Uudessa dokumenttisarjassaan Alizad pureutuu muun muassa asunnottomuuteen, turvapaikahakijoiden tilanteeseen ja vanhustyöhön. Avausjaksossa hän ilmoittautuu sisään Riihimäen vankilaan, jossa lusivat äijistä rankimmat.

Toimittaja, tuottaja Arman Alizad tunnetaan dokumenttisarjoistaan, joissa hän tutkii vieraita kulttuureja ja menee vaarallisiin ympäristöihin, haastaa itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti.

Viime syksynä nähdyn Arman ja viimeinen ristiretki -sarjan toisen tuotantokaudella hän muutti kymmeneksi päiväksi muun muassa bangladeshilaisten laivanpurkajien ja Romanian mustalaisten keskuuteen.

Venlalla on palkittu sekä hänen sarjansa että hänet itsensä parhaana televisioesiintyjänä.

Näkymätön näkyväksi

Uudessa sarjassaan Arman Pohjantähden alla Alizad kääntää katseet vaiettuun ja kätkettyyn todellisuuteen Suomessa. Kymmenosaisen dokumentin teemoja ovat vankilaolot, asunnottomuus, ravinto, suomalaisuus, turvapaikanhakijoiden ja vanhusten osa.

Sarja sivuaa osin samoja teemoja, joita Alizad ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi käsittelivät kirjassa Riisuttu Suomi. Asioita, jotka ovat olemassa, mutta eivät ole näkyvillä kansalaisten arjessa.

Lue myös: Alizad ja Koutaniemi: Riisuttu Suomi

− Suomi on moneen muuhun maahan verrattuna paratiisi. On koulutusmahdollisuuksia, sosiaalinen turvaverkko, puhdasta luontoa. Mutta sen ei kannata antaa hämätä. Täältäkin löytyy rankkoja todellisuuksia, Alizad toteaa.

− Ja kun asiat tulevat lähelle, niiden merkitys ja tietyllä tapaa järkyttävyyskin vielä korostuvat, hän huomauttaa.

Kiven sisään

Sarjan ensimmäisessä jaksossa Arman ilmoittautuu Riihimäen vankilaan, joka on korkean turvatason laitos.

Siellä lusivat vangit, joilla on tilillään rankkoja henki-, väkivalta-, huume- ja seksuaalirikoksia. Kakkua pitää olla vähintään kaksi vuotta.

Arman käy läpi sisääntulorutiinit vaatteiden vaihtoineen, ruumiintarkastuksineen ja terveystutkimuksineen. Sitten hän painelee vankien joukkoon jututtamaan ja elämään heidän elämäänsä. Myös vankilan henkilökuntaa hän haastattelee.

”Haluan rikkoa tabuja”

− Halusin rikkoa rikollisuuteen ja vankilaoloihin liittyviä tabuja ja valottaa tasapuolisesti sekä vankien että henkilökunnan näkökulmaa, Alizad kertoo.

Yksi tabuista on käsitys, että vankiloissa eletään kuin viiden tähden hotellissa ja päästään tämän tästä lomille. Alizadin mukaan uhrienkaan omaiset eivät yleensä heittele tällaisia lausuntoja, vaan aivan ulkopuoliset tahot.

Kokemukseensa pohjaten Arman Alizad haluaa kumota harhan. Tai ainakin tuoda siihen uuden näkökulman.

− Vapauden menettäminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Olivat olot vankilassa sitten millaiset tahansa. En voi kuvitellakaan, miltä tuntuisi joutua kiven sisään vaikkapa vain pariksi vuodeksi, hän sanoo.

Luottamus on ansaittava

Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerma toteaa jaksossa, että suomalaiset henkirikokset eivät tyypillisesti ole harkittuja, vaan enemmän tai vähemmän päihdepäissä tehtyjä.

Muutamat haastatellut vangit antavat tälle havainnolle vakuuttavat kasvot.

Kaikki eivät ole ylpeitä rötöksistään

Jaksoa seuratessa hämmästyy, miten avoimesti monet heistä kertovat rankoista teoistaan ja mitä niistä jälkeenpäin ajattelevat. Kaikki eivät ole ylpeistä rötöksistään.

− Istuin monien vankien kanssa pitkään. Kerroin oman tarinani ja osoitin olevani heistä aidosti kiinnostunut. Sillä tavalla ansaitsin heidän luottamuksensa.

Eri vankiryhmät pidetään erillään toisistaan konfliktien välttämiseksi. Saattaa olla, etteivät kaksi elinkautisvankia koskaan kohtaa toisiaan.

Lue myös: Onko dekkareiden väkivalta jo liikaa

Vuorokausi eristyssellissä oli Alizadin mukaan hänen rankin koettelemuksensa. Kopissa kulminoitui jo tavallisessa sellissä orastanut ahdistus. Dokumentissa Alizad ei yritäkään peitellä sitä.

− Eristyskokemus sai minut pohtimaan, onko vankilassa kärsittävä rangaistus sittenkään paras tapa sovittaa rikoksia.

Sähköä kroppaan

Eri tavalla hurja kokemus oli sähköinen etälamautin. Se on käsiaseen kaltainen laite, johon vartijat turvautuvat äärimmäisissä tapauksissa.

Kohteeseen ammutaan kaksi johdon päässä olevaa väkästä, joiden välillä sykkii 2 500 voltin jännite. Ihminen ei menetä tajuntaansa, mutta tahdonalainen lihaksisto lamaantuu.

− Halusin altistua sille, jotta tiedän mistä puhun. Se oli viiden sekunnin painajainen. Toivoin, että kuolisin, Alizad sanoo.

Kahden vartijan välissä roikkuva Alizad retkahtaa tuskasta irvistäen veltoksi kuin raaka taikina. Vartija estävät häntä loukkaantumasta, kun jalat pettävät alta.

”Eihän tää vuoda edes verta”

− Eihän tää vuoda edes verta, karski vartija tokaisee kumartuessaan hoivaamaan lattialla viruvaa tutkivaa journalistia.

Pitäkää huolta

Mutta välähtää ohjelmassa pilkahdus omanlaista huumoriakin. Arman huutelee vankilan pihalta kerroksiin, ja kalteri-ikkunoiden takaa kaikuu anonyymejä vastauksia.

Pallo on lentänyt aidan toiselle puolelle. Kuulemma sen ehkä saa takaisiin seuraavalla viikolla.

− Mutta onhan meillä aikaa, kajahtaa nauru jostain sellistä.

Yhdessä tulevista jaksoista Arman Alizad pureutuu myös vanhusten asemaan. Näkökulmia ovat dementia, hauraus ja yksinäisyys.

Dokumentissa vieraillaan niin vanhuksen kodissa kuin palvelutalossa ja vanhainkodissa. Jakso tulee ulos 3. toukokuuta.

Taustaa: hoitajaksi vähemmällä koultuksella

− Sanomani on, että pitäkää huolta iäkkäistä omaisistanne ja tuttavistanne. Osallistukaa vaikka vapaaehtoistyöhön, Alizad vetoaa.

Arman Pohjantähden alla

5.4. alkaen Nelosella tiistaisin kello 22. Jaksot uusitaan Nelosella ja Jim-kanavalla.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.