Mikä yhdistää mammutteja, Fabergén munia ja neuvostoliittolaista avaruusalusta? Kaikki ne on Suomeen tuonut  Venäjältä Heikki Lahelma. Hänen lähes 40-vuotinen kulttuurityönsä itänaapurin kanssa on vaatinut raa´an työnteon lisäksi sosiaalista silmää, hyviä hermoja ja ehkä keskimääräistä parempaa vodkansietokykyä. 

Mies istuu ja hymyilee kahvikupilleen. Ja vastaa kysymyksiin kuin pahoitellen, että hänen on murskattava ennakkoluulo toisensa jälkeen. 

Ei, neuvostoliittolaisten kanssa ei ollut koskaan vaikeaa tehdä yhteistyötä. Ei, venäläiset eivät ole koskaan huijanneet. Niin, ja se on tosiaan niin päin, että venäläiset pitävät meistä suomalaisista enemmän kuin me heistä.

Heikki Lahelma on selvästi tottunut tällaisiin kysymyksiin. Hän kun on tehnyt yhteistyötä itänaapureiden kanssa lähes 40 vuotta, tuottanut maan ylpeydenaiheista ja taideaarteista lukuisia näyttelyitä suomalaisten ihmeteltäväksi.

Hän myöntää tunteneensa joskus vuosikymmeniä sitten itsekin samankaltaista epäluuloa.

"Olen sodanjälkeistä sukupolvea, johon istutettiin pienestä pitäen suoranaista ryssävihaa."

– Olen itse sodanjälkeistä sukupolvea, johon istutettiin pienestä pitäen jopa suoranaista ryssävihaa. Siksi lähdin aikoinaan tekemään neuvostoliittolaisten kanssa töitä hyvin varautuneesti, odotellen, että milloin minua jekutetaan, Lahelma hymähtää.

Työsuhteita ja suhdetyötä

Jekutusta ei kuitenkaan kuulunut. Ja edelleen Heikki Lahelman työ venäläisten kanssa jatkuu, vaikka naapurimaa on ehtinyt pudistella itsensä irti sosialismista, hajota, sotia ja kärhämöidä. Silti yksikään teos, muinaisolio tai edes avaruuskapselin murunen ei ole koskaan matkan varrella hävinnyt tai hajonnut.

Jos on joskus jonottanut venäläisellä rajanylitysasemalla tai osallistunut menneinä vuosikymmeninä melko koukeroisiin tullimuodollisuuksiin, Heikin tarina kuulostaa ihmeeltä. 

 – Minulla on käynyt  hyvä tuuri. Olen alusta asti tutustunut oikeanlaisiin ihmisiin. Suhteet kun ovat seurallisille venäläisille tavattomat tärkeä asia, niiden avulla asiat etenevät, Heikki toteaa ja kulauttaa kupistaan aloittaakseen tarinansa vähän kuin vanhan venäläisen kansansadun.

Heikin tarina alkaa avaruudesta.

Avaruusasema lensi Espooseen

Avaruus pyöri Heikki Lahelman ja hänen työtovereidensa mielessä 1980-luvun alussa. Hän, alun perin pankkiekonomi, oli tuolloin ajautunut espoolaisen kongressikeskus Dipolin johtajaksi. Komea kongressikeskus pyöri kuitenkin takkuisesti ja humisi etenkin kesäaikaan hiljaisuuttaan. Jotain piti keksiä. Silloin joku työporukasta keksi ehdottaa avaruusnäyttelyä, sellainenhan vetoaisi varmasti yleisöön.

– Innostuin heti, avaruus innostaisi yleisöä varmasti,  ja aloin toimia.

Kylmän sodan aikaan avaruuden parissa ei puuhastellut tietenkään kuin kaksi suurvaltaa. Niin Lahelma tarttui puhelimeen.

–  Olin ensin yhteydessä Yhdysvaltojen suurlähetystöön. Kun he eivät lämmenneet avaruusidealle, soitin Neuvostoliiton lähetystöön. Siellä kiinnostuttiin välittömästi.

Heikki suuntasi Tehtaankadun suurlähetystöön, ensi kertaa elämässään. 

– Kuvittelin, että kohtaisin kolossaalisessa lähetystössä yrmeitä byrokraatteja, mutta kävi ihan päinvastoin. Sain hyvin ystävällisen ja lämpimän vastaanoton.

Neuvostoliittolaisten innostus oli Heikistä suorastaan häkellyttävää. Hänen tapaamansa korkea-arvoinen virkamies pisti näyttelyjärjestelyt vauhdilla käyntiin. Ensin laadittiin protokolla, suunnitelma, joka oli aina kaiken perusta. Sitten neuvostoliittolaiset valitsivat näyttelyyn tavarat, kuljettivat ja suunnittelivat. Kaikki tämä hoitui tietysti ilmaiseksi, sillä olihan näyttely kerrassaan mainiota propagandaa.

– Kun asioi tarpeeksi korkea-arvoisten herrojen kanssa, kaikki oli mahdollista. Jossain vaiheessa minulta kysyttiin, että haluaisinko näyttelyyn kenties avaruusaseman. Sellaisen 40-metrisen kopion aidosta. Kun siinä kakistelin, että eihän meillä ole millä sellaista kuljettaa, soitettiin yksi puhelu. Niin avaruusasema sitten lennätettiin Dipoliin.

Kongressikeskuksessa oltiin oikeassa, näyttelystä tuli menestys. Sen kävi kesän aikana hämmästelemässä 230 000 ihmistä. Ja Neuvostoliitossa hyristiin tyytyväisyydestä. Lahelma sai kutsun Moskovaan yli viikon lomareissulle. Hän sai valita, mitä kaikkea halusi suuressa maassa nähdä. Kun hän ei tietämättömyyttään osannut valita, valitsivat isännät hänen puolestaan.

– Uzpekistanissa oli juuri hedelmäsato kypsynyt. Suuntasimme sinne. Kierreltiin, vietettiin pitkiä iltoja, keskusteltiin ja ystävystyttiin. Siitä se alkoi, yhteistyö.

Vodkaa ja pöytäpuheita

Kun Heikki Lahelma puhuu, hän saa asiat kuulostamaan vaivattomilta. Pieni hymynkare huulillaan hän pudottelee sanapareja ”sitten ystävystyttiin” tai ”sen jälkeen päätettiin tuoda mammutit.” Tai ei, itse asiassa mammutteja ei ”päätetty tuoda”.  Onnistuneen avaruusnäyttelyn jälkeen neuvostoliittolaiset kun ehdottivat Heikille, että ”ottakaa mammutit”.

– Se oli tyypillistä neuvostoliittolaisille korkean tason virkamiehille, puhua suurista ja mahdottoman kuuloisista asioista kepeästi. Ja silloinhan ne usein muuttuivatkin ihan mahdollisiksi.

Niin mammutit sitten otettiin Suomeen. Ja taas yleisö kiinnostui.

– Sen jälkeen uskalsin jo itsekin alkaa ehdotella. Halusin solmia suhteet kulttuuriministeriöön. Se oli todella arrogantti, vanhojen rouvien ministeriö, mutta sitä kautta sain alkaa järjestää hienoja taidenäyttelyitä Suomeen.

Hiljalleen Heikille aukesivat ovet venäläisiin taidegallerioihin. Ja myös venäläisiin koteihin.

– Venäjällä ihmiset kutsuvat aina kotiin. Neuvostoaikaan kodit eivät välttämättä olleet kovin kummoisia, mutta aina tarjottiin täydellinen illallinen kaikkine juomineen.

Juomat tarkoittivat lähinnä vodkaa.

– Viikon työreissu oli rankka koitos. Joka ilta oli illallinen uudessa kodissa, joissa vain minä pysyin samana. Ja tietysti aina pitkiä pöytäpuheita. Ainoa helpotus oli, että yleensä illalliset päättyivät jo puolilta öin.

 Lahelma myöntää, että näyttelyiden kasaaminen imaisi hänet täysin mukaansa. Etenkin sen jälkeen,  kun hän jättäytyi yrittäjäksi.

– Perhe-elämä siinä rapisi ympäriltä, kun erosin ensimmäisestä vaimostani silloin 80-luvulla. Elämä pyöri pitkään vain työn ja Venäjän ympärillä, Heikki toteaa.

Mutta selvennettäköön, ettei hän silti alkoholisoitunut, vaikka ensimmäinen Venäjän-vuosikymmen olikin hyvin kostea. Arki koti-Helsingissä oli aina paljon rauhallisempaa. Siksi usein kapuaminen kotiin vievään Tolstoi-junaan pitkän viikon jälkeen oli suorastaan helpotus.

­Ja juomisessakin oppi koko ajan silmänkääntötemppuja. Lasi täytettiin kuitenkin, joi sitä loppuun tai ei, Heikki hymähtää.

Vaihtelua rakastavan paratiisi

Heikki Lahelma ei lakkaa hymyilemästä. Hän vastaa säntillisesti, mutta toteaa usein pahoitellen, että  ”voi, tämä on kyllä sitten aika pitkä tarina”. Hän ei mahtaile eikä korosta omaa rooliaan, vaan kertoilee tarinaansa. Pitkä työura rönsyilee erikoisiin anekdootteihin. 

"Venäjällä asiat hoidetaan eri tavoin kuin täällä."

– Venäjällä asiat hoidetaan eri tavoin kuin täällä, siihen olen tottunut. Asioihin ei pureuduta suoraan, vaan usein monen mutkan kautta.  Silti joskus minutkin yllätetään täysin.

Niin kuin vaikka silloin, kun Heikki kiidätettiin hevostroikalla juhliin jonnekin Leningradin liepeillä sijaitsevaan metsästysmajaan.

–  Siihen majan eteiseen oli sitten kytketty karhu, jota piti kätellä. Eläinten ystävänä tunsin aikamoista tyrmistystä, mutta isäntien mielestä se oli äärimmäisen hienoa. 

Ystävällinen Heikki on helppo kuvitella mihin tahansa seurueeseen kuuntelemaan puheita tai kiitämään karvalakki otsalla reen kyydissä. Hänestä on hyvin vaikea keksiä mitään ärsyttävää. Mies myöntää olevansa sosiaalisesti hyvin mukautuvainen ja oppineensa venäläisiltä paljon siitä, ettei kaikki ole aina yksinkertaista.

Tarkoittaako se sitten sitä, että suurin osa asioista on naapurissa monimutkaisia?

–  Varmasti osa, mutta minä onneksi rakastan vaihtelua ja pientä jännitystä. En osaa hermoilla enkä kovin herkästi hermostu, siitä ei ole mitään hyötyä.

Tietysti Heikinkin hymy on joskus hyytynyt, mutta meuhkaamaan hän ei myönnä koskaan ruvenneensa.

– Joskus on ollut todella tiukkoja pakkoja. Niin kuin vaikkapa silloin, kun merimaalari Ivan Aivazovskin maalaukset juuttuivat Viipurin tulliin. Se oli muutenkin rajanylityspaikkana kuulu ilkeydestään. Kuljettajilta oli tullivirkailijan mukaan puuttunut jokin paperi, jonka takia heidän olisi pitänyt ajaa 5 000 kilometriä takaisin lähtöpisteeseen hakemaan uusi. Näyttelyllä oli jo kiire, joten matkasin Viipuriin. Meidän piti alkaa purkaa virkailijoille auki 40 taululaatikkoa, jotka oli ruuvattu kiinni viiden sentin välein. Siinä sitten ruuvasimme  laatikoita auki tavallisella ruuvimeisselillä, vaikka vieressä tepastelevalla virkailijalla oli sähköinen ruuvari kädessään. Jossain vaiheessa he kuitenkin luovuttivat ja saimme lähteä. Silloin näyttelyn avaamiseen Tampereen taidemuseossa oli enää vuorokausi aikaa.

Monikansallisesti mökilläkin

Ilja Repin, maisemamaalarit, Fabergén munat. Heikki luettelee hetken harkittuaan ihan erityisen onnistuneita näyttelyurakoitaan, jotka ovat auttaneet häntä jatkamaan työtä. Hän ei myönnä, että raha olisi ollut hänelle suurin motivaattori, vaikka ekonomi onkin pohjakoulutukseltaan. Rahaa ehdottomasti enemmän hän rakastaa taidetta.

Ja sitten on tietysti koko se erilainen maailma, joka hänelle on taiteen kautta Venäjällä auennut. Sekä tietysti ihmiset, jotka ovat avanneet hänelle siellä aina auliisti kotiensa ovet. 

– Olen tavannut Venäjällä  hurjasti todella sivistyneitä, lukeneita ja sosiaalisesti taitavia ihmisiä. Venäjän kokoisessa maassa on jo niin lukuisa määrä eri kansalaisuuksia, että ihmiset ovat pakostakin tottuneet tulemaan keskenään toimeen, olemaan jopa suvaitsevampia kuin me täällä Suomessa. 

Suomalaiset ovat Heikin mielestä tiukemmin individualisteja. Venäläiset haluavat olla toistensa kanssa tekemisissä lähes jatkuvasti.

– Ajatellaanpa vaikkapa kesämökkikulttuuria. Mehän haluamme lomallamme eristäytyä, mutta venäläiset mökit saattavat olla satojen mökkien yhdyskuntia, tiiviisti lähes kylki kyljessä niin, että piipahtaminen naapurilla on luontevaa ja päivittäistä.

Venäläinen sirkus ja kotimainen arki

Vaikka Heikki rakastaa venäläisiä, ei hän silti ihannoi heidän yhteiskuntamalliaan.  Itse asiassa hän ei osaa lakata hämmästelemästä, miten jättimäinen valtio pysyy edes kasassa. Pyramidihallinnon huipulla istuva Putin on hänestä Napoleon-kompleksin omaava itsevaltias, jota kritisoidaan hänen ystäväpiirissään jo hyvinkin avoimesti. Toisin oli Neuvostoaikaan, silloin kukaan ei uskaltanut edes hiiskahtaa sanaa politiikka. Eikä kukaan koskaan alkanut käännyttää Heikki kommunismin saloihin.

Ei Heikki silti enää ole kaipaa Venäjälle asumaan. Joitakin aikoja hän asui ja oli jopa hetken venäläisnaisen kanssa naimisissa. Mutta siitä on jo aikaa, ja sekin on venäläisittäin melko pitkä ja kummallinen tarina. 

"Osaan lomailla ja painua mökille kalastamaan, kun suomalainen puoli minussa ottaa vallan."

Nykyään hän käy naapurissa noin kerran kuussa.

– Jo iänkin puolesta olen vähän asettunut, mies hymähtää. Kolmannessa pitkässä liitossaan hän viettää nyt jo melko rauhallista isovanhempielämää. Kosteat illallispuhekekkerit ovat enää hyvin harvassa.

– Osaan lomailla ja painua mökille kalastamaan, kun suomalainen puoli minussa ottaa vallan.

Se suomalainen puoli Heikissä kalastaa puoliammattimaisesti muikkua, viettää koti-iltoja ja lukee intohimoisesti, etenkin tietysti rakastamaansa venäläistä kirjallisuutta.

Mutta eikö Heikki koskaan mieti, olisiko hän kenties päässyt vähän helpommalla nuoruuden ammatissaan pankkiekonomina, joka olisi kenties ihastellut venäläistä taidetta ja kulttuuria muuten kuin kellon ympäri?

Ehkäpä. Mutta Heikki myöntää aina tehneensä asioita kuitenkin vähän eriskummallisesti ja intuition johdattelemana. Tälläkin tarinalla voisi olla ihan erilainen alku. Sillä ei hänestä pitänyt alkujaan lainkaan  ekonomia tulla. Kenties taiteilija tai ravintoloitsija. Tämä juttu olisi voinut alkaa siitäkin, kuinka Heikki oppi viisivuotiaana lukemaan. Kun sisarukset lukivat satukirjoja, Heikki tankkasi keittokirjoja, opetteli kokkaamaan ja on siitä lähtien kokannut mitä ihmeellisimpiä keitoksia. Mutta se on ihan toinen tarina se. Ja venäläiseen tapaan aika pitkä, eikä meillä ole enää aikaa. Heikillä on kiire Ukrainan suurlähetystön kekkereihin.

Heikki Lahelman elämäkerta Venäläinen sirkus (Auditorium) ilmestyi syksyllä 2015.

3 x venäläinen ruokaelämys

1. Ruokatori Moskovan kauppatorilla on uskomaton paikka. Siellä vain mielikuvitus on rajana. Yksi mieleenpainuvimmista ruokalöydöistäni torilta on ollut kylmäsavustettu sammenfile.

2. Abhasialaiset hedelmät. Abhasia on nykyään itsenäinen maa. Neuvostoaikaan sen hedelmät olivat uskomaton elämys. Siellä viljellään myös erittäin hyvää teetä.

3. Vaikka Kiovakaan ei kuuluu enää Venäjään, niin kiovalainen kotletti on todellinen venäläinen ruokaelämys. Aito kotletti on kanafileestä tehty. Se halkaistaan ja laitetaan voita sisään. Filee kastellaan kananmunaan ja korppujauhoihin ja keitetään voissa. Helsinkiläisestä Ravintola Bellevuesta saa hyvää, aidonmakuista kotlettia.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.