Vesa Vierikko ei olisi halunnut lapsensa ryhtyvän näyttelijäksi. Siihen ammattiin Helena-tytär kuitenkin valmistui. Kumpikin osaa lukea toistensa ajatukset, kun yhteisessä produktiossa näyttämöllä katseet kohtaavat.

 

− Omien lasten myötä käsitys vanhemmuudesta on avautunut toisesta näkökulmasta. Se on lähentänyt isää ja minua, ainakin omasta mielestäni. Olen alkanut arvostaa hänessä asioita, joita en ehkä ennen nähnyt, kahden lapsen äiti Helena Vierikko sanoo.

Näyttelijän ammatin ja vanhemmuuden yhdistäminen ei ole helppoa. Sen perhe sai kokea, kun Vesa loi uraa Ryhmäteatterissa ja joutui ottamaan vastaan jokaisen keikan, mikä tarjottiin.

− Kun Hellu oli pieni, minä tein töitä ja silloinen vaimoni hoiti neljää lastamme. Lisäksi hänellä oli pari hoitolasta useamman vuoden, Vesa Vierikko kertoo.

Luovan työn paine on kova

Näyttelijän työ tehdään iltaisin, ja luovan työn tuoma paine on kova.

− Jokainen, joka on intohimoammatissa, ymmärtää tuskan, kun siihen ei voi paneutua täyspäiväisesti. Kun tulee kotiin, niin siellä odottaa toisenlainen urakka, viisikuisen vauvan äiti Helena huokaisee.

Lue myös: Kirjailija ja kuvittaja solmivat aivoliiton

− Käytännössä se meni niin, että kun Ryhmäteatterilla oli pitkiä esityksiä, ja niiden jälkeen hurviteltiin tai käytiin asiallistakin palautekeskustelua, minulla meni aika myöhään. Enemmäkseen näin uinuvia lapsia, Vesa muistele.

Helena myöntää toisinaan kaivanneensa isää, mutta ei pitänyt sitä mitenkään poikkeuksellisena. Kaveritkin olivat teatterilaisten lapsia. Vesa oli joka päivä myös kotona aamulla, kun lapset heräsivät, eikä ollut pois viikkokausia.

− Asunto oli pieni ja lapset olivat omaksuneet sen, että silloin kun nukun, minua ei saa häiritä. He olivat aika hiljaisia jo luonteeltaan, Vesa muistelee.

Isä on aina iskä

Helenaa ei lapsena myöskään hämännyt nähdä isänsä jossain teatteriroolissa. Hän oli silti oma isä.

− Joskus olin teatterin pukuhuoneessa tai harjoituksissa, kun Vesa oli keskittyneenä rooliinsa. Sitten kun hän nosti katseensa ja huomasi minut, hänen ilmeensä muuttui ja hän saattoi huomauttaa leikillisesti, vaikka että kengännauhani ovat auki. Silloin tuli vahva tunne, että sehän on oma iskä eikä mikään roolihahmo.

Vesa muistelee kesiä, jolloin Ryhmäteatteri esitti isoja produktioita Suomenlinnassa. Koko perhe vietti kesän saaressa, asusti milloin missäkin tyhjässä purkutalossa.

− Koska lapset ovat kauhean sympaattisia ja viattomia, puimme heidät johonkin rooliasuun ja laitoimme myymään käsiohjelmia ja makkaraa, joskus näyttämöllekin, Vesa naurahtaa.

Uusia alkuja: espoolaiset fiftarikaksoset

Helena osoitti lapsista eniten kiinnostusta teatteriin. Hän hankkiutui itsekin hyvin nuorena rooleihin. Sitten 14-vuotiaana hän meni mukaan Raimo O. Niemen elokuvaan Kissan kuolema.

Nuori Helena nappasi Jussi-patsaan

Tuloksena oli parhaan naissivuosan Jussi-patsas roolista lastenkotilapsena. Helena on edelleen nuorin, joka on tuon pystin napannut.

− Ei ollut itsestään selvää päästää häntä mukaan. Mutta sitten ajattelin, että jos häntä kiinnosti ja ohjaajaa kiinnosti, niin miksipä ei. Olimme tarkkoja siitä, että kaikki aikataulut ja kuljetukset ja ruokailut oli hoidettu, Vesa muistaa.

Kotikadun houkutus

Vesa pelkäsi, että Helena hyppää menestyksen myötä johonkin televisiosarjaan. Ja niinhän siinä melkein kävikin, kun häntä pyydettiin käynnistyvään Kotikatuun.

− Suostuin heti ja menin Yleen tekemään sopimusta kertomatta vanhemmille mitään, Helena sanoo. − Koska en viihtynyt koulussa kauhean hyvin, ajattelin, että olisi vain hyvä juttu, jos voisin kuvausten takia olla pois sieltä monta päivää viikossa. Olin ihan rahapäissäni ja ajattelin, että kuvauksissa on kivaa ja saan huomiota.

Kuvataiteilija Pauno Pohjolainen: “Pahinta on välinpitämättömyys“

Kun Helena viimein kertoi vanhemmilleen, kuvausten alkuun oli kuukausi.

− He totesivat, että ”et todellakaan mene mukaan, vaan käyt, neiti nyt, tuon koulun”. Änkytin, että olen allekirjoittanut sopimuksen.

Vesa soitti Yleen ja totesi, ettei alaikäisen kanssa tehty sopimus päde. Helena itki monta päivää ja uhkasi muuttaa pois kotoa. Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että se oli aivan oikea ratkaisu.

− Sanoin, ettei sinusta voi tulla näyttelijää, jos et käy Teatterikorkeakoulua. Vähän liioittelin. Totesin, ettei Teatterikorkeakoulun valintaraati varmaan hyvällä katso, jos heidän eteensä astelee hädin tuskin täysi-ikäinen tv-julkkis, Vesa kertoo.

Samassa koulussa

Helena kasvoi kolmen veljen keskellä ja on siksi isän mukaan osannut aina pitää puoleensa.

− Häntä ei kyllä helposti jyrätä, Vesa naurahtaa.

− Iskä on kyllä itse yhtä jääräpäinen. Välillä hän esittää ehdottomia mielipiteitä hatarin perustein. Kun hänen kanssaan sitten keskustelee, hän voi hetken päästä olla täysin päinvastaista mieltä, Helena säestää.

Helenan nuoruuden kapina kohdistui enemmän omaan rooliin sisarusparvessa kuin vanhempien auktoriteettiin.

Veljet määräsivät, mistä bändistä tykkään

− Pojat määräsivät, mistä bändeistä sain tykätä. Kun ihastuin johonkin poikaan, en tietenkään voinut puhua siitä kotona, koska veljet olisivat tikahtuneet nauruun. He eivät tehneet sitä tahallaan, mutta tunsin tukahtuvani. Hain vertaistukea tyttökavereitteni luota.

Kalle Holmberg: “En halveksunut ihmeparantumisia“

Itsepäisyys, omapäisyys, oma tahto. Miten vain, mutta näyttelijän uralle Helena hakeutui määrätietoisesti. Kun ylioppilaslakki oli kourassa, hän oli vanhempiensa kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan vapaa päättämään omasta elämästään.

− En kertonut Teatterikorkeakouluun pyrkimisestä ennen kuin olin päässyt viimeiseen vaiheeseen. Halusin näin poistaa paineita itseltäni, Helena kertoo.

Vesa valittiin näyttelijäntyön professoriksi

Kouluun Helena pääsi ja ehti olla siellä vajaan vuoden, kun Vesa valittiin näyttelijäntyön professoriksi.

− Hoidimme asian niin, että aika vähän teimme yhdessä. Hän hoiti tietyt pakolliset jutut vuosikurssilleni, mutta muuten melkein kaikissa oli kaksi opettajaa. Teimme linjajaon, että olen eri ryhmässä kuin mitä hän opetti, Helena kertoo.

− Minusta tuntuu, että kaikki koulussa ohittivat asian melko nopeasti. He ymmärsivät, ettei mitään sukulaisuutta siinä ole tavallaan olemassakaan, silloin kun harjoitellaan tai tehdään työtä tai opiskellaan, Vesa muistelee.

Sukulaisuus teatterissa on hänen mukaansa korkeintaan ammatillista, ja se koskee kaikki. Näyttelijät ovat tavallaan sukulaisia keskenään.

Yhteiseen produktioon

Niin kollegoja kuin ovatkin, Vesa ja Helena eivät mitenkään sparraa toisiaan. Vesa ei myöskään vanhempana valtiomiehenä jakele niin sanottuja ”hyviä neuvoja”.

− Perussääntö on, ettei näyttelijän hirveästi kannata neuvoa toista näyttelijää. Kun ollaan samassa produktiossa, kukaan ei oikein kestä sellaista. Se on ohjaajan tehtävä, Vesa sanoo.

Vesa oli luikuri pastori, Helena perinteinen blondi

Vesa ja Helena ovat toki olleet samassa näytelmässä, viimeksi Heinola kesäteatterin Diivassa. Vesa oli luikuri pastori ja Helena perinteinen tyhmä blondi, joka ei sitten niin tyhmä ollutkaan.

− Toisinaan kun minulla oli menossa monologi tai iso repliikki ja vilkaisin Vesaa, minusta tuntui, että hän katsoi minua isänä ikään kuin kysyen, että ”mitä mitäs toi nyt”, hyvällä tavalla pilke silmäkulmassa. Koin sen kannustavana, vaikka joskus saatoin pudotakin ja havahtua, että toden totta, mitäs minä oikeastaan teenkään.

Mikko Kuustonen: ”Huumori pitää minut hengissä“

Vesa muistaa, kuinka harjoitusvaiheessa Helena kysyi neuvoa, että mihin suuntaan hänen kannattaisi edetä roolissaan.

− Vastaus oli se, että sinun pitää itse oivaltaa se. Rooli ei ehkä ole vielä valmis, mutta sinun pitää vielä itse tehdä jotain. Ei sitä ulkopuolinen voi tehdä.

Helena haluaisi vielä nousta näyttämölle Vesan kanssa. Se voisi olla vaikka teksti, johon on kirjoitettu isän ja tyttären roolit.

Toisaalta hän on dramatisoimassa tekstiä, jossa olisi isän rooli. Siihen hän haluaisi Vesan.

− Yksi syy, miksi aikoinaan otin Heinolan kesäpestin vastaan, oli se, että meillä olisi Hellun kanssa aikaa haljuilla päivät pitkin Heinolan toria. Eihän se niin mennyt, mutta ajatus oli mukava. Kokea sellaista tyttärensä kanssa, Vesa muistelee.

Vesan ja Helenan laajempi haastattelu on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2016.

 

VESA VIERIKKO, 59

Näyttelijä, naimisissa, seitsemän lasta ja viisi lastenlasta.

HELENA VIERIKKO, 35

Näyttelijä, naimisissa, kaksi lasta.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.