Suomen luotettavimmaksi mieheksi tituleeratulla Arvi Lindilla hurahti Ylessä yli 40 vuotta. Uransa hän aloitti mustavalkokaudella 1960-luvulla ja päätti sen bittejä koodaamalla.

”Kun tulin Helsingin yliopistoon opiskelemaan syksyllä 1962, minut värvättiin Viipurilaisesta osakunnasta ohjelma-avustajaksi eli rupesin pyörimään Pasilanmäellä jo silloin. Kolme vuotta myöhemmin pääsin uutisiin tekstittäjäksi.

Jäätyäni eläkkeelle vuoden 2004 alusta olin vielä neljä vuotta sopimuspohjaisena kielenhuoltajana ja tein toimituksen sisäiseen verkkoon kielipalautepalstaa. Olin siis Ylessä reilut 40 vuotta.

Ensimmäiset tv-uutiset lähetettiin syksyllä 1959. Tulin mukaan pioneerivaiheessa. Välineenä televisio oli vielä uusi ja ihmeellinen.

Kauko Saarentaus ja Heikki Kahila olivat jo yleisön tuntemia tekijöitä. Aika vähän meitä kaikkiaan oli, muutama kymmen henkeä. Olimme paljolti kansainvälisten uutistoimistojen ja Suomen tietotoimiston varassa.

Revon uudet äänenpainot

Poliittista kuohuntaa oli, mikä johtui siitä, että Yleisradio oli ollut vanhoillinen ja oikeistolainen 30-luvulta lähtien. Kun Eino S. Repo tuli pääjohtajaksi 1965, Ylen kanavilla alkoi kuulua toisenlaisia äänenpainoja eli myös vasemmistolaista kaikua.

”Repo toi moniarvoisuutta”

Katsoisin Revon ansioksi, että ohjelmiin tuli moniarvoisuutta. Aika oli kuitenkin sellainen, että ihmiset vieroksuivat ja alettiin puhua ”reporadiosta” kielteisessä sävyssä. Meitä toimittajia nimiteltiin punatulkuiksi, vaikka ei meillä ollut minkäänlaista poliittista taustaa juuri kenelläkään.

Minulta ei ole koskaan kysytty jäsenkirjaa, ja olen aina sanonut olevani puolueeton porvari. Sillä mandaatilla yritin työtäni tehdä. Ohjelmapolitiikassa painotettiin informatiivisuutta, kerrotaan ihmisille tärkeistä asioista, joista on heille hyötyä. Periaate oli hyvin vahvasti palveleva.

Ei politiikka minua häirinnyt, eikä se uutistoiminnassa tuntunut. Totta kai Ylessä oli erilaisia ohjelmia ja ohjelmien tekijöitä, vasemmistolaisittain ajattelevia mutta myös oikeistolaisia.

Saarentauksen sutkaukset

Kauko Saarentaus oli varsinaiselta ammatiltaan Tehtaankadun kansakoulun opettaja. Hän teki iltahommia, tuli kello 15:n maissa kokoamaan lähetystä. Hän oli  erittäin suosittu.

Hän viljeli omanlaistaan piilohuumoria, teki kivoja sanakäänteitä, leikitteli sanoilla. Puhuttiin Saarentauksen sutkauksista. Ne olivat harmittomia, eivät missään tapauksessa ilkeitä. Jos esimerkiksi jos oli kyse jostain pelaajasiirroista, hän saattoi todeta, että pelaaja puki päälleen uuden pelipaidan, mutta housuista ei puhuttu mitään.

Hän kertoi myöhemmin olleensa lähetyksissä hyvin tarkka eikä päästänyt suustaan mitään harkitsematonta.

”Saarentaus opetti tyyliä ja tekniikkaa”

Hän suhtautui meihin tulokkaisiin erittäin myönteisesti. Kävimme yhdessä kävimme tekstejä läpi kuin ainekirjoituksia äidinkielenopettajan kanssa. Hän opetti tyyliä ja tekniikkaa.

Kun hän antoi minulle elämänkertakirjansa, hän kirjoitti omistukseksi, että ”mainiolle oppipojalleni Arvi Lindille”. Hän myös järjesti kotonaan uusille nuorille toimittajille vaimonsa kanssa pikku hippoja.

Ikäpolvien kuilua ei mielestäni ollut koskaan tv-uutisten toimituksessa. Vanhat eivät väheksyneet nuoria, eivätkä nuoret pilkanneet vanhoja kalkkiksiksi. Se oli hyvä työyhteisö, jossa oli monen ikäisiä. Aloitin 24-vuotiaana, ja olimme jo nuorena paljon vartijana. Kun jäin eläkkeelle 63-vuotiaana, nuorimmat kollegani olivat nuorempia kuin omat lapseni.

Filminauhasta bitteihin

Työurani aikana Ylessä tapahtui huikea tekninen muutos. Itse aloitin mustavalkoaikana. Oli filmi ja erikseen ääni. Graafiset esitykset piirrettiin paperille, kuvattiin kameralla ja miksattiin lähetykseen. Kun lähdin, tekniikan puoli oli pelkkää bittien koodaamista.

Jouduin tekniikan kanssa paljon tekemisiin, koska itse asiassa työskentelin puolet urastani reportterina. Kävin muun muassa Suezilla ja Siinailla haastattelemassa YK-joukkoja. Uutisia rupesin lukemaan 1967.

”Palvelu on pysynyt”

Mikä ei ole muuttunut, on palvelu. Jo 1960-luvun taitteesta lähtien periaatteena on ollut hyödyllisten tietojen välittäminen. Sellaisten lisätietojen kera, että ihmiset pystyvät käyttämään tietoja hyväkseen.

Yhteen aikaan meillä oli oikein uutiskriteerit. Uutisen tekee asian intensiteetti eli voimakkuus, esimerkiksi sota jossain kaukanakin. Se on vahva tapahtuma, josta meidän on maailmankansalaisina syytä tietää.

Sitten on tapahtuman laajuus, eli kuinka suurta ihmisjoukkoa se koskettaa. Se myös vaikuttaa, missä määrin asia koskee katsojia ja kuulijoita suoraan. Yksi seikka on tietysti kiinnostavuus. Nämä kaikki yhdessä ja erikseen määrittävät uutisen.

Uutisista kovin

Kun tulin tv-uutisiin, tahti oli verkkainen. Lähetyksiä oli päivittäin vain kaksi, kello 18.15 ja 21.15. Jutut olivat pitkiä ja seikkaperäisiä. Sittemmin tahti on kiihtynyt. Ovat tulleet päivä- ja myöhäislähetykset sekä aamu-tv. Nyt uutisia tehdään tilkkutäkkimäisesti aamusta iltaan, ne ovat sirpaleisia. Jutut ovat lyhentyneet ja määrä lisääntynyt.

Ennen itsestään selviä kovia ykkösuutisia olivat politiikka, talous ja työmarkkinat. Hassua, ettei kukaan ymmärtänyt niitä kyseenalaistaa. Ovathan ne tärkeitä, koska ne vaikuttavat ihmisten elämään, mutta sittemmin monipuolisuus on kehittynyt, koska palstatila on lisääntynyt, on tullut lisää lähetyksiä, ja lähetykseen enemmän aiheita.

”Lipposen häät oli uutinen”

Kiinnostavuuskriteeri on vahvistunut, ja mukaan on tullut jopa iltapäivälehtimäistä aineistoa. Pääministerin häät eivät olisi olleet uutinen 60-luvulla. Paavo Lipposen häät vuonna 1998 olivat.

Moniarvoisuus on mielestäni hyödyksi. Ihmiset helposti mieltävät, että uutisissa kerrotaan vain epäkohdista, onnettomuuksista ja sodista, mutta on meillä ollut myös paljon myönteisiä uutisia esimerkiksi talouden ja lääketieteen kehityksestä, urheilusta ja kulttuurista, elämää rikastuttavista aihepiireistä.

Minulta on usein kysytty, mikä oli 40 vuoden aikana minulle suurin uutinen. Se ei ole mikään yksittäinen jysähdys, vaan Neuvostoliiton sortuminen.

Se oli pitkä prosessi ja siitä seurasi paljon: Berliinin muurin murtuminen ja Saksojen yhdistyminen, Baltian maiden uudelleen itsenäistyminen, neuvostotasavaltojen häviäminen. Se oli hirmuisen iso uutinen, jota tarjoiltiin pätkittäin. Kulminaatio sattui vuoteen 1991.

Velipojan kirje

Olen toisen polven radionkuuntelija. Jo äitini kävi Rutolan työväentalolla Lappeen kunnassa kuuntelemassa markalla radiota. Se taisi olla aamu- tai iltahartaus tai sunnuntaisin kirkonmenot.

Olen syntynyt 1940 ja ehdin vielä kuunnella Markus-sedän lastentunteja, jotka alkoivat heti, kun Yleisradion lähetyksetkin alkoivat 1926. Lapset saivat kirjoittaa ohjelmaan, ja huipputapahtuma oli, kun velipojan kirje luettiin.

Meillä oli kesämökki Savitaipaleella. Veli kellui auton sisärenkaalla järvellä, kun tuuli vei hänet kauas selälle. Isä huudettiin rakennustyömaalta hätiin, ja hän ui renkaan kiinni. Velipoika kertoi tämän Mikki-Hiiri merihädässä -tarinan kirjeessä, jonka Markus-setä sitten luki.

”Yle on arvostettu instituutio”

Yleisradio on aina ollut arvostettu instituutio. Edesmennyt työtoverini Jussi Suomalainen kertoi, että Lemillä toimi 30-luvulla räätäli Raikasvaara, jota sanottiin Tilkkuseksi. Sitten oli pastori Karttunen, joka oli hankkimassa pukua Tilkkuselta ja tokaisi, että teetti arkipuvut kotikylällä mutta paremmat puvut Viipurissa.

Tilkkunen mittaili ja tokaisi sitten: ”Ihan niinku miekin. Mie kuuntelen ne paremmat saarnat radiosta.”

Kuin palomiehen työtä

Televisio on ollut vanhalle kansalla taikalaatikko vielä 60-luvun puolivälissä. Minulta kysyi eräs vanha rouva Lauritsalassa, että näkeekö sieltä studiosta meille olohuoneeseen. Heikki Kahila on kertonut samanlaista tarinaa. Tällaista on pelätty, koska silloin piti olla siistiä eikä voinut pyöriä ruudun edessä ilman vaatteita.

Katsojalle televisiossa saattoi olla taianomaisuutta ja mystisyyttä, mutta itse uutistyö oli kaikkea muuta, kiireistä ja tuskaista. Ihmiset kysyivät, että mitä teen työkseni, kun käväisen vain illalla lukaisemassa uutiset. Teimme jo 60-luvulla 12-tuntisia työpäiviä, pyhät ja juhlapyhät.

Uutistoimittajan työ on palveluammatti, vähän kuin sairaanhoitajan ja palomiehen työ.”

Yle täyttää 90 vuotta

Suomen Yleisradion ensimmäinen radiolähetys kaikui eetterissä 9.9.1926. Lue juttu Yleisradion vaiheista ET-lehden numerosta 15/2016, joka ilmestyi 7.9.

Katso Ylen juhlaohjelmien tarjonta tästä.

 

Rangaistukset eivät kuulu lastenkasvatukseen, muistuttaa psykiatrian erikoislääkäri Ben Furman. Tässä hänen neljä ohjettaan hyvään isovanhemmuuteen. 

Suomessa ei saa kohdella lapsia väkivaltaisesti, Erikoislääkäri Ben Furmanin mukaan myös jäähypenkki ja toruminen kuuluvat kiellettyjen kasvatusmenetelmien listalle.

Furman on kehittänyt yhdessä työtevereidensa kanssa Muksuopin, jonka pohjalta hän neuvoo myös lapsenlapsia hoitavia isovanhempia. Tärkeiden asioiden lista on lyhyt ja ytimekäs:

1. Opeta taito leikin avulla

Kun pieni lapsi opettelee uutta taitoa, auta häntä siinä leikkien. Leikissä esimerkiksi jokin lapsen pehmoeläin opettelee tuota samaa taitoa. Keksikää yhdessä, miten voitte auttaa pehmoeläintä oppimaan tuon taidon. Kun lapsi sitten opettaa taitoa pehmoeläimelle, hän oppii sen samalla itse.

2. Älä kantele

Jos lapsi käyttäytyy huonosti, älä ryhdy valittamaan siitä hänen vanhemmilleen. Tuollaisessa tilanteessa vanhemmat ryhtyvät herkästi puolustuskannalle eikä tästä seuraa mitään hyvää. Mieti sen sijaan, minkä sosiaalisen taidon haluaisit lapsen oppivan ja auta lasta oppimaan tuo taito jonkin hauskan leikin avulla.

3. Kehu vanhempia

Silloin kun lapsella on käytösongelmia, ei kannata alkaa arvostella hänen vanhempiaan vaikka kuinka mieli tekisi. Kehu sen sijaan heitä vuolaasti kaikista lapsen hyvistä ominaisuuksista ja pienistäkin edistysaskelista lapsen käytöksessä.

4. Mitä sitä häpeämään!

Nauti häpeämättä lastenlapsistasi enemmän kuin olet nauttinut omista lapsistasi. Se on ihan normaalia.

Millaisia ihmisiä ovat lappilaiset? Entä mikä Lapissa on parasta? Kävimme kysymässä. 

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. 

Lue lisää Lapista ja lappilaisuudesta ET-lehden numerosta 17/2017!