”Se tuntuu helvetillisen pahalta.” Enää tangolaulaja Kaija Pohjola ei vaikene kipeistäkään tunteista. Elämänsä suurimman menetyksen jälkeen hän uskaltaa vihdoin elää täysillä.

Ihminen kaipaa läpi ikänsä "veljiään", Kaija Pohjola tietää. Omaa klaania, joka on paikalla salamana.

– Ennen mentiin ja soitettiin ovikelloa, että ai kiva, ootko syönyt, tuu sisään! Pantiin jatketta keittoon ja ruokaa pöytään. Me oltiin mökillä Kallavedellä kaiket kesät, heti toukokuussa mentiin. Sinne saattoi pyörähtää ketä tahansa sukulaisia ja kavereita, siskonpetiä ja telttaa pystyyn vaan, Kaija sanoo.

Kolmen isoveljen ensimmäisenä pikkusiskona Kaijalla oli pihaleikeissä aina puolustajia. Ne mun veljet. Ne tulee ja antaa köniin. Kun kerrostalon pihalla kilmusi päivittäin satakin lasta, puolustajia oli syytä olla.

– Välillä säälittää se, etteivät esimerkiksi omat lapseni ole serkkujensa kanssa samalla tavoin tekemisissä kuin myö oltiin. Aika harva heidän ikäisensä on.

Kaija Pohjolan äiti kasvatti viisi lastaan kotona Kuopion Niiralankulmassa ja myöhemmin Kouvolassa, kun myyntiedustajana työskennellyt isä matkusteli. Äiti aloitti työt vanhainkodin laitoshoitajana vasta sitten, kun lapset muuttivat kotoa.

Kaijan äiti oli kotiäiti ja uhrasi paljon lapsilleen. Kaija on ollut toista maata. Hän on myynyt moottoripyöriä ja autoja, kukkia ja huonekaluja, laulanut ja ajanut yöt pitkät omaa keikkabussiaan – jota muuten säilytettiin vielä viime vuoteen saakka Kaijan parvekkeen alla – ja viimeisimpänä villityksenään vesijumpannut sunnuntaisin lihakset paukkuen, koska nuorempien joukossa kuusikymppisen naisen peräänantamattomuus saattaa huomaamatta nousta huippulukemiin.

Kaija, isäntyttö, teki ensimmäisen keikkansa 14-vuotiaana Kouvolassa, ravintola Kymenhovissa, ja haaveili lastenhoitajan työstä. Kun Lastenlinnan ovet eivät heti avautuneet, hän opiskeli apuhoitajaksi Kotkassa.

Levytysstudioon Kaija marssi teinin itsevarmuudella. Kun Toivo Kärki patisti tyttösen kotiin harjoittelemaan vibraattoaan, Kaija tuhahteli itsekseen olevansa ihan hyvä.

– Olisi pitänyt olla rohkeampi, hän sanoo.

Rokkimummi sai miniätyttären

Kaijalla on kaksi aikuista lasta, Petri, 36, ja Paula, 33. Tai oikeastaan kolme. Miniä Marikasta on tullut Kaijalle kuin oma tytär. Välit syvenivät heti, kun ensimmäinen lapsenlapsi, Kiia Kaija Kaarina, syntyi viisi vuotta sitten.

– Välimme ovat erityisen lämpimät ehkä siksi, että Marikan vanhemmat ovat kuolleet eivätkä päässet nauttimaan isovanhemmuudestaan. Lisäksi Marika on älykäs nainen, joka ei kavahda mitään eikä ketään. Välillämme ei ole samaa sukupolvien kuilua kuin vaikka minun ja äitini välillä eikä hän heristä minulle sormeaan, jos ohjaan Kiiaa joissakin asioissa, Kaija kuvailee.

Toista oli silloin, kun Kaija kuustoistavee kietaisi päälaelleen tekotukkaponnarin ja veti silmäkulmiin mustat rajat. Äiti ei tuominnut, mutta ojensi kuitenkin: laittaisit jotakin hillitympää väriä edes.

– Minä sen sijaan voin lähteä lasteni kanssa vaikka bailaamaan, jos siltä tuntuu. Voin vetää mustan paidan päälle ja könytä hevibändi Mötley Cruen keikalle – ei haittaa yhtään!

Kaija heläyttää naurun ja läpsäyttää kämmenellään reiteensä niin, että Lee-farkut napsahtavat.

– Oman äitini kanssa en olisi voinut puhua sellaisista asioista, joista nyt omien lasteni kanssa puhun: rahahuolista, työelämän vaikeista paikoista, sydänsuruista, mikä vaivaa ja miksi. Ihaninta on, että kaikki tunteet ovat sallittuja. Ei ole mitään sellaista, että pitäisi kesken lauseen panna teippi suun eteen.

Miniänsä sietokykyä leikkisä laulaja testasi heti, kun toinen lapsenlapsi äskettäin syntyi. Koska nuorellaparilla ei ollut juuri aikaa toisilleen arjessa, anoppi osti miniälleen hemaisevan yöasun ja tuuppasi nuoret hotellilomalle. Lomittamista hän tekee nyt säännöllisesti.

– Marika ei säikähtänyt, vaan innostui, että mahtavaa! Oivalsin, että tuo nainen sopii mun klaaniin. Sen kanssa voi tehdä mitä vaan.

"Onneksi putosin pohjalle"

Oli loppukesä, elokuun pimeät, vuonna 2007. Kaija ja aviomies Seppo olivat menossa nukkumaan. Kaijaa yli viisitoista vuotta vanhempi puoliso oli kärsinyt pitkään sydänvaivoista ja kävi levolle erityisen väsyneenä. Myöhemmin yöllä mies sai infarktin ja kuoli.

– Toki tiesin, että niin voi käydä mutta silti: puolison menettäminen 30 yhteisen vuoden jälkeen tuntuu aivan helvetillisen pahalta.

Kaija kuvitteli selviävänsä surusta tekemällä töitä, nousemalla lavalle, hymyilemällä. Suru vei kuitenkin vuosiksi terapiaan ja kasvumatkalle.
Onneksi.

– Ennen, kun minulla oli vastoinkäymisiä, pistin suuni kiinni tai poistuin tilanteesta. Suljin ikävät asiat pois. Niin ei saa tehdä, jättää tunteita purkamatta. En varmaan olisi pudonnut niin lujaa, jos olisin aikaisemmin osannut avata sieluni.

– Minusta on tullut surun jälkeen vahvempi, ei se ole pelkkä klisee. Elämän rajallisuus tuli lähelle. Tiedän, mitä haluan. Haluan olla tiiviimmin lastenlasteni kanssa, olenhan heidän ainoa mumminsa. Haluan rakastaa. Haluan vanheta kotona. Haluan, että sitten kun aika on, minua hoidetaan niin kuin toivon. Sellaisia asioita en aikaisemmin miettinyt laisinkaan.

On näissä ajatuksissa ikäkin auttanut, Kaija myöntää, se 60 vuoden rajapyykki.

– Edessä on vähemmän kuin takana. Sitä lopettaa nöyristelyn ja turhien kompromissien tekemisen.

Vaikeinta on tulla tyhjään kotiin

Kaija ei pode erityistä ikäkriisiä, mutta välillä ajatus vuosien vähyydestä kouraisee. Isä kuoli hoitamattomaan verenpainetautiin 62-vuotiaana, Kaijan iässä.

– Tunnen iän kehossani. En jaksaisi valvoa öitä, minkä takia olen karsinut esiintymisiä. Kun tulen kotiin aamukuudelta, ei tahdo keho palautua. Ja ristiselkä, siellä tuntuu myös. Uinnin jälkeen saa maata geelipussi rangalla hyvän tovin.

Pahinta on kuitenkin ollut yksinäisyys. Ilman klaaniaan Kaija ei halua, eikä oikein osaakaan, olla.

– Pahinta on ollut tulla keikalta yöllä kotiin, kun täällä ei ole ketään. En ole siihen oikein tottunut, ja yksin olemista on täytynyt opetella.

Onneksi klaani ei ole kaukana. Poika perheineen asuu Helsingissä, tytär, lievästi kehitysvammainen Paula, samassa kaupungissa samoin kuin tosiystäväksi tullut Päivi-sisko, perheen pienin.

Tyttärestään Kaija ei ole juuri puhunut. Ei siksi, että hän olisi hävennyt lastaan tai itseään, mutta suojellakseen. Tasoitellaakseen tietä. Ettei olisi tämäkään, ihan tavallinen asia, päässyt niskan päälle ja ryhtynyt määrittämään häntä ja tytärtä. Paula pärjää omillaan, elää poikaystävänsä kanssa, on saanut tehdä työtä ja opiskella.

Miksi? Koska äiti on jaksanut puolustaa tyttärensä paikkaa tavallisessa arjessa, tavallisena naisena.

– Muistan sen tuskan, kun päiväkodista soitettiin ja todettiin ykskantaan, että teidän Paula ei taida ymmärtää ihan kaikkea. Miten niin, kyllä hän minua ymmärtää, sanoin ja suljin puhelimen.

Jälkeenpäin lapsen saama diagnoosi tuntuu päivänselvältä. Ehkä nuori äiti ei vain halunnut myöntää asioita. Etenkään, kun koko raskaus oli ollut yllätys, edellisen keskenmenneen jälkeen.

– On tärkeää, että kehitysvammaisetkin saavat oikeita töitä ja itsenäisyyttä elämäänsä. Erittäin tärkeää.

Savilehmällä päin pläsiä

Päks! Savilehmä osuu Kaijaa suoraan nenään. Pikkusisko Päivi on kolmevuotias, mutta riittävän turhautunut, kun isosiskoa ei kiinnosta tulla leikkimään.

– Meni nenä uusiksi, kiitos Päivi, Kaija nauraa.

Nyt Päivi on se ensimmäinen ihminen. Se, jolle Kaija soittaa ensimmäisenä ja se, joka on salamana paikalla. Elämän karikot ovat tuoneet isosiskon ja iltatähden lähemmäksi toisiaan.

Huoltosuhde on tosin toiminut aina. Kun Kaija sai ensimmäiset keikkapalkkionsa 14-vuotiaana, hän vei Päivin kauppaan ja osti, mitä pikkusisko halusi.

– Sepon kuoleman jälkeen olimme Päivin kanssa lomalla Pariisissa. Matka oli varattu jo vuosi etukäteen, joten päätimme mennä kaikesta huolimatta.

Jälkeenpäin Päivi on sanonut nähneensä heti, etten ollut kunnossa ja harmitellut, ettei hän patistanut minua hoitoon aktiivisemmin, Kaija kertoo.

– Ihminen on psyko-fyysinen kokonaisuus. Paha olo pukkaa aina jotenkin ulos, se on ollut uskottava, vaikka ennen ajattelin, etteivät sellaiset tuskat minua koske.

Haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan ET-lehdessä numero 20/2013.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.