Jokainen tuntee valittajan, ihmisen, jonka elämässä kaikki asiat ovat huonosti. Hän ei ehkä osaa ilmaista itseään muutoin kuin valittamalla. Kuuntelijan kannattaa suojella itseään ja ottaa etäisyyttä.

Sieltä sitä taas alkoi tulla.

Psykologi Hannele Törrönen oli vuosia sitten lähdössä kotiin mummolasta mukavan loman jälkeen. Kun perhe istui viimeistä kertaa yhdessä ruokapöytään ennen lähtöään, alkoi mummon tuttu valitus. Yhtäkkiä kaikki oli huonosti, oli rahahuolia ja hän oli jäämässä taas yksin kotiin. Edes ruokapöytään hän ei halunnut istua muun perheen kanssa syömään, vaan jäi seisomaan pöydän viereen voivottelemaan kurjaa elämäänsä - jossa ei sinällään ollut mikään huonosti.

– Sitten tokaisin mummolle, että jos et kerran istu syömään ja kaikki on niin ikävää, mene vaikka tuonne pöydän alle, niin me voidaan potkia sua vielä vähän lisää, Törrönen muistelee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pöytään laskeutui muutamaksi sekunniksi jäätävä hiljaisuus. Muut tuijottivat Törröstä kauhistuneina. Sitten mummo räjähti nauruun.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Oli hieno juttu, että hän näki tilanteen huumorin. Hän ei ehkä tajunnut valittavansa. Hän ei vain osannut millään muulla tavoin ilmaista, että meidän lähtömme harmitti häntä ja hänelle tulisi meitä ikävä.

Melkein jokainen meistä tuntee valittajan, mutta usein valittaja ei tunnista itseään. Hänellä vain on elämässä pelkkää kurjuutta. Minkä hän sille voi, että aina käy omalla kohdalla epäonni. Eihän hän valita, hän vain kertoo, miten asiat ovat.

Valittaja kaappaa toisen mukaansa negatiiviseen tunne-elämäänsä.

Kuulijan kova taakka

Iän myötä valittaminen tuntuu lisääntyvän. Siihen on luonteva selitys, sillä kroonisen valittajan aivot reitittyvät uudelleen niin, että ne kulkevat kuin itsestään piintyneitä valitusreittejä, kirjoittaa psykologi Robert Biswas-Diener Psychology Today -lehdessä.

Jatkuva valittaminen soljuu siis valittajalta kuin itsestään, mutta kuulijalle loputtoman valituksen vastaanottaminen läheiseltä on pelkkää piinaa.

– Valittaja kaappaa toisen mukaansa negatiiviseen tunne-elämäänsä, ja se on raskasta, Törrönen sanoo.

Valittajalle olisi hyvä tehdä selväksi, että hän valittaa.

– Minulla on lähipiirissä ihminen, jolla vaikuttaa olevan kauhean paha mieli jatkuvasti. Kerran kysyin häneltä hienotunteisesti mutta melko suoraan, että ovatko asiasi todella noin huonosti. Hän oli kysymyksestäni hämmästynyt, sillä omasta mielestään hän ei valittanut.

Tunnesanat puuttuvat

Ikääntyvien ihmisten, varsinkin naisten, valittaminen saattaa kummuta myös traagisemmista syistä kuin pelkästä tyhjänpäiväiseltä vaikuttavasta tottumuksesta.

– Joillekin valitus on vain paha tapa, mutta joillakin se tulee syvältä itsestä, koko elämäntarinasta ja koetuista kurjista asioista, joita ei itse eikä kukaan muukaan ole osannut kuunnella. Näiden jälkimmäisten osa on mitä surullisin, Hannele Törrönen sanoo.

On murheellista, jos seitsemänkymppinen äiti, anoppi tai ystävä ei näe elämässään oikein mitään hyvää ja kokee, ettei voi vaikuttaa siihen, että elämä muuttuisi nykyistä mukavammaksi.

Anopin itsesäälin sekainen voivottelu alkaa heti, kun astumme ovesta sisään.

Sellaista valitusta joutuu kuuntelemaan Mari, 44.

– Anopillani on periaatteessa kaikki ihan hyvin. Hän on melkein kahdeksankymppinen eikä hänellä ole ihmeempiä sairauksia eikä taloushuolia, mutta itsesäälin sekainen voivottelu alkaa heti, kun astumme ovesta sisään.

Anoppi elää yksin muutaman sadan kilometrin päässä poikansa perheestä, mutta ei halua tulla kyläilemään näiden luo.

– Emme ehdi anopille kovin usein, ja se on hänelle ikuinen pahan mielen aihe. Pyydämme häntä usein käymään meillä, koska hänellä olisi enemmän aikaa matkustaa kuin meillä työssä käyvillä. Hänelle kotoa lähteminen lyhyeksikin ajaksi vaikuttaa olevan kuitenkin vaikeaa.

Lapsenlapsia ei saa syyllistää

Marin anoppi purkaa elämän pienien asioiden hankaluutta aina, kun harvinaiset vieraat tulevat käymään.

– Eniten minua harmittaa, että anoppi vyöryttää valitusvirttään lapsenlapselleen, alakouluikäiselle tyttärelleni, jolla on sen jälkeen paha mieli mummon puolesta. Yritän selittää tyttärelleni, että mummo on sellainen, eikä ole hänen tehtävänsä yrittää tehdä mummon mieltä paremmaksi.

Psykologi Hannele Törrönen ei hyväksyisi Marin anopin käytöstä ollenkaan.

– Minusta mummolle pitää voida sanoa suoraan, että lapsenlapselle ei kitistä. Lasta ei saa syyllistää.

Kaikenikäisillä ihmisillä on tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, mutta joiltakin ihmisiltä tällainen kokemus puuttuu, Törrönen muistuttaa. Vanhemmiten voi olla vaikea alkaa jäsennellä elämäänsä ja ajatuksiaan, jos ei ole oikein koskaan kokenut, että joku olisi kuunnellut ja ymmärtänyt.

Valittava henkilö on ikään kuin pakkopaidan sisällä.

Ennen perheissä oli myös tavallista, ettei tunteita saanut näyttää. Lapset eivät aina oppineet saamaan kosketusta omiin tunteisiinsa eivätkä sanoja, joilla niitä voisi kuvailla. Kasvuolosuhteet ovat silloin edesauttaneet valittavan asenteen omaksumista. Sen vuoksi tavallinen läheisten ikävöiminenkin saattaa ilmetä valituksena.

– Jos ei ole kykyä ilmaista omia tunteita, mikään ei oikein ilahdutakaan. Valittava henkilö on ikään kuin pakkopaidan sisällä.

Nyt eläkevuosiaan eläviä naisia rasittaa hoivavastuu. Heidät on kasvatettu hoitamaan ja höösäämään kaikkien muiden asiat ja tarpeet, eikä omalle itselle ole oikein jäänyt tilaa tai arvoa. Kun hoivattavat – omat lapset ja sitten omat vanhemmat – eivät enää ole äärellä, tyhjä tila täyttyy epämääräisellä tyytymättömyydellä ja valituksella.

– Esimerkiksi omasta väsymyksestä valittaminen on saattanut olla naiselle ainoa sallittu tapa ilmaista itseään ja tuntemuksiaan, Törrönen toteaa.

Veemäinen vanheneminen

Elämän rajallisuuden ymmärtäminen voi myös olla valituspuheen taustalla. Kun elämää on todennäköisesti jäljellä kymmenen, ehkä viisitoista vuotta, valttikortit on kutakuinkin käännetty esiin ja käytetty.

– Seitsemän- tai kahdeksankymppisellä on eri ajatukset siitä, mitä hän ehtii vielä elämässään toteuttaa, kuin kolmekymppisellä. Jos on esimerkiksi ollut koko ikänsä onnettomassa avioliitossa tai kokenut taloudellisia katastrofeja, siinä vaiheessa niitä ei välttämättä enää ehdi korjata.

Törrönen haluaa myös muistuttaa, että nyt eläkevuosiaan elävällä ikäluokalla on ollut paljon huonommat mahdollisuudet toteuttaa itseään kuin heidän lapsillaan on. Moni on joutunut tyytymään ammattiin, johon ei olisi halunnut tai on saattanut joutua tekemään enemmän tai nuorempana lapsia kuin olisi halunnut. Siitä on voinut syntyä katkeruuden tunnetta nuorempia kohtaan, jotka ovat saaneet tehdä niin kuin ovat halunneet.

– Ja onhan vanheneminen myös veemäistä, Törrönen täräyttää.

– Tulee kaikenlaista kremppaa ja sairautta. Monilla naisilla on pieni eläke ja taloudellisesti tiukkaa. Samalla mediasta vyöryy kuvia iloisista senioreista, jotka golfaavat ja matkustelevat ilman rahahuolia. Paineita luo myös yhteiskunnassa korostuva ajatus itsensä kehittämisestä ja skarppina pysymisestä. Ennen sai sentään vanhana istua rauhassa huivi päässä uunin vieressä.

Piristysyritykset eivät auta

Miten valittajan kanssa sitten voisi elää?

– Valittajan ei pidä antaa vetää mukaan negatiivisuuden kierteeseen, Törrönen sanoo.

Useimmiten kyse ei siis ole siitä, että valittajalla olisi jokin asia huonosti ja epäkohdan korjaaminen lopettaisi valituksen. Valittajan on vaikea ottaa vastaan mitään hyvää, koska hän on ikänsä opettanut aivonsa suhtautumaan kaikkeen negatiivisesti.

– Valittajan sisäinen sabotoija torjuu ja mitätöi kaiken hyvän. Kokematon kuulija on ihmeissään, jos hän on yrittänyt auttaa valittajaa ja huomaa, ettei avusta seurannutkaan valittajalle yhtään parempi mieli.

Kun kuuntelija ei lähde mukaan valitukseen vaan yrittää tarkkailla sitä ulkopuolelta, voi samalla kuulostella, olisiko valittaja ammattiavun tarpeessa. Joskus valittaminen voi johtua masennuksesta, ja jos siitä on merkkejä, läheinen voisi ehdottaa valittajalle keskustelua lääkärin kanssa.

Törrönen kehottaa tekemään valittajan kanssa asioita, joista tämä nauttii - oli se sitten vesijuoksua tai konsertissa käymistä. Kun tapaaminen on täytetty mieluisalla tekemisellä, valittaja ei toivottavasti ehdi ankeuttaa koko yhdessäoloaikaa.

– Väkinäisiin piristysyrityksiin ei kannata lähteä. Siitä yleensä saa vain itselleen pahan ja kiukkuisen mielen.

Tunnista käyttäytymismalli

Usein valittajan tapoja ei voi muuttaa. Siksi ystävän tai läheisen on suojeltava itseään. Ei kannata viettää valittajan kanssa niin paljon aikaa, että se alkaa vaikuttaa omaan mielialaan. Törrönen on sitä mieltä, että jos läheisen valitus on umpimyrkyllistä, välit voi laittaa poikki.

– Jos sitä ei halua tehdä tai siihen ei pysty, voi pitää pitkää välimatkaa ja tavata harvakseltaan.

Tärkeintä valittajan läheiselle on tunnistaa käyttäytymismalli ja lopettaa taistelu valituksen katkaisemisesta. Lisäksi voi yrittää toimia tietoisesti niin, ettei itse ala jossain elämänsä vaiheessa toteuttaa samaa kaavaa.

Siihen auttavat avoin puhuminen, omien tunteidensa tunnistaminen ja hyväksyminen sekä se, että opettelee arvostamaan itseään. Se on taito, jota kaikkien kannattaa harjoitella.

Sinikka katkaisi yli 50 vuotta kestäneen ystävyyden sen jälkeen, kun ymmärsi, ettei ystävyys ole tasapuolista:

Juttu on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2018.

Sisältö jatkuu mainoksen alla