
Taiteilija Mirja Marsch muistaa hetket, jolloin isä sammui olutpullo kädessä tai hänet piti herättää vessanpytyltä. Alkoholismi näkyi liian monessa lapsuusmuistossa.
– Muistan lämpöisen kesäyön. Olin kolmivuotias ja kävelin isän kanssa baarista kotiin. Hän oli humalassa, ja minulla oli hiukan turvaton olo, koska isä oli erilainen kuin yleensä, muistelee Mirja Marsch, 38.
Viina kuului olennaisena osana isän elämään. Viikolla töiden jälkeen nautittiin muutamat oluet ja viikonloppuisin vedettiin kossukännit.
– Äiti oli usein iltaisin ja viikonloppuisin töissä, joten vietin ne isän kanssa. Olin pikkulapsena 1970-luvulla paljon isän kanssa Myyrmäen Topparissa ja Louhelan Kultakaivoksessa. Oli vastenmielistä olla kapakassa humalaisten ja tupakansavun keskellä. Vanhanmalliset olutkolpakot aiheuttavat edelleenkin minulle epämääräisen inhon tunteen.
Joka viikonloppuinen kännäily ahdisti Mirjaa. Perheen lomallakin kossupullo oli aina mukana autonperässä, että isä sai iltahuikat. Äiti ei juonut, mutta hyväksyi asian osaksi elämää.
– Kun isä tissutteli kotona, hän sammui lopulta olutpullo kädessään sohvalle. Usein herättelin häntä myös vessanpytyltä. Isä ei ollut aggressiivinen, mutta ei myöskään tuttu ja turvallinen aikuinen.
"Isä ei ollut aggressiivinen, mutta ei myöskään tuttu ja turvallinen aikuinen."
Mirja korostaa, että isä kävi töissä eikä hänellä ollut juomaputkia tai elämän hallinnan menettämistä. Selvänä isä oli jämpti ja kunnollinen. Alkoholi ja humala olivat vain liikaa läsnä, riippuvuus oli voimakas.
– Vanhempana pyysin useasti isää olemaan juomatta, tuloksetta. Isän puolen suvun juhlissakin oltiin aina loppuillasta aika tuiterissa.
Mirjan isä menehtyi ihosyöpään tyttären ollessa 13-vuotias.
– Vaikeuksista huolimatta isä oli minulle hyvin rakas, ja hänen kuolemansa tuntui musertavalta. On surullista, että viina jätti säröjä muuten niin hyvään isäkuvaani.
Viinahöyryistä kauneutta
Mirja on työstänyt ajatuksiaan alkoholismista tekstiilitaiteeseen. Tärkein ja vaikein työ Mirjalle oli Isä.
– Kun aloin maalata tätä kankaalle isän valokuvan perusteella, oli pakko miettiä hetken, että oliko hän tuon näköinen. Aikaa on kulunut 23 vuotta ja muisto isästä on haalentunut. Näin minä muistan isän, olutpullo kädessä. Loivensin kasvojen väriä vehnäjauhobatiikilla, jolloin tumma väri hajoaa ja tuo säröjä. Kuten muistonikin. Tunnelma on herkkä.
Viime aikoina Mirja on alkanut kiinnittää huomiota päivittäin näkyvään alkoholin suurkulutukseen.
"Käytös hyväksytään hiljaisesti. Tyhmyydetkin annetaan anteeksi, jos on ”vain” kännissä."
– Keskellä kirkasta päivää on umpikännisiä ihmisiä junassa ja asemalla. Vaikka he häiritsevät ja pelottavatkin monia, käytös hyväksytään hiljaisesti. Tyhmyydetkin annetaan anteeksi, jos on ”vain” kännissä. Aloin pohtia omaa ja läheisteni suhtautumista alkoholiin. Melkein jokaisen kaverini perheessä on ikäviä kokemuksia juopottelusta. Monen koulukaverin lapsuus meni pilalle alkoholismin takia, ala-asteella kahden pojan isä kuoli viinaan.
Mirjan töissä rosoinen viinantuoksuinen aihepiiri yhdistyy kauniisiin kankaisiin, kirjontaan, applikointiin, pistoihin, nappeihin ja paljetteihin. Rankan aiheen ja söpön toteutuksen välillä on mielenkiintoinen kontrasti.
– Uuden kokeileminen on minulle on tärkeää. Koska teen nättejä töitä, nyt oli tarvetta luoda jotain rosoisempaa. Seuraava projektini on suomalainen metsä sadunomaisesti kuvattuna.
Haastattelu on julkaistu ET-lehdessä 15/2013.
Mitä Mirjalle kuuluu vuonna 2016?
Upeaa tekstiilitaidetta
Mirja Marschin 33 isoa tekstiilityötä ovat pökerryttävän upeita, runsaita ja taidokkaita! Niissä riittää katsomista läheltä ja kaukaa, aikuisille ja lapsille. Hänen uuteen näyttelyynsä voi viedä jopa miehen, joka ei koskaan lähtisi taidenäyttelyyn, koska nämä ovat hyvin konkreettisia ja helposti purtavia teoksia.
Teoksissaan hän muokkaa kankaanpainovärein maalaamaansa teosta erilaisin tekniikoin: lisää applikointia, kirjoo käsin ja koneella, ompelee pintaan nappeja ja paljetteja. Maalauksista tulee todella kerroksellisia, ja varsinkin käsityöntekijät katsovat niitä mielellään ihan läheltäkin, tekniikkaa ihaillen.
Tämän näyttelyn teema on syntynyt rakkaudestani pohjoista luontoamme kohtaan. Lähes jokaisessa teoksessa on eläin, isosti tai pienesti.
Metsä on paikkani hengähtää hälyisestä arjesta, paikka jossa luonto tarjoaa kokemusta ylevästä. Olen ottanut teoksiini paloja luonnosta, varsinaisia luontokuvia ne eivät siis ole, Mirja Marsch kertoo.