Anita Konkka tarvitsi unia kasvaakseen kirjailijaksi. Hän kirjaa ne ylös ja työstää niitä teoksissaan, painajaisiakin.

Kirjailija Anita Konkalle sänky on tärkeä paikka, sillä siellä hän näkee unia.

– Lapsena en edes osannut erottaa unta ja totta toisistaan.  Isoäitini piti minua hirveänä valehtelijana, kun kerroin totena kaikenmoista yöllä tapahtunutta.

Unet avasivat tien kirjailijaksi

Teini-ikäisenä Anita löysi psykiatri C.G. Jungin kirjat. Hän kiinnostui alitajunnasta ja ryhtyi kirjaamaan uniaan ylös. Tapa on säilynyt läpi elämän.

– Kun yöllä herään uneen, kirjoitan sen saman tien yöpöydällä odottavaan unipäiväkirjaan. Joitakin kirjojanikin olen tehnyt niin, että herättyäni olen saman tien ryhtynyt sängyssä maaten kirjoittamaan. Silloin alitajunta on vielä voimakkaimmillaan, kun päivätodellisuus ei ole kunnolla hereillä.
Tämän työtekniikan oivaltamiseen Anitalta meni kuitenkin vuosia.

– Halusin nuorena niin kovasti kirjailijaksi, mutta tapani kirjoittaa oli ulkokohtaista. En pystynyt oikein menemään omaan itseeni, enkä uskaltanut työstää alitajuntaani kunnolla kuin vasta lähes keski-iässä.

Lue myös: Näistä asioista nähdään eniten unia

Painajaiset ovat tärkeitä

Nykyään Anita ei usein kirjaa keskellä yötä uniaan ylös. Silloin hän nimittäin virkistyy liikaa. Toisinaan hän saattaa puoliunessa kirjoittaa muutaman avainsanan ylös muistiin.

– Harvoin niistä on hyötyä. Joko en saa käsialastani selvää tai sitten avainsanat eivät tuo mitään mieleen. Nykyään kirjoitankin vain tärkeät unet muistiin.

Tärkeät  unet ovat Konkan mukaan sellaisia, jotka hän muistaa vielä seuraavanakin päivänä.

– Niissä on viesti alitajunnalta. Siksi  esimerkiksi painajaiset ovat  tärkeitä unia.

Kun Anita näkee niin sanottua  pahaa unta,  hän yrittää pakottautua katsomaan sen loppuun asti.  

– Jos  onnistun pysymään  unessa  sen kauheudesta huolimatta,  uni muuttuu yleensä hyväksi. 

Jos Anita kuitenkin kaikesta huolimatta herää  painajaisesta, hän yrittää vielä kehitellä  siihen hyvän loppuratkaisun. 

– Aina sekään ei auta, vaan unen kauhea tunnelma  seuraa minua  päivään.

Unet kantoivat kirjoihin

Anita on viime vuosina pohtinut paljonkin omaa kirjailijan uraansa ja suhdettaan uniin, sillä viime syksynä ilmestyi hänen omaelämäkertansa Unennäkijän muistelmat (Teos 2014).

– Oikeastaan vasta kun unet alkoivat 1980-luvulla kantaa kirjoihini saakka, oma ääneni vahvistui ja alkoi tuottelias ja luova kausi elämässä, Anita pohtii.

Monenlaista uniryhmää

Myöhemmin 1990-luvulla Anita Konkka kiinnostui myös toisten unista. 

– Olen kuulunut useampaan uniryhmään elämäni aikana. Kahdessa tavattiin kerran kuussa Helsingissä ja keskusteltiin unista. Mieleenpainuvia ovat olleet myös kansainväliset nettiryhmät. Yksi toimi samaan aikaan, kun Nato pommitti Serbiaa. Ryhmään kuulunut serbityttö sai ryhmäläisiltä lohtua kertoessaan pelottavista unistaan.

Anitalle on ollut valaisevaa huomata, kuinka suuri tunteita unet herättävät myös muissa.

– Kun kuuluin nettiryhmään, jossa pelattiin unien avulla monimutkaista peliä, porukassa koettiin aivan hurjia reaktioita: vihaa, rakkautta ja yksi suuri lemmenleiskahduskin. Tämä kaikki pelkästään virtuaalisesti!

Juuri nyt Anita ei kuulu yhteenkään uniryhmään.

– Kun aloin kirjoittaa elämäkertaani, näin valtavasti kaikenlaista värikästä. Nyt on aika hiljaista. Äitiä ja isäänikään, unieni vakiohahmoja, ei ole näkynyt pitkään aikaan. Missähän he mahtavat piileskellä?

Anita Konkan laaja haastattelu on julkaistu ET-lehdessä 5/2015.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.