Sirkan, 71, lapsuudenkodissa juotiin. Aikuisena hänestä tuli alkoholisti ja ­alkoholistin puoliso. Perhettä koettelivat myös lapsen kuolema ja sijaislapsen surullinen kohtalo.

"Lapsuudenperheeni eli suljettua elämää pikkukaupungin sotilasyhteisössä. 40–50-luvulla aliupseerikerholla myytiin viinaa velaksi, joten rahapula ei koskaan tullut isäni juopottelun esteeksi.

Kerta toisensa jälkeen äiti määräsi minut hakemaan juhlijan klubilta kotiin. Häpesin pyörän kanssa hoipertelevaa ukkoa. Tunne liimautui minuun ja varjosti persoonaani pitkälle aikuisuuteen.

Äiti teki välillä kolmea työtä, että pärjäisimme jotenkuten. Avioero olisi ollut skandaali. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että hänen uhrautumisensa oli mieletöntä.

– Ken ristinsä ottaa, se ristinsä kantakoon, hän perusteli.

Syrjähyppyjen kierre

Ahdistava kotiympäristö jäi taakse, kun pääsin kauppaopistoon. Rakastuin tansseissa tapaamaani poikaan, ja valmistumiseni jälkeen menimme naimisiin.

Parin vuoden kuluttua saimme tyttären. Mieheni eteni nopeasti myyntiuralla. Hän sai valtaa, vastuuta ja hyvän tilin. Alkoholi maistui asiakasilloissa, mutta taloutemme oli kunnossa. Se herätti minussa kunnioitusta, sillä lapsuudenkodissani oli toisin.

Tyttäremme vauva-aikana miehelläni oli suhde simpsakkaan toimistosihteeriin. Se haavoitti minua. Kun palasin työhöni ammattiyhdistysliikkeeseen, huomasin miesten kiinnostuvan minusta. Toimenkuvaan kuului matkustamista. Kokousten jälkeen osallistuin kosteisiin illanviettoihin.

Vaikka syrjähypyt oli helppo pistää alkoholin piikkiin, ne rikkoivat naiseuttani ja aiheuttivat ­syyllisyyttä.

Ensimmäinen asumuseromme tuli voimaan 1970-luvun lopulla. Päätös oli vaikea, mutten halunnut toistaa vanhempieni mallia.

Rippijuhlat peruttu

Vuoden asumuseron jälkeen palasimme yhteen. Mieheni joi edelleen reippaasti ja äityi aika ajoin väkivaltaiseksi. Syyllistin lyönneistä lähinnä itseäni. Sytykkeenä toiseen asumus­eroon oli kurssi, jolla kävin kaukana kotoa.

Mieheni piti sillä aikaa huolehtia 13-vuotiaasta tyttärestämme, mutta hän repsahti juomaan. Luottamukseni kariutui. Muutin lapsen kanssa lähikuntaan ja elämä rauhoittui.

Rippileirin lähestyessä tyttäremme joutui kolariin, mutta selvisi suureksi ihmeeksi pelkillä mustelmilla. Vähän sen jälkeen käytin häntä lääkärillä, sillä hän sairasti pitkittynyttä flunssaa. Tuon flunssan kourissa hän oli ratsastamassa ja tippui arabianhevosen selästä, mutta selvisi jälleen vahingoitta.

Juuri konfirmaation alla matkustin työn merkeissä Lappiin. Oloni oli koko matkan ajan omituisen levoton. Kun saavuin kotiin, tytär oli hevostallilla ja jäi sieltä ystävättärensä luokse yöksi. Aamulla he menivät jälleen ratsastamaan.

Illansuussa kaksi poliisia seisoi ovella. He kysyivät tyttäreni tuntomerkkejä, kävivät autollaan ja palasivat pian.

– Tyttärenne on kuollut, he totesivat tylysti.

Lapseni oli löydetty tallin läheisyydestä. Kuolinsyyksi todettiin flunssasta aiheutunut sydänlihastulehdus. Soitin sukulaiset läpi. Juhlia ei tule, rippilapsi on kuollut. Ulkoisesti saatoin näyttää urhealta. Sisäisesti olin riekaleina.

Epätoivon tunnelissa

Mieheni syytti minua tyttären laiminlyönnistä. Syyllistyin myös työstäni, avio-ongelmistamme ja turvattomuudesta, jota juominen oli aiheuttanut lapselle. Pidin hänen kuolemaansa merkkinä: meidän pitäisi palata mieheni kanssa saman katon alle, vaikka tiesin arjen olevan yhtä vuoristorataa.

Kuvittelin surun yhdistävän meidät, mutta mitä vielä. Mies hukutti tuskaansa entistä rankemmin pulloon, minä pakenin töihin. Uskoin uuden raskauden ratkaisevan ongelmamme, mikä oli valtavaa itsepetosta. Kun lasta ei kuulunut, aloin haaveilla sijaisvanhemmuudesta.

Eräänä sunnuntaina mies palasi krapularyypyltä lähipubista ja sammui kotiovelle. Kun peittelin häntä sänkyyn, tunsin elämäni pitkäksi mustaksi tunneliksi, jonka päässä ei näkynyt valonpilkahdustakaan. Ajattelin kuoleman olevan ainoa vapautus siitä ahdingosta.

Otin yliannostuksen lääkkeitä ja tuuperruin lattialle. Aamulla mieheni heräsi, kun töistä soiteltiin perääni. Hän hälytti ambulanssin, joka kiidätti minut vatsahuuhteluun.

Psykiatrisen osaston viisas lääkäri totesi minulle: – Elämä sinänsä on arvo.

Itsemurhayritys avasi silmäni kunnioittamaan omaa elämääni. Hakeuduin A-killan kautta terapiaan, jossa käsittelin vaikeaa lapsuuttani, avioliittoani ja menetyksiäni. Vaikka mieheni joi, en halunnut kahden asumuseron jälkeen enää erota. Äitini lailla olin päättänyt kantaa ristini.

Poika vai mies?

Terapian edetessä haaveeni sijaisvanhemmuudesta vain vahvistui. Kävimme koulutuksessa ja saimme lastenkodista 5-vuotiaan pojan lomalle kotiimme.

Hyvin pian sosiaaliviranomaiset ilmoittivat, että saisimme pitää Jannen.

Lähdin tehtävään sinisilmäisenä. Kuvittelin, että rakkaus, turvallisuus ja selkeät rajat auttaisivat monin tavoin oireilevaa lasta. Meille tullessaan poika teki tarpeensa housuun päivin öin, kärsi unettomuudesta ja näki mustia hahmoja seinillä.

Kun koulu alkoi, hän vietti enemmän aikaa käytävällä kuin luokassa. Varastelu ja valehtelu aiheuttivat meille lukemattomia ongelmatilanteita.

Kasvatushaasteet kuormittivat liittoamme liki kuusi vuotta. Kun mieheni päätti raitistua, hän totesi sen mahdottomaksi Jannen kanssa. Eräs psykologi sanoi, että niin sairaan lapsen paikka olisi alun alkaenkin ollut laitoksessa, ei perheessä.

Pojan tunne-elämä oli vaurioitunut korjaamattomasti kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Hänen nuori, biologinen äitinsä vihasi minua, isästä ei ollut tietoa. Isoäidiltä kuulin levottomasta varhaislapsuudesta.

Uhmaa ja apua

Kun Janne oli muuttanut lastenkotiin, mieheni raitistui AA:ssa.

Minä alkoholisoiduin kolmessa vuodessa, mutta hoidin työni. Välillä istuin krapulaisena ministeriön neuvotteluissa ja pääni löi tyhjää. En kyennyt puhumaan, sillä pelkäsin vanhan viinan löyhkäävän hengityksestäni.

Inhosin itseäni. Sitä häpeän määrää on vaikea kuvailla. Mieheni halveksunta sai minut tarttumaan pulloon entistä hanakammin, kunnes eräänä päivänä näin Hesarissa ilmoituksen, jossa kysyttiin:

– Onko alkoholi ongelmasi?

Siltä istumalta soitin Myllyhoidon numeroon. Avohoidon aloittaminen ja AA-kerhoon liittyminen oli ensimmäinen askel kohti toipumista. En turvautunut pulloon, vaikka menetetty sijaispoikamme käytti huumeita ja hänet siirrettiin erityislastenkodista pahamaineiseen nuorisokotiin.

Terapioideni lomassa vierailin milloin nuorisovankilassa, milloin koulukodissa häntä katsomassa. Vankilajaksojensa välillä Janne perusti perheen toisen narkomaanin kanssa. Sydämeni oli särkyä, kun näin kärsimysten toistuvan toisessa polvessa. Lopulta tein lastensuojeluilmoituksen Jannen kahdesta lapsesta. Siitä huolimatta hän jatkoi huumeiden käyttöä. Onneksi avopuoliso sai elämänsyrjästä kiinni ja raitistui äidiksi lapsilleen.

Hyvityksen aika

Ehdimme elää mieheni kanssa kolme vuotta yhdessä täysin raittiina. Tuo aika oli avioliittomme onnellisinta. Kykenimme vihdoin keskustelemaan tunteistamme ja kaikesta tapahtuneesta. Kun hän sairastui parantumattomaan syöpään, jäin vuorotteluvapaalle. Saattelin hänet viimeiselle matkalle.

Ajattelen loppuelämäni olevan hyvittämistä. En voi korvata pahoja tekojani läheisilleni, mutta jos voin seisoa jonkun ihmisen rinnalla tukemassa, se on suuri asia. Olen mummo sijaislapseni lapsille, tärkeä ihminen kummilapsilleni ja varamummo muutamalle suloiselle pikkutytölle.

Toimin tukihenkilönä kahdelle päihdeongelmaiselle naiselle ja vapaaehtoispäivystäjänä palvelevassa puhelimessa. Olin vuosia alkoholisoituneen veljeni omaishoitaja.

Iloitsen joka päivä raittiudesta. Kun join, en nähnyt edes vuodenaikojen vaihtelua. Rohkaisen kaikenikäisiä etsimään hyviä ihmisiä ja ammattiauttajia rinnalleen. Elämässä on aina toivoa paremmasta, tiedän sen."

Nimet on muutettu.

Lue lisää ET-lehden suosittuja selviytymistarinoita täältä.