Sirkan, 71, lapsuudenkodissa juotiin. Aikuisena hänestä tuli alkoholisti ja ­alkoholistin puoliso. Perhettä koettelivat myös lapsen kuolema ja sijaislapsen surullinen kohtalo.

"Lapsuudenperheeni eli suljettua elämää pikkukaupungin sotilasyhteisössä. 40–50-luvulla aliupseerikerholla myytiin viinaa velaksi, joten rahapula ei koskaan tullut isäni juopottelun esteeksi.

Kerta toisensa jälkeen äiti määräsi minut hakemaan juhlijan klubilta kotiin. Häpesin pyörän kanssa hoipertelevaa ukkoa. Tunne liimautui minuun ja varjosti persoonaani pitkälle aikuisuuteen.

Äiti teki välillä kolmea työtä, että pärjäisimme jotenkuten. Avioero olisi ollut skandaali. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että hänen uhrautumisensa oli mieletöntä.

– Ken ristinsä ottaa, se ristinsä kantakoon, hän perusteli.

Syrjähyppyjen kierre

Ahdistava kotiympäristö jäi taakse, kun pääsin kauppaopistoon. Rakastuin tansseissa tapaamaani poikaan, ja valmistumiseni jälkeen menimme naimisiin.

Parin vuoden kuluttua saimme tyttären. Mieheni eteni nopeasti myyntiuralla. Hän sai valtaa, vastuuta ja hyvän tilin. Alkoholi maistui asiakasilloissa, mutta taloutemme oli kunnossa. Se herätti minussa kunnioitusta, sillä lapsuudenkodissani oli toisin.

Tyttäremme vauva-aikana miehelläni oli suhde simpsakkaan toimistosihteeriin. Se haavoitti minua. Kun palasin työhöni ammattiyhdistysliikkeeseen, huomasin miesten kiinnostuvan minusta. Toimenkuvaan kuului matkustamista. Kokousten jälkeen osallistuin kosteisiin illanviettoihin.

Vaikka syrjähypyt oli helppo pistää alkoholin piikkiin, ne rikkoivat naiseuttani ja aiheuttivat ­syyllisyyttä.

Ensimmäinen asumuseromme tuli voimaan 1970-luvun lopulla. Päätös oli vaikea, mutten halunnut toistaa vanhempieni mallia.

Rippijuhlat peruttu

Vuoden asumuseron jälkeen palasimme yhteen. Mieheni joi edelleen reippaasti ja äityi aika ajoin väkivaltaiseksi. Syyllistin lyönneistä lähinnä itseäni. Sytykkeenä toiseen asumus­eroon oli kurssi, jolla kävin kaukana kotoa.

Mieheni piti sillä aikaa huolehtia 13-vuotiaasta tyttärestämme, mutta hän repsahti juomaan. Luottamukseni kariutui. Muutin lapsen kanssa lähikuntaan ja elämä rauhoittui.

Rippileirin lähestyessä tyttäremme joutui kolariin, mutta selvisi suureksi ihmeeksi pelkillä mustelmilla. Vähän sen jälkeen käytin häntä lääkärillä, sillä hän sairasti pitkittynyttä flunssaa. Tuon flunssan kourissa hän oli ratsastamassa ja tippui arabianhevosen selästä, mutta selvisi jälleen vahingoitta.

Juuri konfirmaation alla matkustin työn merkeissä Lappiin. Oloni oli koko matkan ajan omituisen levoton. Kun saavuin kotiin, tytär oli hevostallilla ja jäi sieltä ystävättärensä luokse yöksi. Aamulla he menivät jälleen ratsastamaan.

Illansuussa kaksi poliisia seisoi ovella. He kysyivät tyttäreni tuntomerkkejä, kävivät autollaan ja palasivat pian.

– Tyttärenne on kuollut, he totesivat tylysti.

Lapseni oli löydetty tallin läheisyydestä. Kuolinsyyksi todettiin flunssasta aiheutunut sydänlihastulehdus. Soitin sukulaiset läpi. Juhlia ei tule, rippilapsi on kuollut. Ulkoisesti saatoin näyttää urhealta. Sisäisesti olin riekaleina.

Epätoivon tunnelissa

Mieheni syytti minua tyttären laiminlyönnistä. Syyllistyin myös työstäni, avio-ongelmistamme ja turvattomuudesta, jota juominen oli aiheuttanut lapselle. Pidin hänen kuolemaansa merkkinä: meidän pitäisi palata mieheni kanssa saman katon alle, vaikka tiesin arjen olevan yhtä vuoristorataa.

Kuvittelin surun yhdistävän meidät, mutta mitä vielä. Mies hukutti tuskaansa entistä rankemmin pulloon, minä pakenin töihin. Uskoin uuden raskauden ratkaisevan ongelmamme, mikä oli valtavaa itsepetosta. Kun lasta ei kuulunut, aloin haaveilla sijaisvanhemmuudesta.

Eräänä sunnuntaina mies palasi krapularyypyltä lähipubista ja sammui kotiovelle. Kun peittelin häntä sänkyyn, tunsin elämäni pitkäksi mustaksi tunneliksi, jonka päässä ei näkynyt valonpilkahdustakaan. Ajattelin kuoleman olevan ainoa vapautus siitä ahdingosta.

Otin yliannostuksen lääkkeitä ja tuuperruin lattialle. Aamulla mieheni heräsi, kun töistä soiteltiin perääni. Hän hälytti ambulanssin, joka kiidätti minut vatsahuuhteluun.

Psykiatrisen osaston viisas lääkäri totesi minulle: – Elämä sinänsä on arvo.

Itsemurhayritys avasi silmäni kunnioittamaan omaa elämääni. Hakeuduin A-killan kautta terapiaan, jossa käsittelin vaikeaa lapsuuttani, avioliittoani ja menetyksiäni. Vaikka mieheni joi, en halunnut kahden asumuseron jälkeen enää erota. Äitini lailla olin päättänyt kantaa ristini.

Poika vai mies?

Terapian edetessä haaveeni sijaisvanhemmuudesta vain vahvistui. Kävimme koulutuksessa ja saimme lastenkodista 5-vuotiaan pojan lomalle kotiimme.

Hyvin pian sosiaaliviranomaiset ilmoittivat, että saisimme pitää Jannen.

Lähdin tehtävään sinisilmäisenä. Kuvittelin, että rakkaus, turvallisuus ja selkeät rajat auttaisivat monin tavoin oireilevaa lasta. Meille tullessaan poika teki tarpeensa housuun päivin öin, kärsi unettomuudesta ja näki mustia hahmoja seinillä.

Kun koulu alkoi, hän vietti enemmän aikaa käytävällä kuin luokassa. Varastelu ja valehtelu aiheuttivat meille lukemattomia ongelmatilanteita.

Kasvatushaasteet kuormittivat liittoamme liki kuusi vuotta. Kun mieheni päätti raitistua, hän totesi sen mahdottomaksi Jannen kanssa. Eräs psykologi sanoi, että niin sairaan lapsen paikka olisi alun alkaenkin ollut laitoksessa, ei perheessä.

Pojan tunne-elämä oli vaurioitunut korjaamattomasti kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Hänen nuori, biologinen äitinsä vihasi minua, isästä ei ollut tietoa. Isoäidiltä kuulin levottomasta varhaislapsuudesta.

Uhmaa ja apua

Kun Janne oli muuttanut lastenkotiin, mieheni raitistui AA:ssa.

Minä alkoholisoiduin kolmessa vuodessa, mutta hoidin työni. Välillä istuin krapulaisena ministeriön neuvotteluissa ja pääni löi tyhjää. En kyennyt puhumaan, sillä pelkäsin vanhan viinan löyhkäävän hengityksestäni.

Inhosin itseäni. Sitä häpeän määrää on vaikea kuvailla. Mieheni halveksunta sai minut tarttumaan pulloon entistä hanakammin, kunnes eräänä päivänä näin Hesarissa ilmoituksen, jossa kysyttiin:

– Onko alkoholi ongelmasi?

Siltä istumalta soitin Myllyhoidon numeroon. Avohoidon aloittaminen ja AA-kerhoon liittyminen oli ensimmäinen askel kohti toipumista. En turvautunut pulloon, vaikka menetetty sijaispoikamme käytti huumeita ja hänet siirrettiin erityislastenkodista pahamaineiseen nuorisokotiin.

Terapioideni lomassa vierailin milloin nuorisovankilassa, milloin koulukodissa häntä katsomassa. Vankilajaksojensa välillä Janne perusti perheen toisen narkomaanin kanssa. Sydämeni oli särkyä, kun näin kärsimysten toistuvan toisessa polvessa. Lopulta tein lastensuojeluilmoituksen Jannen kahdesta lapsesta. Siitä huolimatta hän jatkoi huumeiden käyttöä. Onneksi avopuoliso sai elämänsyrjästä kiinni ja raitistui äidiksi lapsilleen.

Hyvityksen aika

Ehdimme elää mieheni kanssa kolme vuotta yhdessä täysin raittiina. Tuo aika oli avioliittomme onnellisinta. Kykenimme vihdoin keskustelemaan tunteistamme ja kaikesta tapahtuneesta. Kun hän sairastui parantumattomaan syöpään, jäin vuorotteluvapaalle. Saattelin hänet viimeiselle matkalle.

Ajattelen loppuelämäni olevan hyvittämistä. En voi korvata pahoja tekojani läheisilleni, mutta jos voin seisoa jonkun ihmisen rinnalla tukemassa, se on suuri asia. Olen mummo sijaislapseni lapsille, tärkeä ihminen kummilapsilleni ja varamummo muutamalle suloiselle pikkutytölle.

Toimin tukihenkilönä kahdelle päihdeongelmaiselle naiselle ja vapaaehtoispäivystäjänä palvelevassa puhelimessa. Olin vuosia alkoholisoituneen veljeni omaishoitaja.

Iloitsen joka päivä raittiudesta. Kun join, en nähnyt edes vuodenaikojen vaihtelua. Rohkaisen kaikenikäisiä etsimään hyviä ihmisiä ja ammattiauttajia rinnalleen. Elämässä on aina toivoa paremmasta, tiedän sen."

Nimet on muutettu.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.