Antti Heikkilä on lääketieteen timosoini, jota on helppo vihata ja rakastaa. Tärkein työpari on vaimo Maarit, joka nappaa lahkeesta, jos mies alkaa leijua liikaa.

Hyvän perheen poika norkoilee rappukäytävässä. Odottaa päästäkseen livahtamaan naapurissa asuvan naisen luo, jolla on rohkeutta elää oman näköistään elämää. Ja malttia olla läsnä, kun poika huuli törröllä kysyy ja kuuntelee tarinoita ateljeen kiehtovista esineistä. Poika on Antti Heikkilä. Nainen on Tove Jansson. Ja yhteinen osoite Ullanlinnankatu 1.

Oikeastaan näiden kohtaamisten arvo kirkastui Antille vasta psykoanalyysissa, joka päättyi nelisen vuotta sitten.

– Ajattele, mulla oli sentään näin hieno vastavoima etäiselle isälle ja hurjalle mutsille, joka ryyppäämään ratkettuaan oli ihan pitelemätön, Antti kiteyttää.
Perheen komeat kulissit pysyivät kuitenkin pystyssä. Komea oli juristi-isäkin, hemmoteltu kartanonpoika. Seurapiireissä viihtyvä äiti oli hammaslääkäri.

Pojasta kasvoi tarkkailija – ja kivun asiantuntija.

– Myös ohjaaja Ingmar Bergman kuuluu henkisiin guruihini. Hänen elokuviensa neuroottisuus peilaa tarkasti nuoruuteni tunnelmia, monia repliikkejä myöten, Antti hymähtää.

– Tovelta opin, että vapautensa puolesta voi ja pitää taistella.

Vielä tärkeämpää Antille on ollut se voima, joka jyllää puolison, Maarit Heikkilän, hienostuneen ulkokuoren alla.

Paperitiikerit vastaan kokemus

Vuosien varrella Antti Heikkilä onkin taistellut – ja irrotellut aika lailla, myös lääkärin roolissa. Hän on kyseenalaistanut valtavirran näkemyksiä ja sättinyt terveydenhuollon ”paperitiikereitä, jotka lääketehtaiden suuri raha on korruptoinut”. Niinpä fanien lisäksi Antille on kertynyt vihamiehiä.

Nettitrollitkin ovat sitkeästi yrittäneet kampittaa hänen Terveysklubiaan. Mutta epäilijöitä enemmän miehellä on uskollisia opetuslapsia, jotka todistavat hänen kykenevän jopa ihmeisiin.

Tavallisia potilaitakin piisaa, pääjohtajasta duunariin. Heitä kuunnellessaan lääkäri on oppinut yhtä ja toista Suomi-neidon sielusta.

– Lääkärintyöstä vain 20 prosenttia on tutkittua faktaa. Loppu on kokemusta – omaa tai muiden.

Olipa Antti Heikkilästä mitä mieltä hyvänsä, hänellä on kiistattomat ansionsa. Jo vuosikymmeniä sitten hän oivalsi, että krooninen kipu talttuu ani harvoin vain leikkaamalla tai lääkkeillä. Kivun todelliset syyt ovat syvällä alitajunnassa.

– Ihmisellä on uskomaton kapasiteetti parantua, kun hän oivaltaa jotakin olennaista itsestään, Antti sanoo.

Lue myös: Nostaako sokeri sydäntautiriskiäsi? Siihen riittää tavallinen aamiainen ja välipala

Vihaa sokeria, rakastaa voita

Paljon mies on oppinut vuosien varrella myös omista kipupisteistään, mutta se ei ole tehnyt häntä kesymmäksi. Lääkäriliitostakin Antti erota paukautti, kun koki, ettei saanut tarpeeksi tukea näkemyksilleen diabeteksen ruokavaliohoidosta.

Maineikas ortopedi ja kirurgi on jo vuosia ollut myös asialleen omistautunut ravintoterapeutti, jonka mukaan vähähiilihydraattinen ruokavalio voi auttaa syylästä syöpään.

Erityisesti hän vihaa sokeria, eineksiä ja ”kevyttuotteita”. Se ei vielä suututa ketään, mutta Heikkilän rakkautta voihin on paheksuttu kansakuntaa rapauttavana anarkiana. Ja Antti itse on lisännyt vettä myllyyn puhumalla tapansa mukaan värikkäästi: sylttytehdas siellä ja salaliitto täällä.

Mutta siinä hän nyt istuu lempeän näköisenä. Ei myönnä tuntevansa taisteluväsymystä, mutta sanoo olevansa huojentunut, että tulevassa kodissa Hampurissa omat teesit saavat otollisemman kasvualustan. Saksalaista kulttuuria Antti on ihaillut aina muutenkin, erityisesti Johann Sebastian Bachin tahtiin.

– Luin koulussa pitkän saksan ja kaavailin lähteväni Saksaan opiskelemaan, mutta ihmeekseni pääsin Helsingin lääketieteelliseen.

Suosittelemme tätä videota:

Tien päältä taloon

Moni muukin asia on miehen vuosien varrella yllättänyt. Erityisesti Maarit, joka kirjaimellisesti käveli Antin elämään juuri sillä hetkellä, kun mies oli päättänyt koota egonsa kappaleita kaikessa rauhassa, sivuilleen vilkuilematta.

– Se oli 90-luvun puoliväliä. Avioeroni oli loppusuoralla, ja lähipiiristä oli moni kuollut, äidin ja isoveljen vei viina. Muotoilijana lahjakkaan broidin tapaus otti koville. Koin veljen kuoleman henkilökohtaisena epäonnistumisena, ja ajattelin, ettei lääkäreistä ole mihinkään.

Vaarallisia risteyksiä oli osunut eteen aiemminkin.

–Joko päädyn hirteen – tai haastan itseni johonkin uuteen: sukeltamaan tai nyrkkeilemään. Nyt päätin ottaa haltuun moottoripyöräilyn, koska halusin kadota saavuttamattomiin. Melko vähäisellä kokemuksella lähdin ajelemaan ympäri Suomea. Huvittavaa sinänsä, että siellä tien päällä moni äijä oli samassa tilanteessa, itseään etsimässä.

Reissun nostattamista tunnoistaan – ja peloistaan – Antti kirjoitti myöhemmin kirjan Mies, prätkä ja maantie. Mutta sitä ennen tarvittiin Maaritin käynnistämä ”vallankumous”.

Antti mökötti helsinkiläisravintola Maxillin nurkassa, kun Maarit asteli ystävättärensä kanssa sisään. Juuri muuta ei tarvittu.

– Kun Antti tuli esittäytymään, en tosin heti osannut yhdistää tätä tyyppiä vähän aiemmin lukemani Matka omenapuuhun -kirjan takakannen leppoisaan kuvaan, Maarit naurahtaa.

Maaritin avioerosta oli tuolloin kulunut pari vuotta ja arjen täytti haastava työ Hampurissa. Ekonomiksi valmistuttuaan Maarit oli työskennellyt pr-tehtävissä myös New Yorkissa.

– Suhde eteni nopeasti, koska ensi hetkestä tajusimme puhuvamme samaa kieltä. Parasta on, että meillä on vieläkin hyvin hauskaa keskenämme. Joskus huumorimme on kyllä aika ronskia. Ja paksunahkaisuuteen on näin julkisessa työssä ollut syytäkin, Maarit huomauttaa.

Pohjoinen akseli

On Maaritillakin ollut omat demoninsa ja energiasyöppönsä, mutta hän on selättänyt ne tapansa mukaan, ilman suurempaa meteliä. Lapsuuden kokemukset pohjustivat myös ratkaisua, ettei hän halua omia lapsia.

– Meitä oli yrittäjäperheessä kuusi sisarusta. Äitini oli hyvin aikaansaava – ja hyvin dominoiva. Olin lapsista toiseksi vanhin ja koen, että minua kuormitettiin asioilla, jotka eivät lapselle kuulu. Sain ja omaksuin roolin, jossa piti kestää mitä vain, heikkoutta koskaan näyttämättä.

Pärjätessä osa lapsuutta jäi elämättä, mutta yhä Maaritin juuret ovat syvällä Posion kairassa, avarassa maisemassa, rakkaissa ihmisissä, tutuissa tarinoissa.

Isovanhempien mailla Kitkajärven rannalla on tärkeä tukikohta. Talviasuttava hirsitalo, jonka rantasaunan kupeessa porot ja kuikat ovat tuttu näky. Siellä Anttikin on pikkuhiljaa oppinut, ettei koko ajan tarvitse tehdä jotakin.

– Viime talvena oivalsin, mikä pitää pilkkijät tunnista toisen jäällä funtsimassa. Mutta vieläkään en tajua, miksi Maaritin veli sai koko ajan kalaa, mutta me emme...

Kelpo koekaniinit

Hampuriin ja Posiolle on Helsingistä suunnilleen sama matka. Ja tätä väliä on jatkossa tarkoitus suhata ahkerasti. Antti aikoo jatkaa myös vastaanottoa Eiran sairaalassa Helsingissä.

Jo tavatessaan Maarit ja Antti tajusivat yhdistää vahvuutensa.

– Minä olen kaoottinen, mutta tykkään järjestyksestä. Onneksi Maarit hallitsee myös numerot, Antti huomauttaa.

Eniten Maaritin ajasta vie yhteinen Rasalas-kustantamo. Lisäksi hän pyörittää verkossa Heikkilän Terveysklubia, jossa on tuhatkunta asiakasta. Monille heistä Antti on eräänlainen personal trainer, jolta saa neuvoja ja tsemppausta.

– Meidän touhu on vähän kuin vanhalla maatilalla. Kummallekin riittää puuhaa, ja kaikki langat ovat omissa käsissä. Onneksi tämä farmi on virtuaalinen, joten sen voi ottaa mukaan maailmalle.

THL:n ravintoguru: "Syöminen kiihdyttää aineenvaihduntaa – erityisesti nämä ruoat"

Heikkilöiden ykköskoti oli vuosia Pellingin saaressa Porvoon edustalla. Samoilla rannoilla Tove Janssonkin viihtyi. Se oli täydellinen ympäristö myös hyvän olon teesien kehittelyyn.

– Olemme alusta saakka käyttäneet itseämme koekaniineina. Tuloksissa ei ole valittamista. Täytän ensi vuonna 70, Maarit on kuusi vuotta nuorempi, kumpikaan ei tarvitse mitään säännöllistä lääkitystä, Antti kehaisee.

Luihin ja ytimiin

Saksa on Euroopan veturi monessa mielessä.

– Alzheimerin tautia siellä sairastetaan kahdeksan kertaa vähemmän kuin Suomessa. Eivätkä meillä niin kovin erilaiset geenit ole, Antti valottaa.
Hän pitää geeniperimään vetoamista vanhanaikaisena.

– Aivot kommunikoivat kehon kaikkien solujen kanssa. Ravinto ja stressi vaikuttavat myös geeneihin, joten oikealla asenteella ja paljon mikroravinteita sisältävällä ravinnolla voimme avata ja sulkea geenejä. Myös niitä sairaudelle altistavia.

Erityisen nopeasti ja suotuisasti ravitsemuksen muutos näkyy suolistosairauksissa, joista näyttää tulleen uusi kansantauti masennuksen, kakkostyypin diabeteksen ja muistisai­rauksien ohella. Usein ne kaikki kytkeytyvät vielä yhteen, viinalla voideltuna.

Antti on toiveikas: suomalaiset ovat vielä niin lähellä luontoa, että moni muuttaa mieluummin elämäntapojaan kuin rupeaa syömään lääkkeitä – joita niin hanakasti tyrkytetään.

Lue myös: Suolisto kuntoon – viisi vinkkiä hyvinvointiin

– Suurin rakkaudenosoitus läheisille on se, että yrittää pitää itsensä mahdollisimman hyvässä kunnossa. Tämä koskee myös omaishoitajia, joista moni on järkyttävän kovilla. Kipupotilaissani olen tavannut myös niitä, jotka kaiken päälle kokevat huonoa omaatuntoa, kun väsymys nostaa vihan pintaan, vaikka se on siinä tilanteessa luonnollinen reaktio. Hoidettavankin kannalta on parempi, jos hoitaja olisi vähän itsekkäämpi.

Tervettä itsekkyyttä hän suosittelee laajemminkin.

– Jungilaisittain ajattelen, että keski-iän ruuhkavuosina taivumme pakosta vaikka mihin, mutta samalla kavennamme omaa persoonallisuuttamme. Iän myötä voimme vapauttaa sisältämme jotakin olennaista, aiemmin nurkkaan puserrettua, hän kannustaa.

Jotkut pystyttävät velvollisuuksien kehän jopa isovanhemmuudesta.

– Monia käytetään tosi härskisti hyväksi, Antti sanoo.

Ei hän tosin kiistä sitäkään, että monelle isovanhemmuus on elämän antoisin rooli. Omaa kokemusta siitä ei vielä ole.

Tässä ja nyt

Pellingin tavarat ovat olleet kontissa viime syksystä lähtien – odottamassa muuttoa Hampuriin. Tuleva koti, vielä remontissa oleva huoneisto, on osa vanhaa Pestalozzi-koulua.

– Se on luonnonsuojelualuetta, matka Hampurin keskustaan taittuu sähköjunalla puolessa tunnissa, Maarit iloitsee.

– Hauskinta on, että meillä on siellä jo muutama samanhenkinen ystävä.

Lähellä Sveitsissä asuu perheineen Antin isosisko Pirkko, joka kouluttautui arkkitehdiksi Pariisin huippumalliajan jälkeen.

Hampurissa Heikkilöitä viehättää vanhan hansakaupungin eleganssi.

– Katukuvaa ei leimaa nousukasmaisuus, vaan laatu. Joka asiassa. Meillekin riittää autoksi tuo sama vanha Volvo. Muutenkaan tässä iässä ei enää sen kummempia killuttimia kaipaa.

Potilaidenkin kanssa on ollut puhetta turhakkeista.

– Moni kuvittelee, että elämä alkaa vasta sitten, jos saa lottovoiton ja mersun ja muutaman muun lelun. Mutta entä sen jälkeen… Monen mielestä olisi kiva kalastella ja ottaa iisimmin – muistutan, että se onnistuu jo nyt. Ei kannata tuhlata elämäänsä haaveiluun.

– Meidän yhteinen vahvuutemme on se, että kestämme epävarmuutta. Tähtäin on tässä päivässä, huomisesta ei kukaan tiedä. Myös psykoanalyysin perusajatus on sukua kristinuskolle. Luotetaan siihen, että elämä kantaa.

Katso video: Antti ja Maaret Heikkilä esittelevät koukuttavan lajin – "Tämä on kustannustehokkain tapa liikkua"

Kuka Maarit Heikkilä?

  • Syntynyt 1952 Posiolla, omaa sukua Lehtiniemi.
  • Ammatti: Ekonomi. Pää­vastuu Heikkilöiden omistamasta Rasalas-kustantamosta ja Terveysklubista. Osallistuu aktiivisesti myös keittokirjojen kehittelyyn.
  • Harrastukset: Kokkaus, elokuvat, lukeminen, vaeltaminen.

Kuka Antti Heikkilä?

  • Syntynyt 1946 Helsingissä, asuu Helsingin Bulevardilla. Muutto toiseen kotiin Hampuriin loppukesällä. Vapaa-ajankoti Posiolla.
  • Ammatti: Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, kirjailija. Tutkinut erityisesti kivun olemusta ja psykosomaattisia syitä. Julkaissut liki parikymmentä hyvinvointiaiheista teosta.
  • Perhe: Vaimo Maarit ja vesi­koira Matti. Kaksi aikuista lasta aiemmista liitoista.
  • Harrastukset: Valo­kuvaus, vaeltaminen ja musiikki.
  • Blogi: www.anttiheikkila.com

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 11/2015.

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: