Antti Heikkilä on lääketieteen timosoini, jota on helppo vihata ja rakastaa. Tärkein työpari on vaimo Maarit, joka nappaa lahkeesta, jos mies alkaa leijua liikaa.

Hyvän perheen poika norkoilee rappukäytävässä. Odottaa päästäkseen livahtamaan naapurissa asuvan naisen luo, jolla on rohkeutta elää oman näköistään elämää. Ja malttia olla läsnä, kun poika huuli törröllä kysyy ja kuuntelee tarinoita ateljeen kiehtovista esineistä. Poika on Antti Heikkilä. Nainen on Tove Jansson. Ja yhteinen osoite Ullanlinnankatu 1.

Oikeastaan näiden kohtaamisten arvo kirkastui Antille vasta psykoanalyysissa, joka päättyi nelisen vuotta sitten.

– Ajattele, mulla oli sentään näin hieno vastavoima etäiselle isälle ja hurjalle mutsille, joka ryyppäämään ratkettuaan oli ihan pitelemätön, Antti kiteyttää.
Perheen komeat kulissit pysyivät kuitenkin pystyssä. Komea oli juristi-isäkin, hemmoteltu kartanonpoika. Seurapiireissä viihtyvä äiti oli hammaslääkäri.

Pojasta kasvoi tarkkailija – ja kivun asiantuntija.

– Myös ohjaaja Ingmar Bergman kuuluu henkisiin guruihini. Hänen elokuviensa neuroottisuus peilaa tarkasti nuoruuteni tunnelmia, monia repliikkejä myöten, Antti hymähtää.

– Tovelta opin, että vapautensa puolesta voi ja pitää taistella.

Vielä tärkeämpää Antille on ollut se voima, joka jyllää puolison, Maarit Heikkilän, hienostuneen ulkokuoren alla.

Paperitiikerit vastaan kokemus

Vuosien varrella Antti Heikkilä onkin taistellut – ja irrotellut aika lailla, myös lääkärin roolissa. Hän on kyseenalaistanut valtavirran näkemyksiä ja sättinyt terveydenhuollon ”paperitiikereitä, jotka lääketehtaiden suuri raha on korruptoinut”. Niinpä fanien lisäksi Antille on kertynyt vihamiehiä.

Nettitrollitkin ovat sitkeästi yrittäneet kampittaa hänen Terveysklubiaan. Mutta epäilijöitä enemmän miehellä on uskollisia opetuslapsia, jotka todistavat hänen kykenevän jopa ihmeisiin.

Tavallisia potilaitakin piisaa, pääjohtajasta duunariin. Heitä kuunnellessaan lääkäri on oppinut yhtä ja toista Suomi-neidon sielusta.

– Lääkärintyöstä vain 20 prosenttia on tutkittua faktaa. Loppu on kokemusta – omaa tai muiden.

Olipa Antti Heikkilästä mitä mieltä hyvänsä, hänellä on kiistattomat ansionsa. Jo vuosikymmeniä sitten hän oivalsi, että krooninen kipu talttuu ani harvoin vain leikkaamalla tai lääkkeillä. Kivun todelliset syyt ovat syvällä alitajunnassa.

– Ihmisellä on uskomaton kapasiteetti parantua, kun hän oivaltaa jotakin olennaista itsestään, Antti sanoo.

Lue myös: Nostaako sokeri sydäntautiriskiäsi? Siihen riittää tavallinen aamiainen ja välipala

Vihaa sokeria, rakastaa voita

Paljon mies on oppinut vuosien varrella myös omista kipupisteistään, mutta se ei ole tehnyt häntä kesymmäksi. Lääkäriliitostakin Antti erota paukautti, kun koki, ettei saanut tarpeeksi tukea näkemyksilleen diabeteksen ruokavaliohoidosta.

Maineikas ortopedi ja kirurgi on jo vuosia ollut myös asialleen omistautunut ravintoterapeutti, jonka mukaan vähähiilihydraattinen ruokavalio voi auttaa syylästä syöpään.

Erityisesti hän vihaa sokeria, eineksiä ja ”kevyttuotteita”. Se ei vielä suututa ketään, mutta Heikkilän rakkautta voihin on paheksuttu kansakuntaa rapauttavana anarkiana. Ja Antti itse on lisännyt vettä myllyyn puhumalla tapansa mukaan värikkäästi: sylttytehdas siellä ja salaliitto täällä.

Mutta siinä hän nyt istuu lempeän näköisenä. Ei myönnä tuntevansa taisteluväsymystä, mutta sanoo olevansa huojentunut, että tulevassa kodissa Hampurissa omat teesit saavat otollisemman kasvualustan. Saksalaista kulttuuria Antti on ihaillut aina muutenkin, erityisesti Johann Sebastian Bachin tahtiin.

– Luin koulussa pitkän saksan ja kaavailin lähteväni Saksaan opiskelemaan, mutta ihmeekseni pääsin Helsingin lääketieteelliseen.

Suosittelemme tätä videota:

Tien päältä taloon

Moni muukin asia on miehen vuosien varrella yllättänyt. Erityisesti Maarit, joka kirjaimellisesti käveli Antin elämään juuri sillä hetkellä, kun mies oli päättänyt koota egonsa kappaleita kaikessa rauhassa, sivuilleen vilkuilematta.

– Se oli 90-luvun puoliväliä. Avioeroni oli loppusuoralla, ja lähipiiristä oli moni kuollut, äidin ja isoveljen vei viina. Muotoilijana lahjakkaan broidin tapaus otti koville. Koin veljen kuoleman henkilökohtaisena epäonnistumisena, ja ajattelin, ettei lääkäreistä ole mihinkään.

Vaarallisia risteyksiä oli osunut eteen aiemminkin.

–Joko päädyn hirteen – tai haastan itseni johonkin uuteen: sukeltamaan tai nyrkkeilemään. Nyt päätin ottaa haltuun moottoripyöräilyn, koska halusin kadota saavuttamattomiin. Melko vähäisellä kokemuksella lähdin ajelemaan ympäri Suomea. Huvittavaa sinänsä, että siellä tien päällä moni äijä oli samassa tilanteessa, itseään etsimässä.

Reissun nostattamista tunnoistaan – ja peloistaan – Antti kirjoitti myöhemmin kirjan Mies, prätkä ja maantie. Mutta sitä ennen tarvittiin Maaritin käynnistämä ”vallankumous”.

Antti mökötti helsinkiläisravintola Maxillin nurkassa, kun Maarit asteli ystävättärensä kanssa sisään. Juuri muuta ei tarvittu.

– Kun Antti tuli esittäytymään, en tosin heti osannut yhdistää tätä tyyppiä vähän aiemmin lukemani Matka omenapuuhun -kirjan takakannen leppoisaan kuvaan, Maarit naurahtaa.

Maaritin avioerosta oli tuolloin kulunut pari vuotta ja arjen täytti haastava työ Hampurissa. Ekonomiksi valmistuttuaan Maarit oli työskennellyt pr-tehtävissä myös New Yorkissa.

– Suhde eteni nopeasti, koska ensi hetkestä tajusimme puhuvamme samaa kieltä. Parasta on, että meillä on vieläkin hyvin hauskaa keskenämme. Joskus huumorimme on kyllä aika ronskia. Ja paksunahkaisuuteen on näin julkisessa työssä ollut syytäkin, Maarit huomauttaa.

Pohjoinen akseli

On Maaritillakin ollut omat demoninsa ja energiasyöppönsä, mutta hän on selättänyt ne tapansa mukaan, ilman suurempaa meteliä. Lapsuuden kokemukset pohjustivat myös ratkaisua, ettei hän halua omia lapsia.

– Meitä oli yrittäjäperheessä kuusi sisarusta. Äitini oli hyvin aikaansaava – ja hyvin dominoiva. Olin lapsista toiseksi vanhin ja koen, että minua kuormitettiin asioilla, jotka eivät lapselle kuulu. Sain ja omaksuin roolin, jossa piti kestää mitä vain, heikkoutta koskaan näyttämättä.

Pärjätessä osa lapsuutta jäi elämättä, mutta yhä Maaritin juuret ovat syvällä Posion kairassa, avarassa maisemassa, rakkaissa ihmisissä, tutuissa tarinoissa.

Isovanhempien mailla Kitkajärven rannalla on tärkeä tukikohta. Talviasuttava hirsitalo, jonka rantasaunan kupeessa porot ja kuikat ovat tuttu näky. Siellä Anttikin on pikkuhiljaa oppinut, ettei koko ajan tarvitse tehdä jotakin.

– Viime talvena oivalsin, mikä pitää pilkkijät tunnista toisen jäällä funtsimassa. Mutta vieläkään en tajua, miksi Maaritin veli sai koko ajan kalaa, mutta me emme...

Kelpo koekaniinit

Hampuriin ja Posiolle on Helsingistä suunnilleen sama matka. Ja tätä väliä on jatkossa tarkoitus suhata ahkerasti. Antti aikoo jatkaa myös vastaanottoa Eiran sairaalassa Helsingissä.

Jo tavatessaan Maarit ja Antti tajusivat yhdistää vahvuutensa.

– Minä olen kaoottinen, mutta tykkään järjestyksestä. Onneksi Maarit hallitsee myös numerot, Antti huomauttaa.

Eniten Maaritin ajasta vie yhteinen Rasalas-kustantamo. Lisäksi hän pyörittää verkossa Heikkilän Terveysklubia, jossa on tuhatkunta asiakasta. Monille heistä Antti on eräänlainen personal trainer, jolta saa neuvoja ja tsemppausta.

– Meidän touhu on vähän kuin vanhalla maatilalla. Kummallekin riittää puuhaa, ja kaikki langat ovat omissa käsissä. Onneksi tämä farmi on virtuaalinen, joten sen voi ottaa mukaan maailmalle.

THL:n ravintoguru: "Syöminen kiihdyttää aineenvaihduntaa – erityisesti nämä ruoat"

Heikkilöiden ykköskoti oli vuosia Pellingin saaressa Porvoon edustalla. Samoilla rannoilla Tove Janssonkin viihtyi. Se oli täydellinen ympäristö myös hyvän olon teesien kehittelyyn.

– Olemme alusta saakka käyttäneet itseämme koekaniineina. Tuloksissa ei ole valittamista. Täytän ensi vuonna 70, Maarit on kuusi vuotta nuorempi, kumpikaan ei tarvitse mitään säännöllistä lääkitystä, Antti kehaisee.

Luihin ja ytimiin

Saksa on Euroopan veturi monessa mielessä.

– Alzheimerin tautia siellä sairastetaan kahdeksan kertaa vähemmän kuin Suomessa. Eivätkä meillä niin kovin erilaiset geenit ole, Antti valottaa.
Hän pitää geeniperimään vetoamista vanhanaikaisena.

– Aivot kommunikoivat kehon kaikkien solujen kanssa. Ravinto ja stressi vaikuttavat myös geeneihin, joten oikealla asenteella ja paljon mikroravinteita sisältävällä ravinnolla voimme avata ja sulkea geenejä. Myös niitä sairaudelle altistavia.

Erityisen nopeasti ja suotuisasti ravitsemuksen muutos näkyy suolistosairauksissa, joista näyttää tulleen uusi kansantauti masennuksen, kakkostyypin diabeteksen ja muistisai­rauksien ohella. Usein ne kaikki kytkeytyvät vielä yhteen, viinalla voideltuna.

Antti on toiveikas: suomalaiset ovat vielä niin lähellä luontoa, että moni muuttaa mieluummin elämäntapojaan kuin rupeaa syömään lääkkeitä – joita niin hanakasti tyrkytetään.

Lue myös: Suolisto kuntoon – viisi vinkkiä hyvinvointiin

– Suurin rakkaudenosoitus läheisille on se, että yrittää pitää itsensä mahdollisimman hyvässä kunnossa. Tämä koskee myös omaishoitajia, joista moni on järkyttävän kovilla. Kipupotilaissani olen tavannut myös niitä, jotka kaiken päälle kokevat huonoa omaatuntoa, kun väsymys nostaa vihan pintaan, vaikka se on siinä tilanteessa luonnollinen reaktio. Hoidettavankin kannalta on parempi, jos hoitaja olisi vähän itsekkäämpi.

Tervettä itsekkyyttä hän suosittelee laajemminkin.

– Jungilaisittain ajattelen, että keski-iän ruuhkavuosina taivumme pakosta vaikka mihin, mutta samalla kavennamme omaa persoonallisuuttamme. Iän myötä voimme vapauttaa sisältämme jotakin olennaista, aiemmin nurkkaan puserrettua, hän kannustaa.

Jotkut pystyttävät velvollisuuksien kehän jopa isovanhemmuudesta.

– Monia käytetään tosi härskisti hyväksi, Antti sanoo.

Ei hän tosin kiistä sitäkään, että monelle isovanhemmuus on elämän antoisin rooli. Omaa kokemusta siitä ei vielä ole.

Tässä ja nyt

Pellingin tavarat ovat olleet kontissa viime syksystä lähtien – odottamassa muuttoa Hampuriin. Tuleva koti, vielä remontissa oleva huoneisto, on osa vanhaa Pestalozzi-koulua.

– Se on luonnonsuojelualuetta, matka Hampurin keskustaan taittuu sähköjunalla puolessa tunnissa, Maarit iloitsee.

– Hauskinta on, että meillä on siellä jo muutama samanhenkinen ystävä.

Lähellä Sveitsissä asuu perheineen Antin isosisko Pirkko, joka kouluttautui arkkitehdiksi Pariisin huippumalliajan jälkeen.

Hampurissa Heikkilöitä viehättää vanhan hansakaupungin eleganssi.

– Katukuvaa ei leimaa nousukasmaisuus, vaan laatu. Joka asiassa. Meillekin riittää autoksi tuo sama vanha Volvo. Muutenkaan tässä iässä ei enää sen kummempia killuttimia kaipaa.

Potilaidenkin kanssa on ollut puhetta turhakkeista.

– Moni kuvittelee, että elämä alkaa vasta sitten, jos saa lottovoiton ja mersun ja muutaman muun lelun. Mutta entä sen jälkeen… Monen mielestä olisi kiva kalastella ja ottaa iisimmin – muistutan, että se onnistuu jo nyt. Ei kannata tuhlata elämäänsä haaveiluun.

– Meidän yhteinen vahvuutemme on se, että kestämme epävarmuutta. Tähtäin on tässä päivässä, huomisesta ei kukaan tiedä. Myös psykoanalyysin perusajatus on sukua kristinuskolle. Luotetaan siihen, että elämä kantaa.

Katso video: Antti ja Maaret Heikkilä esittelevät koukuttavan lajin – "Tämä on kustannustehokkain tapa liikkua"

Kuka Maarit Heikkilä?

  • Syntynyt 1952 Posiolla, omaa sukua Lehtiniemi.
  • Ammatti: Ekonomi. Pää­vastuu Heikkilöiden omistamasta Rasalas-kustantamosta ja Terveysklubista. Osallistuu aktiivisesti myös keittokirjojen kehittelyyn.
  • Harrastukset: Kokkaus, elokuvat, lukeminen, vaeltaminen.

Kuka Antti Heikkilä?

  • Syntynyt 1946 Helsingissä, asuu Helsingin Bulevardilla. Muutto toiseen kotiin Hampuriin loppukesällä. Vapaa-ajankoti Posiolla.
  • Ammatti: Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri, kirjailija. Tutkinut erityisesti kivun olemusta ja psykosomaattisia syitä. Julkaissut liki parikymmentä hyvinvointiaiheista teosta.
  • Perhe: Vaimo Maarit ja vesi­koira Matti. Kaksi aikuista lasta aiemmista liitoista.
  • Harrastukset: Valo­kuvaus, vaeltaminen ja musiikki.
  • Blogi: www.anttiheikkila.com

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 11/2015.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: