Kari Hotakainen kirjoitti vain kolme päivää myynnissä olevan kirjan elämän ja kuoleman kysymyksistä.

Kirjailija Kari Hotakainen teki perhepoliittisesti uhkarohkean ratkaisun ja jätti viime kesänä loman pitämättä.

– Tällaiselle huonoihoiselle ihmiselle kesäloma on elintärkeä, että ehtii olla vähän auringossa. Nyt se oli pakko jättää väliin.

Syynä oli kahden teoksen kirjoittaminen yhtä aikaa. Kolme viikkoa Hotakainen kirjoitti juuri ensi-iltaan tullutta Palvelija-monologinäytelmää, piti kaksi päivää vapaata ja kirjoitti kolme viikkoa Kantaja-pienoisromaania. Kirjoittamisrytmi jatkui lähes vuoden.

– Olin kirjoittanut Palvelijaa puolisen vuotta, kun minulta viime vuoden huhtikuussa tilattiin romaani Kirjan ja ruusun päivää juhlistamaan. Vaikka kyseessä on pienoisromaani, oli aikataulu tiukka.

Kahden erilaisen teoksen kirjoittaminen kuulostaa haastavalta urakalta, mutta Hotakaisen mukaan prosessi oli hyvin hedelmällinen. Sekä romaani että näytelmä käsittelevät suuria aiheita, yksinäisyyttä, kuolemaa ja ihmisen roolia maailmassa. Vakavista teemoista huolimatta sävy ei kuitenkaan ole synkkä.

– Se, että kirjassa puhutaan kuolemasta, ei tarkoita sitä, että kirjailija voisi ilmoittautua syvälliseksi.

Onko ihmistä ilman omaa tarinaa?

Kantajan päähenkilö on filosofian maisteri, joka työelämän murroksessa päätyy hautausmaan puistotyöntekijäksi. Keski-ikäisyyden kynnyksellä hän päätyy pohtimaan tekemiään valintoja ja niiden vaikutusta elämäänsä. Merkittäväksi tapahtumaksi nousee nuoruuden rakkauden menettäminen vuosia sitten.

– Päähenkilö pohtii olisiko hän haravoimassa lehtiä hautausmaalta, jos olisi aikanaan suostunut tyttöystävän ehdottamiin sidonta- ja kumileikkeihin. Kun tämä suunnaton nyhverö alkaa 25 vuoden tauon jälkeen etsiä tyttöystäväänsä, ovat yritykset lähinnä koomisia.

Kirjan nimi tulee siitä, että päähenkilö joutuu työssään toimimaan kantajana hautajaisissa, joissa ei ole riittävästi omaisia. Näissä kantotilaisuuksissa hän alkaa miettiä elämän tarkoitusta, omia valintojaan ja sitä, miten hänen oma elämänsä tulee päättymään. Onko kukaan kantamassa häntä?

– Kirjassa on lause, jossa päähenkilö toteaa, että ennen kuolemaa on kuitenkin paljon elämää. Tuntemattomien vainajien hautajaispuheita kuunnelleessaan hän miettii sitä, millainen muistopuhe hänelle pidetään.

Papin tehtävä on haastava

Yksinäisyys on kirjan suuria teemoja. Päähenkilö kohtaa vainajia, joiden hautajaisiin ei tule ketään. Ei ole ketään kantamassa, ei ketään muistamassa.

– Silloin herää kysymys siitä, onko ihmistä ollut olemassakaan, jos kukaan ei ole haudalla puhumassa. Jos ei ole tarinaa, onko ihmistäkään?

Kirjassa Hotakainen on hyödyntänyt omia kokemuksiaan hautajaisista sekä kirjoittamistaan ja kuulemistaan muistopuheista, joiden taso on ollut vaihteleva.

– Pidän papin tehtävää äärimmäisen haastavana. Hän käy kuuntelemassa omaisten jutut, ja tekee niiden perusteella muistopuheen, jossa pitäisi olla vielä joku tolkku.

Suomen poukkoilevin kirjailija

Hotakainen pitää itseään sekatyömiehenä, joka ei arkaile tarttua erilaisiin kirjoitushankkeisiin. Hän on kirjoittanut runoja, kuunnelmia, romaaneja, tv-käsikirjoituksia ja kolumneja – usein samaan aikaan.

– Kokeilen kaikki lajeja ja katson miten niissä käy. Aina ei käy hyvin, mutta en jää sitä murehtimaan. 

Lukuisista töistään huolimatta Hotakainen ei pidä itseään erityisen tuotteliaana. Ennemmin hän kutsuisi itseään Suomen poukkoilevammaksi kirjailijaksi.

Antti Tuuriin tai Hannu Mäkelään verrattuna en ole lainkaan ahkera. Minä olen äkkipikainen ja toimelias. Tartun töihin, teen niitä paikoin helvetillisellä sykkeellä, mutta pidän myös sen jälkeen kunnolla vapaata.

Estynyt ja ahdistunut perheenisä

Hotakainen vierastaa ajatusta kirjailijasta, joka tekee omasta työstään numeron; vaikka uusi kirja olisi vaatinut millaiset ponnistelut, ei sitä tarvitse lukijoille korostaa.

– Jos timpuri tekee minulle talon, en halua häntä siihen pihalle patsastelemaan ja kertomaan kuinka saatanallisella vaivalla talo nousi. Haluan, että timpuri ottaa palkkansa ja lähtee pois. Kun teen kirjan, se joko luetaan tai ei, mutta Hotakaisen on ihan turha tulla siihen kertomaan vaivannäöstään.

Kirjailija on aina teoksen tiellä, eikä kirjoittajalla pitäisi olla kirjan ulkopuolista merkitystä. Milan Kundera on todennut, että niin kauan kaikki on hyvin, kun romaani on kiinnostavampi kuin sen kirjoittaja.

– Se on lausunto, jota arvostan.

Onko kirjailija myyjä?

Julkisuus kuitenkin kuuluu nykyään kirjailijan työnkuvaan, oli hänen elämänsä sitten kuinka värikästä tai väritöntä tahansa. Samassa liemessä on Hotakainenkin, vaikkei pidä itseään omien kirjojensa parhaana esittelijänä. Pahimmillaan käy kuten Ruotsissa, jossa Juoksuhaudan tien myynti laski kirjailijan vierailun jälkeen.

– Kun menin sinne, he näkivät ahdistuneen ja estyneen perheenisän, joka mökötti jossain ja sanoi muutaman lauseen.

Toinen puoli asiasta on se, että iloinen ja ulospäin suuntautunut kirjailija voi tehdä hyvää kirjan myynnille.

– Minä en ainoassa elämässäni voi ruveta tällaisia asioita miettimään yhtään. Minä voin vain kirjoittaa mahdollisimman hyviä kirjoja – ja aiheuttaa julkisuudessa niille mahdollisimman vähän vaurioita.

Kirjan ja ruusun päivä

Kari Hotakainen on Kirjan ja ruusun päivän nimikkokirjailija 2015. Kantaja on saatavilla ainoastaan kolmen päivän ajan 23.–25.4., ja sen saa vain muun kirjaostoksen kaupanpäällisenä.

Monologinäytelmä Palvelija sai juuri ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterissa.

Ostitko kirjan? Kerro meille miksi ja mitä siitä pidit! Voit kommentoida alla olevassa kommentointikentässä.

Poliitikko, lue kirja!

Uusi eduskunta on valittu ja hallitusneuvottelut ovat vauhdissa. Mikä kirja puoluejohtajien kannattaisi tässä tilanteessa lukea?

– Näkemäni vaalitentit olivat niin laimeita, ettei ollut ihan varmaa oliko tulossa vaalit vai kahvikutsut. Jotain tulista kirjallisuutta siis tarvitaan. Jouko Turkan Aiheita voisi olla hyvä. Se on virkeä, energinen ja aiheuttaa lukijassa levottomuutta. Lisäksi se on järjettömän hauska. Siitä siis löytyvät kaikki hyvän kirjallisuuden ominaisuudet.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.