestä asti, joten epäilen, että hyväksymisprosessini on ollut hyvin erilainen verrattuna ihmiseen, joka sairastuu vasta vanhempana. Olen puhunut tukihenkilönä paljon MS-tautiin sairastuneiden ihmisten kanssa, eikä elämä ole kenelläkään helppoa.

Olen paljon muutakin kuin MS-potilas. Olen puoliso ja äiti. Minulla on kolme lastenlasta, joiden kasvamista, kehittymistä ja oppimista jaksan aina
ihmetellä.

Kävimme syksyllä lasten kanssa muun muassa Kansallismuseossa ja katsomassa baletit Romeo ja Julia sekä Liisa ihmemaassa.

Olen luonteeni mukaisesti ikitoiveikas. Elämässä on niin paljon koettavaa ja nähtävää. Haluan matkustaa. Keväälle minulla on suunnitteilla Välimeren risteily."

Sylvin aikajana

1963: Ensimmäiset oireet käsissä, syyksi epäiltiin poliota.
1972: Tasapainovaikeuksia, kömpelyyttä. MS-diagnoosi vahvistuu.
1976: MS-matkatoimikunnan matkat alkavat (Jalta, Rodos, Gran Canaria).
1983: Lohjan seudun MS-kerho perustetaan.
1984: Pyörätuoli käyttöön.
1991: Vihdin vammaisneuvoston jäsenyys useana vuonna.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 2/2017.

  • MS-tauti eli multippeliskleroosi on liikunta- ja toimintakykyyn vaikuttava keskushermoston sairaus. Suomessa sitä sairastaa noin 7 000 henkilöä. MS-tautia on naisilla lähes kaksi kertaa enemmän kuin miehillä.
  • MS-taudissa elimistö hyökkää omia kudoksiaan vastaan ja muodostaa vasta-aineita, jotka vaurioittavat aivojen valkean aineen hermohaarakkeita. Taudin syytä ei tunneta kunnolla, mutta sairauden katsotaan kehittyvän monen tekijän yhteis-vaikutuksesta. Perintötekijöiden ohella vaikuttavat lapsuuden virusinfektiot ja D-vitamiinin pitkäaikainen puutos.
  • MS-taudin yleisimmät alkuoireet ovat näön hämärtyminen toisessa silmässä ja raajojen puutuminen, jalkojen lihasheikkous, kaksoiskuvat, tasapainovaikeudet, huimaus, puhehäiriöt, suolen ja virtsarakon toimintahäiriöt sekä uupumus.
  • Edetessään MS-tauti aaltoilee. Liikunta- ja toimintakyky huononevat vuosien saatossa. Suurella osalla potilaista tauti ei lyhennä elinikää.
  • Parantavaa hoitoa ei ole, mutta sairauden kulkuun voidaan vaikuttaa. Lääkkeitä ovat muun muassa beeta-interferoni, glatirameeriasetaatti, fingolimodi, natalitsumabi ja sekä uudet biologiset lääkkeet.
  • MS-potilaan tärkeää itsehoitoa ovat liikunta ja ohjattu kuntoutus.

Lähteinä neuroliitto.fi ja terveyskirjasto.fi