Kasviöljyjen hyvät ominaisuudet on sisäistetty, mutta moni suomalainen pitää kuitenkin voita terveellisempänä kuin kasvirasvalevitettä.

Unileverin teettämässä tutkimuksessa selvitettiin suomalaisten ajatuksia levitteistä sekä ruuanlaitto- ja leivontarasvoista. Suuri osa kuluttajista, 63 prosenttia, miettii arjessaan rasvojen terveysvaikutuksia. Öljyjä pidettiin rasvoista terveellisimpinä, joten tältä osin ravitsemustutkijoiden viesti on mennyt perille.

Suurempi osa vastaajista piti oliiviöljyä terveyden kannalta parempana kuin rypsiöljyä, vaikka tieteellisen tutkimuksen mukaan järjestys on päinvastainen. Rypsiöljyssä on niin sanottuja omegakolmosia paljon enemmän kuin oliiviöljyssä. Nämä rasvahapposidokset ovat joustavia, ja siksi ne auttavat esimerkiksi verisuonien solukkoa pysymään kimmoisana.

Kookosöljy on pahin

Noin viidesosa vastaajista oli sitä mieltä, että voi, voi-kasviöljyseos tai kookosöljy on terveellisempää kuin pehmeä margariini.

– Voisi ajatella, että kuluttajat pitävät voit ja voi-kasviöljyseoksia luonnollisempina kuin margariineja ja siksi siis terveellisempinä. Voissa ja voi-kasviöljyseoksissa on kuitenkin enemmän terveydelle haitallista kovaa, tyydyttynyttä rasvaa kuin margariineissa. Mutta kuvaa kookosöljyn terveellisyydestä on vaikeampi ymmärtää, se kun sisältää melkein pelkästään vain kovia, tyydyttyneitä rasvahappoja, sanoo Unileverin ravitsemusasiantuntija Sara Pohjavuori.

Neljä viidestä kyselyyn vastanneesta oli sitä mieltä, että tietää mikä rasva on terveellistä.

Maku on tärkein valintaperuste

Kun suomalainen miettii kaupassa, mitä rasvaa ostaisi leivälleen tai paistinpannulleen, tärkein valintakriteeri on maku. Unileverin tekemässä tutkimuksessa 32 prosenttia vastasi, että tekee rasvan ostopäätöksen maun perusteella. Tervellisyys oli tärkein ostoperuste 21 prosentille vastaajista. Monipuolisia käyttöominaisuuksia piti tärkeimpänä 15 prosenttia vastaajista ja hintaa vain 5 prosenttia vastaajista.

Neljäsosa vastaajista on tehnyt viime aikoina muutoksia rasvankäytössään. Rasvan käyttöä on ylipäätään vähennetty ja kasvirasvan ja öljyn käyttöä lisätty.

– Öljyjen ja pehmeiden kasvirasvojen käytön lisääminen on hienoa kehitystä. Toivottavasti rasvakeskustelu ei ole johtanut kuluttajia harhaan siinä, että ruokavalion rasvan määrää pitäisi vähentää. Suomalaiset saavat Finravinto 2012 -tutkimuksen mukaan sopivasti rasvaa, mutta rasvan laatuun tulisi kiinnittää huomiota vähentämällä kovaa tyydyttynyttä rasvaa ruokavaliossa. Elimistö tarvitsee hyvää, pehmeää rasvaa, joten kaikkea rasvaa ei ole tarpeen karsia ruokavaliosta, muistuttaa Sara Pohjavuori.

Tutkimuksessa haastateltiin 15–75-vuotiaita. Mukana oli 1000 henkilön otos. Kysymykset koskivat levitteitä sekä ruoanlaitto- ja leivontarasvoja. Tutkimuksen suunnitteli Unileverin kanssa yhteistyössä Kuule Oy ja aineiston kokosi sähköisesti M3 Research. Tutkimusvastaukset kerättiin sähköisesti 24.–29.9.2014.

Merja Leppälä, 59, oli vähällä kuolla parikymmentä vuotta sitten. Vähitellen hän oppi, että pyörätuolissakin on elämää.

Joulun alla 1993 palasimme mieheni kanssa Valtimolta vanhempieni luota. Olimme olleet puolitoista vuotta naimisissa ja ajattelimme, että jos perhettä on tullakseen, nyt sitä voi tulla.

Vastaantuleva auto oli lähtenyt ohittamaan traktoria pienessä mutkassa ja ilmestyi suoraan eteemme. Törmäsimme.

En menettänyt tajuntaani, joten ehdin ymmärtää, että jotain hirveää oli tapahtunut. En tuntenut enää jalkojani.

Minut kiidätettiin ambulanssilla Juuasta Joensuun sairaalaan ja leikattiin saman tien. Selkärankani tuettiin metallilevyillä ja minuun pumpattiin kortisonia, joka voi joissain tapauksissa auttaa hermotuksen elpymisessä. Selkäydinvammani on kuitenkin niin paha, että lääkäri kertoi minun jäävän pyörätuoliin.

Vuoden 1994 alussa olin menehtyä verenmyrkytykseen ja vatsakalvon tulehdukseen, sillä kukaan ei ollut huomannut, että myös ohutsuoleni oli revennyt kolarissa.

Taistelin hengestäni ja toivoin vain mahdollisimman kovaa kipulääkitystä. Lääkkeiden avulla sukelsin toiseen todellisuuteen, josta toivoin palaavani terveenä.

Jäin ilman apua

Käpylän kuntoutuskeskussa Helsingissä sain ajan psykologille. Hän oli nuori mies, joka kysyi minulta, tuntuuko pahalta. Niin naiivia kysymystä en olisi odottanut.

Mieheni kanssa saimme vuokrattua esteettömän omakotitalon Siilinjärveltä. Onnettomuudesta vähin vammoin selvinnyt puolisoni ei pystynyt oikein käsittelemään koko asiaa, joten jäin yksin.

"Jäin vähälle avulle, vaikka olisin kaivannut kunnon terapiaa."

Soitin vakuutusyhtiöön ja kerroin, että tarvitsen terapeutin. Ei se vammautuminen välttämättä sitä tarkoita, että tarvitsee terapiaa, virkailija totesi. Minä en sitten vastaa mitä tässä tapahtuu, sanoin ja löin luurin korvaan.

Vähän ajan päästä vakuutusyhtiöstä soitettiin, että erikoissairaanhoitaja voisi käydä luonani kerran viikossa parin kuukauden ajan.

Olen vasta jälkikäteen tajunnut, miten vähälle avulle jäin tilanteessa, jossa olisin kaivannut kunnon terapiaa.

Päällimmäinen tunteeni oli epäusko. Miten minulle kävi näin, kun elämä tuntui olevan järjestyksessä? Vihaa en osannut tuntea, sillä minut oli kasvatettu kiltiksi tytöksi. En paiskonut astioita, vaan käännyin sisäänpäin ja surin.

Ihmisten ilmoille

Runsas vuosi onnettomuuden jälkeen helsinkiläinen ystäväni miehineen tuli käymään luonani. He näkivät, ettei kaikki ollut hyvin, ja päättivät viedä minut ihmisten ilmoille. Kuopiossa ei tapahtunut sinä iltana mitään, joten he ehdottivat, että menisimme yhteen seurakunnan tilaisuuteen.

Illassa ei tapahtunut sinänsä mitään ihmeellistä, mutta ystäväni ja seurakuntalaisten aito halu auttaa herätti toivoni. Ehkä minun kannattaa vielä elää.

Olin lojunut sängyssä, mutta nyt aloin herätä aamuisin ja suunnitella asioita. Päätin, että haluan asunnon Kuopion keskustasta ja auton, jolla pääsen liikkumaan.

Halusin myös takaisin seurakuntaan, jossa olin kokenut olevani ihminen vammastani huolimatta.

Kun uusi asunto löytyi, minä ja mieheni erosimme. Eron jälkeen koin olevani vapaa vanhasta elämästäni.

Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".
Espanjanvesikoira Redi on Merjan "personal trainer".

Hurttia huumoria ja uusi onni

Pelkäsin avioeroa, lapsettomuutta, seksittömyyttä ja ilottomuutta. Uskalsin kertoa nämä kipeimmät asiat ensin rukouksissani Jumalalle. Pyysin voimaa sen todellisuuden kohtaamiseen, johon olin joutunut.

Samoihin aikoihin kanssani Kuopiossa vammautui nuori 17-vuotias tyttö. Tutustuimme jo sairaalassa ja aloimme pitää yhteyttä. Kävin hänen kanssaan vaateostoksilla ja heitimme hurttia huumoria. Karnevalisoimme vammamme ja päätimme pitää naiseudestamme kiinni.

"Nyt elän tätä päivää täysillä."

Uuden identiteetin luominen oli vaikeaa. Fyysisiä haasteita oli paljon, kun rakko ja suoli eivät pitäneet entiseen tapaan ja erogeenisillä alueilla oli tuntopuutoksia. Myös ulkoinen olemukseni muuttui, sillä lihakset surkastuivat jaloista ja pakaroista.

Kuopiolainen ystäväni löysi ensin itselleen kumppanin, ja vähän sen jälkeen syksyllä 1997 minä tapasin nykyisen mieheni. Suhteemme on ollut alusta asti tasa-arvoinen. Mieheni näki minut naisena, ei pyörätuolin käyttäjänä.

Menimme naimisiin ja aloin odottaa lasta. Koin taas itseni kauniiksi ja kelpaavaksi. Myös läheisyys ja hellyys alkoivat onnistua, kun ei tarvinnut pelätä ja hävetä.

Haloo, olen elossa

Ennen onnettomuutta olin kiltti tyttö. Nyt osaan jo sanoa ei ja asettaa jaksamiselleni rajat. Olen opetellut kertomaan, että olen liian väsynyt laittamaan ruokaa tai siivoamaan.

Onnettomuuden myötä kadotin ikävä kyllä vankan perusluottamuksen elämään. Esimerkiksi auton kyydissä olen aina tietoinen, että jotain pahaa voi tapahtua.

Hyvä puoli asiassa on se, että elän tätä päivää täysillä enkä pihtaa esimerkiksi rahan käytössä. Haloo, olen elossa! Olisin voinut aivan hyvin kuolla 23 vuotta sitten.

Toimin Selkäydinvammaiset Akson ry:n hallituksessa ja vertaistukihenkilönä selkäydinvammautuneille. Toivon, ettei kaikkien tarvitse mennä yhtä vaikean tien kautta kuin itse olen mennyt.

  • Kuka: Merja Leppälä
  • Syntynyt: 1958 Valtimolla.
  • Asuu: Kuopiossa.
  • Perhe: Mies, kaksi tytärtä, joista toinen aviomiehen aiemmasta liitosta, sekä "personal trainer", espanjanvesikoira Redi.
  • Motto: Pimeän yön jälkeen tulee valo.

Jos kotihoito ei ole mahdollista, saattohoitoon voi päästä terveyskeskukseen, sairaalaan tai saattohoitokotiin.

  1. Suomessa kuoli 53 923 henkilöä vuonna 2016. Heistä noin 11 000 kuoli syöpään. Saattohoitoa tarvitsee vuosittain noin 15 000 potilasta. 
  2. Vaativan erityistason hoitopaikkoja ovat palliatiivisen hoidon yksiköt ja saattohoitokodit. Palliatiivisen hoidon yksikkö on jo kaikissa yliopistosairaaloissa ja joissakin keskussairaaloissa.
  3. Saattohoitokoteja on Suomessa neljä: Helsingin Terhokoti, Turun Karinakoti, Pirkanmaan Hoitokoti ja Hämeenlinnan Hoitokoti Koivikko.
  4. Ensimmäinen saattohoitokoti, Pirkanmaan Hoitokoti Tampereella, aloitti toimintansa vuonna 1988. Se on myös Pohjoismaiden ensimmäinen saattohoitokoti. Sitä ylläpitää Syöpäpotilaiden Hoitokotisäätiö.
  5. Terveyskeskusten vuodeosastoilla on saattohoitopaikkoja tai -osastoja monissa kunnissa. Kaupunginsairaaloissa on saattohoito-osastoja ainakin Helsingissä, Vantaalla, Espoossa, Lahdessa, Lappeenrannassa, Joensuussa ja Oulussa.
  6. Noin sata lääkäriä on valmistunut vuonna 2007 käynnistyneestä kaksivuotisesta palliatiivisen lääketieteen erityispätevyyskoulutuksesta. Hoitajilla ei ole varsinaisesti viralliseen tutkintoon johtavaa koulutusohjelmaa, mutta ammattikorkeakoulut järjestävät vuosittain alan jatkokoulutusohjelmia.  
  7. Kotiin voi saada kuolevan potilaan hoitoa varten laitteita ja apuvälineitä potilaan tarpeen mukaan, esimerkiksi sairaalasängyn, happilaitteet ja välineet suonen sisäistä nesteytystä tai epiduraalista kivunhoitoa varten.
  8. Kotisaattohoito on vielä harvinaista. Noin joka kymmenes kuoleva potilas hoidetaan kotona loppuun asti. Esimerkiksi helsinkiläisiä kuolee vuodessa noin 5 000, joista kotisairaalan saattohoidossa noin 400 ja Terhokodissa noin 50. Terhokodissa saattohoidetaan noin 250 ihmistä vuodessa.
  9. Käypä hoito -suositus kuolevan potilaan hoidosta on viimeksi päivitetty vuonna 2012. Siinä sanotaan esimerkiksi, että potilaan läheisten huomioiminen ja tukeminen on osa kokonaisvaltaista palliatiivista hoitoa.
  10. Sosiaali- ja terveysministeriö on linjannut suositukset Hyvä saattohoito Suomessa -julkaisuun. Tavoitteiden mukaan kunnissa tulee olla saattohoitovuodepaikkoja ja kotisaattohoitoon erikoistunut kotisairaala tai kotihoito.

Minne kuolemme?

Ikääntymisen tutkija Mari Aaltonen tutki väitöstutkimuksessaan kaksi vuotta sitten yli 70-vuotiaiden elämän loppuvaiheen hoitopaikkoja vuosina 1998-2008.

Suuri osa tutkituista asui kotona viimeisiin kuukausiin asti. Sitten ihmiset siirtyivät useimmiten terveyskeskukseen, joka oli yleisin kuolinpaikka kaikkien tutkimusvuosien ajan. Seuraavaksi yleisin kuolinpaikka oli koti, alue- tai keskussairaala tai vanhusten hoitokoti.

Kodin ja hoitopaikkojen välisten siirtymien määrä kasvoi viimeisten elinkuukausien aikana.