Taiteilija Mirja Marsch muistaa hetket, jolloin isä sammui olutpullo kädessä tai hänet piti herättää vessanpytyltä. Alkoholismi näkyi liian monessa lapsuusmuistossa.

– Muistan lämpöisen kesäyön. Olin kolmivuotias ja kävelin isän kanssa baarista kotiin. Hän oli humalassa, ja minulla oli hiukan turvaton olo, koska isä oli erilainen kuin yleensä, muistelee Mirja Marsch, 38.

Viina kuului olennaisena osana isän elämään. Viikolla töiden jälkeen nautittiin muutamat oluet ja viikonloppuisin vedettiin kossukännit.

– Äiti oli usein iltaisin ja viikonloppuisin töissä, joten vietin ne isän kanssa. Olin pikkulapsena 1970-luvulla paljon isän kanssa Myyrmäen Topparissa ja Louhelan Kultakaivoksessa. Oli vastenmielistä olla kapakassa humalaisten ja tupakansavun keskellä. Vanhanmalliset olutkolpakot aiheuttavat edelleenkin minulle epämääräisen inhon tunteen.

Joka viikonloppuinen kännäily ahdisti Mirjaa. Perheen lomallakin kossupullo oli aina mukana autonperässä, että isä sai iltahuikat. Äiti ei juonut, mutta hyväksyi asian osaksi elämää.

– Kun isä tissutteli kotona, hän sammui lopulta olutpullo kädessään sohvalle. Usein herättelin häntä myös vessanpytyltä. Isä ei ollut aggressiivinen, mutta ei myöskään tuttu ja turvallinen aikuinen.

"Isä ei ollut aggressiivinen, mutta ei myöskään tuttu ja turvallinen aikuinen."

Mirja korostaa, että isä kävi töissä eikä hänellä ollut juomaputkia tai elämän hallinnan menettämistä. Selvänä isä oli jämpti ja kunnollinen. Alkoholi ja humala olivat vain liikaa läsnä, riippuvuus oli voimakas.

– Vanhempana pyysin useasti isää olemaan juomatta, tuloksetta. Isän puolen suvun juhlissakin oltiin aina loppuillasta aika tuiterissa.

Mirjan isä menehtyi ihosyöpään tyttären ollessa 13-vuotias.

– Vaikeuksista huolimatta isä oli minulle hyvin rakas, ja hänen kuolemansa tuntui musertavalta. On surullista, että viina jätti säröjä muuten niin hyvään isäkuvaani.

Viinahöyryistä kauneutta

Mirja on työstänyt ajatuksiaan alkoholismista tekstiilitaiteeseen. Tärkein ja vaikein työ Mirjalle oli Isä.

– Kun aloin maalata tätä kankaalle isän valokuvan perusteella, oli pakko miettiä hetken, että oliko hän tuon näköinen. Aikaa on kulunut 23 vuotta ja muisto isästä on haalentunut. Näin minä muistan isän, olutpullo kädessä. Loivensin kasvojen väriä vehnäjauhobatiikilla, jolloin tumma väri hajoaa ja tuo säröjä. Kuten muistonikin. Tunnelma on herkkä.

Viime aikoina Mirja on alkanut kiinnittää huomiota päivittäin näkyvään alkoholin suurkulutukseen.

"Käytös hyväksytään hiljaisesti. Tyhmyydetkin annetaan anteeksi, jos on ”vain” kännissä."

– Keskellä kirkasta päivää on umpikännisiä ihmisiä junassa ja asemalla. Vaikka he häiritsevät ja pelottavatkin monia, käytös hyväksytään hiljaisesti. Tyhmyydetkin annetaan anteeksi, jos on ”vain” kännissä. Aloin pohtia omaa ja läheisteni suhtautumista alkoholiin. Melkein jokaisen kaverini perheessä on ikäviä kokemuksia juopottelusta. Monen koulukaverin lapsuus meni pilalle alkoholismin takia, ala-asteella kahden pojan isä kuoli viinaan.

Mirjan töissä rosoinen viinantuoksuinen aihepiiri yhdistyy kauniisiin kankaisiin, kirjontaan, applikointiin, pistoihin, nappeihin ja paljetteihin. Rankan aiheen ja söpön toteutuksen välillä on mielenkiintoinen kontrasti.

– Uuden kokeileminen on minulle on tärkeää. Koska teen nättejä töitä, nyt oli tarvetta luoda jotain rosoisempaa. Seuraava projektini on suomalainen metsä sadunomaisesti kuvattuna.

Haastattelu on julkaistu ET-lehdessä 15/2013.

Mitä Mirjalle kuuluu vuonna 2016?

Upeaa tekstiilitaidetta

Mirja Marschin 33 isoa tekstiilityötä ovat pökerryttävän upeita, runsaita ja taidokkaita! Niissä riittää katsomista läheltä ja kaukaa, aikuisille ja lapsille. Hänen uuteen näyttelyynsä voi viedä jopa miehen, joka ei koskaan lähtisi taidenäyttelyyn, koska nämä ovat hyvin konkreettisia ja helposti purtavia teoksia.

Teoksissaan hän muokkaa kankaanpainovärein maalaamaansa teosta erilaisin tekniikoin: lisää applikointia, kirjoo käsin ja koneella, ompelee pintaan nappeja ja paljetteja. Maalauksista tulee todella kerroksellisia, ja varsinkin käsityöntekijät katsovat niitä mielellään ihan läheltäkin, tekniikkaa ihaillen.

Tämän näyttelyn teema on syntynyt rakkaudestani pohjoista luontoamme kohtaan. Lähes jokaisessa teoksessa on eläin, isosti tai pienesti.

Metsä on paikkani hengähtää hälyisestä arjesta, paikka jossa luonto tarjoaa kokemusta ylevästä. Olen ottanut teoksiini paloja luonnosta, varsinaisia luontokuvia ne eivät siis ole, Mirja Marsch kertoo.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.