Riitta Vuori, 65, oli kuolla onnettomuuden jälkeiseen leikkaukseen. Omaisetkin oli kutsuttu jo koolle silloin.

"Vuonna 1969 olin menossa Pariisiin opiskelemaan ranskaa. Teimme matkaa ystäväni Michelin rättisitikalla, kun 50 kilometriä ennen Pariisia, Michel nukahti rattiin. Oli ilta, minä torkuin etupenkillä sivuttain.

Heräsin sairaalassa muutaman päivän kuluttua. Muistan heräämisestä vain valoja ja kovat kivut.

Pääni oli iskeytynyt tuulilasin läpi ja vasen jalkani jäänyt kojelaudan alle puristuksiin. Siihen aikaan ei käytetty turvavöitä. Tuulilasi oli repinyt kasvojani, leukaluuni oli murtunut ja reisiluu katkennut kahdesta kohtaa. Michelille ei tapahtunut mitään. Auto romuttui täysin.

Osallistu keskusteluun:
Voiko arpisena mennä uimahalliin?

Makasin sairaalassa melkein kolme kuukautta, ennen kuin minut pystyttiin siirtämään Suomeen. Kun kysyin, koska pystyisin kävelemään, minulle vain heilutettiin sormea: asiasta ei ollut tietoa.

Sairaalassa viihdyin. Henkilökunta oli ystävällistä ja meistä tuli ystäviä. Minut vietiin jopa ambulanssilla puistoon. Luin lapsille satuja ja käänsin hoitajien saamia rakkauskirjeitä englannista ranskaksi. Suomessa olikin toinen meininki: Pelastusarmeija saapui vuoteen vierelle laulamaan ”kun me kerran erkanemme täältä”.

Kotona liikuin vetämällä itseäni lattioita pitkin. Kun tukiraudat vuoden kuluttua otettiin pois, niitä piti kilkutella irti kuusi tuntia. Olin kuolla leikkaukseen. En ollut herätä nukutuksesta, ja omaiseni kutsuttiin jo sairaalaan koolle.

Eläkkeelle lentoemäntänä

En saanut mitään fysikaalista kuntoutusta. Sen sijaan sain invalidikortin. Minulle sanottiin, että viimeistään 40-vuotiaana tarvitsisin kävellessäni keppiä.
Pohdin ystävättäreni kanssa, mitä ryhtyisin tekemään.

– Hae lentoemännäksi. Siinä työssä joutuisit ainakin kävelemään, hän ehdotti.

Pääsin Finnairin lentoemäntäkouluun. Viime kesänä jäin eläkkeelle 43 työvuoden jälkeen.

Olen totisesti saanut kävellä: kun Aasian lento lähtee iltapäivällä, olen ensin kävellyt päivän kotona ja sitten koneessa koko yön. Jalkojen päällä oleminen on minulle niin luontaista, että juon aamukahvinikin seisten. Olen samoillut sienimetsissä, lasketellut, pelannut pesäpalloa, hiihtänyt ja juossut maratoneja.

Invalidikortti otettiin  pois kymmenen vuotta onnettomuuden jälkeen.

Kollegojeni kanssa vertailemme toistemme arpia. Perustimme klubin, johon ei pääse, ellei arpi ole vähintään 25-senttinen.

Jalan ravistus aina ensimmäisenä

Kasvoistani on noussut lasinsiruja vuosia onnettomuuden jälkeen. Onneksi niitä ei mennyt silmiini.

Usein asiakkaat huomauttivat minulle, että kasvoissani on jotain mustaa ja yrittivät jopa pyyhkäistä poskissani olevia jälkiä. Kun tuulilasin palasia poskesta poistettiin plastiikkakirurgin vastaanotolla, näin monia vaikeita tapauksia ja tunsin itseni turhamaiseksi. Parilla naarmulla kasvoissa ei ole mitään merkitystä.

En jossittele tapahtunutta, sillä kolari oli elämälleni käänteentekevä. Se antoi minulle vuoden aikaa pohtia asioita. En voinut miettiä tulevaisuutta, koska sitä ei annettu.

Vieläkään en kestä istua autossa pelkääjän paikalla, enkä kestä, jos toinen ajaa autoa hermostuneesti. Minulla on liikenteessä voimakas itsesuojeluvaisto.

Arpeni on niin iso, että se voi vetää koko kropan helposti vinoon. Kostealla ja kylmällä säällä jalkaa kolottaa. Kun lähden kävelemään, minun pitää ensin vähän ravistaa jalkaa saadakseni sen toimimaan. Jos antaisin tämän jalan teille, ette osaisi kävellä sillä. Tämän kanssa pärjääminen on aivan oma lajinsa.”