Ukko Kärkkäinen löysi rauhan masennusten jälkeen

Ukko Kärkkäinen on nykyään onnellinen mies. Sen saavuttaminen on tosin vaatinut paljon pimeyttä, masennusta ja ahdistusta. Nykyään Ukko osaa olla kiitollinen jopa kaikkein rankimmista vaiheistaan.

Suitsukkeen savusta kaareutuu sydän. Ukko Kärkkäinen pyörittää makeanhajuista suitsuketta ympärillään. Hän näyttää, kuinka lähettää aikuisille lapsilleen sen avulla rakkauden täyteisiä ajatuksia. Sydämiä piirtyy ilmaan kymmenen, yhtä paljon kuin lapsiakin. 

– Tiijätkö, olen näin ikämiehenä huomannut, että suorastaan pursun rakkautta, ja se on ihana tunne. Samoin se, että olen nykyään ihan helkkarin onnellinen! 

Ukko istuutuu olohuoneensa katosta laskeutuvassa riippukeinuun. Sen uumenista hänellä on tapana katsella syystummana ikkunasta avautuvaa keskisuomalaista männikköä. Tai kirjoitella runoja. Niiden kirjoittamisen hän aloitti yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun hoksasi ryhtyä purkamaan huoliaan paperille. Nyt runoja on miehen arvion mukaan kertynyt vihkoihin yli 16 000.

Mutta juuri nyt Ukolla ei ole aikaa kumpaankaan, ei luonnon tarkkailuun eikä runoiluun. Hän nimittäin kertoo omaa tarinaansa. Tai pikemminkin hyrisee kuin moottori, niin täynnä energiaa mies on. Välillä hän pomppaa ylös esittää mehukkaimmat kohtaukset.

Aina hän ei ole ollut tällainen, näin onnellinen ja iloinen.

"Iltaisin rukoilin hajoavani biljooniksi atomeiksi, jotta kipu häviäisi sisältäni."

–  Oli pitkiä aikoja, jolloin iltaisin rukoilin hajoavani biljooniksi atomeiksi, jotta kipu sisältäni häviäisi. Ja kun aamuisin heräsin, kaikki ympärilläni oli mustaa, vain kipu kertoi, että olen edelleen elossa. Silloin en olisi ikinä voinut kuvitella, että tässä vielä joskus näin hymyilen, sydän rakkautta täynnä.

Irti opitusta, kohti uutta

Masennuksen matalikot. Sellaisiksi Ukko nimittää elämänsä mustimpia aikoja. Niitä on valitettavasti riiittänyt.

Ensimmäisen kerran hän masentui rajusti 1990-luvun alussa, vaikka merkkejä oli ollut ilmassa jo pidempään, oikeastaan läpi koko elämän.

Mutta tuolloin, 1990-luvulla Ukko, vähän päälle kolmekymppinen mies pyöritti vaimonsa kanssa suurperhettä ja kävi töissä. Arki ei todellakaan ollut aina vain ruusuilla tanssimista. Noin sadannen korvatulehduksen jälkeen lopetettiin lääkärireissujen laskeminen. 

– Mutta ei masennukseni ollut perhe-elämän vika, sehän oli tietysti myös voimavara, ei masennukseni syy. Ongelmani kumpusivat paljon kauempaa.

"Vika ei ollut perhe-elämässä. Ongelmani kumpusivat paljon kauempaa."

Silti lapset havahduttivat, herättelivät tunteita.

Jo ensimmäisten lasten synnyttyä 1980-luvun alussa Ukko oli alkanut pohtia, miten hän oikein halusi kasvattaa näitä lapsiaan. Tiukassa kurissa, piiska viuhuen, niin kuin hänet oli kasvatettu? Ja samalla elämään sellaisessa kummallisessa tunneristiriidassa, jossa äiti toisaalta sanoo, että rakastaa, mutta sitten perään kuitenkin tukistaa ja piiskaa. Niin Ukkoa oli kasvatettu ja niin äiti myös neuvoi Ukkoa kasvattamaan omia lapsiaan.

– Ne havahtumiset olivat varmaankin ihan ensimmäisiä heräämisen hetkiä omaan lapsuuteeni. Aloin miettiä, että näin en halua jatkaa – enkä todellakaan siirtää tällaista tunneperintöä eteenpäin.

Lopulta Ukko tarttui puhelimeen ja soitti Mannerheimin lastensuojeluliittoon kysyäkseen, olisiko heillä mitään kursseja vanhemmuuteen. Ja olihan heillä.

– Lopulta vedettiin niitä kursseja vaimon kanssa itsekin, Ukko nauraa.

Lue lisää ET-lehden suosittuja Uusia alkuja -tarinoita täältä.

Vuoristorataa pitkin lapsuuteen

Siitä lähtien Ukon perheessä ei enää piiskalla uhkailtu. Päätös helpotti oloa hetkeksi. Silti Ukko koki, ettei kaikki ollut hyvin. Ei, vaikka ympärillä oli huumaavan ihana vaimo ja lapset.

– Aloin turtua ja väsyä, elämään hiipi synkkyys. Kävin viimeisillä voimillani töissä niin, että jouduin usein kotimatkalla veivaamaan autonikkunan auki ja antamaan ylen, psyykkinen pahaolo oli niin konkreettista.

Ukon oli pakko alkaa pohtia, miksi tämä kävi juuri hänelle, miksi juuri hänellä oli näin paha olla. Kohmeisessa mielessä alkoi pyöriä muistoja lapsuudesta. Siitä turvattomuudesta ja hädästä jota hän, fyysisesti ja henkisesti sodassa särkyneen isän poikana oli kokenut. 

Rovaniemellä lapsuutensa varttunut Ukko kuului sodan jälkeiseen sukupolveen. Hänen isänsä selvisi hengissä sodasta, mutta ei kuitenkaan selvinnyt.

Ukko päätti jäljittää, mitä hänen isälleen – ja siten koko heidän perheelleen – oli oikein tapahtunut. Ihan ensin hän hankki käsiinsä sairaaloiden arkistoista isäänsä koskevat asiakirjat ja kirjeet. Hän yllättyi. 

"Aloin turtua ja väsyä, elämään hiipi synkkyys."

– Isän kohtalon läpikäyminen on ollut elämäni rankimpia prosesseja. Ne kirjeet ovat hurjia, niissä kuvastuu toisaalta sekä äidin että isän epätoivo ja toisaalta syvä rakkaus toisiaan kohtaan. Erään kirjeen isä aloittaa näin: ”Ensinnäkin oli suuri erehdys, että synnyin tähän maailmaan.” Tai kun äiti kirjeessään lääkärille kertoi isän kirveellä uhaten vaatineen morfiinia ja harkinneen vakavasti koskeen heittäytymistä, alkoi muistikuvia tulvia mieleeni. Asioita, joista oli vuosikymmeniä vaiettu.

Kaikessa tässä olivat kulkeneet mukana lapset, Ukko sisaruksineen ja sisarpuolineen.

– Tunsin välillä lamauttavaa vihaa. Parhain ja voimakkain kokemukseni niihin aikoihin oli, kun päätin kirjoittaa ylös, miten kauheaa perintöä vanhempani olivat jakaneet. Ensin kirjoitin isästä, sitten äidistä. Annoin kynän sauhuta ja raivosin, kirjoitin kaiken sen vihan ja kokemani vääryyden, minkä vain muistin. Mutta sitten kirjoitin, mitä hyvää olin heiltä perinyt. Ja sitä tekstiä riitti, voi että se oli vapauttavaa, hanat aukesivat ja annoin tunteiden virrata.

”Hanat auki” on sanapari, joka toistuu Ukon puheissa. Kun hän kirjoitti vanhemmistaan, hanat aukesivat, kun hän lukee tekstejään, hanat aukeilevat. Itkeminen ei silti ole ollut Ukollekaan aina luontaista. Hänen on pitänyt opettella sitä. 

"Kun masennuksen jää alkaa sulaa, alkaa surun prosessi."

– Itku on ollut minulle valtava voimaannuttava kokemus. Kun masennuksen jää alkaa sulaa, alkaa surun prosessi. Se on koettava, jotta voi tulla tietoiseksi omista tunteista. Niiden oppiseen voikin sitten uhrata hyvillä mielin loppuelämänsä, Ukko virnistää.

Lokinsiipiä ja kotilovaiheita

Männikkö ikkunan takana alkaa tummentua, kun Ukko kertaa elämäänsä. Oikeastaan jos hän piirtäisi sen, lopputulos voisi muistuttaa aika lailla vuoristoradan profiilia.

Ensimmäisen rajun masennuksen jälkeen hän on nimittäin kokenut saman vielä kahdesti. Ja vähintään yhtä rajuina.

– Masennus ja suru kulkivat matkassani pitkään. Silloin taskut tyhjenivät kaikesta ihan totaalisesti ja menetin elämänhaluni. Vain masentunut ihminen voi ymmärtää, miksi joku voi itse päättää elämänsä. Minullakin oli aikoja, jolloin annoin viideksi vuodeksi aseeni pois, etten tappaisi sillä itseäni, Ukko toteaa.

Hän on ensimmäisen masennuksensa jälkeen tutkinut aihetta perinpohjaisesti. Lukenut, keskustellut asiantuntijoiden kanssa ja pohtinut omaa kokemaansa.

–  Nykyään ajattelen, että masennus on eräänlainen toukan kotilovaihe. Juuri tämä kotilovaihe on hyvin kriittinen. Pahinta, mitä kotilovaiheessa olevalle perhosen toukalle voisi tehdä, on kotilon avaaminen. Masennuksen kanssa on vähän samoin, sen kotilovaihe on osa luonnollista eheytymisprosessia. Kukaan ei voi toista pakolla pelastaa, mutta rinnalla voi olla.

Ukko on itse kokenut, että masennusta ei voi juuri jouduttaa, eikä lääkkein ehkäistä. Hänelle itselleen mielialalääkkeet eivät sopineet lainkaan. Sen sijaan monenlaisesta terapiasta on ollut apua.

– Terapian tärkein asia, että terapeutti on eräänlaisessa ei-tietämisen tilassa. Hän on toki asiantuntija, mutta antaa asiakkaalle täyden vapauden olla, kunnioittaa tämän autonomiaa ja itse prosessin viisausta. Ahdistunutta ihmistä ei saa silti hylätä.Hän on joutunut käymään läpi myös sen, miten oma sairastaminen on vaikuttanut hänen lapsiinsa.

"Masennus on eräänlainen toukan kotilovaihe.

– Yksi tyttäristäni sanoi nuorena todella koskettavasti, että jos isän lokinsiipiä muistuttavat otsarypyt ovat kyyryssä, pitää olla varovainen. Ja kun lokit lentävät, kaikki on hyvin. Olen kaikille lapsille toitottanut, että hakekaa itsellenne apua, käykää näitä juttuja läpi, Ukko kertoo ja näyttää tuoreinta perhekuvaa. Se on jouduttu ottamaan melkoisen kaukaa, että lapset puolisoineen ja jälkikasvuineen ovat mahtuneet samaan kavaan. Silti kaikki seisovat tiiviinä rintamana, kädet toisten kauloilla. 

Ukko myöntää, että perheyhteisö on edelleen lasten kasvettuakin hyvin voimakas. Jokaista on kannustettu kasvamaan omanlaisekseen. 

– Olemme vähän kuin heimo tai klaani. Kun tapaamme, kannustamme toisiamme vaikka karjuen, Ukko selittää ja antaa ääninäytteen. Korvia repivä hyvä-huuto on perheen traditio.

Tuhkasta nousee jotakin

Kesken puheittensa Ukko nousee ylös ja alkaa harppoa pitkin olohuoneen lattiaa. Hän haluaa näyttää hyvän harjoitteen, kiitollisuuskävelyn. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen. Joka askeleella kiitetään.

– Mutta todella toimiva! Vaikka kuinka kurjana ja väärin kohdeltuna lähden talsimaan, niin mantra alkaa kuin pakosta toimia. Keskitän ajatukseni asioihin, joista voin olla kiitollinen ja pian tunne alkaa täyttää minut.

Ukko myöntää, että omien masennustensa kautta hänestä on kasvanut aikamoinen tunne-elämän asiantuntija. Yli 20 vuoden aikana hän on käynyt psykoterapiassa, psykodraamassa, opiskellut alaa ja kehitellyt omia tunnevalmennusmenetelmiä. Jossain vaiheessa kouluttamisesta tuli hänen ammattinsakin.

– Kun olen selvinnyt ahdistuksesta, olen aina innostunut ympärillä olevasta ja lähtenyt täysillä tekemään ja opiskelemaan asioita, en halua kyynistyä.

Kaikkea uutta on riittänyt. Ukko on kouluttautunut niin sieni- ja rohdosneuvojaksi, työnohjaajaksi kuin työhyvinvoinin kouluttajaksikin. Päivätyöstään geofysiikan alalta hän jättäytyi yrittäjäksi jo vuosituhannen vaihteessa. 

– Rakastin kouluttamista ja yrittämistä, ja tein sitä ihan täysillä kymmenen vuotta.

Ukko koulutti, osallistui projekteihin ja opiskeli lisää. Lopulta, vähän yli viisi vuotta sitten, hän oli kuitenkin siinä vaiheessa, että paloi liiasta työnteosta ihan loppuun.

Silti viimeinen masennusjakso on Ukon mielestä melkein parasta, mitä hänelle on tapahtunut. Loppuun palaessaan hän ikään kuin palasi alkuun. Hän saattoi aloittaa ihan puhtaalta pöydältä.

– Nyt koen, että olen vihdoin sinut tämän todellisuuden kanssa. Katsoin pitkään elämääni peruutuspeilistä, mutta nyt olen päästänyt siitä irti. Olen vapaa, ja se on mahtava tunne. Enää en pelkää kuolemaa, en mitään, voin elää tässä hetkessä.

"Luonto, taide ja kirjoittaminen ovat kantaneet minua eteenpäin silloinkin, kun en itse itseäni ole jaksanut kannatella."

Ukko käynnistää tietokoneen. Hän on viime aikoina alkanut kuvata luontovideoita ja lisännyt kuviin musiikin. Hänestä on ollut hauska seurata, kuinka luonnon liikkeet lomittuvat musiikin rytmiin. Auringon kilo, vesipisarat ja puiden lehdet soljuvat näyttöruudulla. Videot ovat loppuunhiottuja ja taidokkaita, rytmissään suorastaan vangitevia. Ukko myöntää innostuneensa harrastuksestaan. Yläkertaan on sorvautunut jopa oma pieni studio luontoviedoita varten. 

– Luonto on minulle se läsnäolon paikka, jossa tunnen ihan erityisen suurta kiitollisuutta ja rakkautta. Luonto, taide ja kirjoittaminen ovat kantaneet minua eteenpäin silloinkin, kun en itse itseäni ole jaksanut kannatella. Olen niistä äärimmäisen kiitollinen.

Ikkunasta ei enää erotu pimeän keskeltä puita. Ainoastaan Ukon pihavaloista puuhun sommittelema kuvio. Se on sydämen muotoinen.

Oletko kokenut masennuksen? Miten sinä olet selvinnyt masennuksesta? Kerro ja keskustele aiheesta alla olevassa kommentointikentässä.

Ukko Kärkkäinen

Syntynyt 1955 Oulussa. Asuu Keski-Suomessa.

Avioliitossa. 10 lasta, joista yksi asuu vielä kotona.

Harrastaa runojen kirjoittamista, lintujen ruokkimista, luonnossa kulkemista, valo- ja videokuvausta.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.