Sinkkuus voi olla antoisaa, mutta joskus huoli tulevaisuudesta painaa. Koostimme lukijoidemme kokemuksia yksin elämisestä. Millainen on sinun tarinasi?
Neljäs elämäni sinkkuna
Alan hiljalleen tottua sinkkuelämääni, johon jouduin kymmenen vuotta sitten. Suruni avioliiton loppumisesta kesti pitkään, mutta pääsin siitä yli. Lohtunani olivat lapset, jotka kasvatin yksin teini-iästä aikuisuuteen. Ex-mieheni meni kihloihin jo eromme harkinta-aikana. Valitettavasti kuvioon kuuluivat myös monet muut ikävät asiat, kuten kotirauhan häiritseminen ja minua koskevien juorujen levittäminen.
Muutaman vuoden kuluttua lapseni kertoivat, että ex-mieheni uusi liitto oli onneton. Erohan heillekin sitten tuli. Nykyisin ex-mies haikailee päästä takaisin suhteeseen kanssani. Hänen muistikuvissaan avioliittomme oli onnellista aikaa. Minä muistelen toisin. Korkeintaan voimme asua naapureina ja auttaa toisiamme käytännön asioissa. Ystävyyttämme pidän kuitenkin arvokkaana asiana. Toistaiseksi olen saanut olla terve ja täysillä mukana työelämässä, olenhan vasta viisikymppinen.
Jonkin verran olen miettinyt tulevaisuuttakin. Olen ajatellut muuttaa pois omakotitalosta. Kerrostaloalueella palvelut olisivat lähempänä. Voisin käydä nykyistä vaivattomammin teatterissa ja elokuvissa. Seinän takana olisi naapureita.
Ensimmäisen elämäni muodostivat lapsuus ja nuoruus, toisen elämäni avioliittovuodet ja lasten syntyminen. Kolmas elämäni avioeroineen oli elämistäni raskain. Nyt olen siirtymässä neljännen elämän seesteiseen aikaan, vapaana.
Mari
Sinkkuruno
Ilman hullunmyllyä,
rakkauden pyörremyrskyä.
Tietysti oon onnellinen,
tietysti, tai niin luulen,
Välillä alkaa pohtia,
kuka pitää musta huolta,
kun kuljen täällä vanhana.
Elän yhä sinkkuna,
ilman lapsenlapsia,
tai toisen kosketusta,
tietysti oon onnellinen,
mutta joskus, mä epäilen.
Välillä alkaa pohtia,
onko täysin normaalia,
olla kuusikymmentä ja
elää yhä sinkkuna.
Tietysti oon onnellinen,
mutta joskus, mä epäilen,
että teinkö virheen silloin,
Kun löin hanskat tiskiin ja
tuhahdin, antaa olla.
Nyt oon yksin aamuin illoin.
Oliko virhe päästää sut,
käsistäni syystuuleen.
Nyt mä huokaan hiljaisuuteen,
muistos on jälleen palannut.
Silloin alan miettiä,
kuka pitää mua hyvänä,
kun muut ei enää välitä,
sitäkö on sinkun elämä.
Jani Piispa
Orvokki esikuvana
Synnyin sodan jälkeen. Äiti ja isä olivat juuri selvinneet sodan koettelemuksista. En kuitenkaan ehtinyt edes yhden vuoden ikään, kun äitini kuoli. Äitini serkku ja hänen miehensä olisivat halunneet minusta ottolapsen itselleen, mutta isä ei suostunut. Isä meni nopeasti uusiin naimisiin ja vaimosta tuli minulle kuin uusi äiti.
Perheemme tuttavapiiriin kuului erityinen nainen, Orvokki. Hän oli itsellinen nainen. Olin kuulemma jo pienenä sanonut, että minusta tulee isona samanlainen kuin Orvokki. Kai hän oli minulle eräänlainen esikuva.
Nuorena kuljin eräässä porukassa, jossa kulki myös Raimo. Kävin hänen kanssaan kahdestaan elokuvissakin. Ystävyytemme kuitenkin päättyi, kun hänen perheensä muutti pois kaupungista.
1960-luvulla meidänkin perheemme muutti Jyväskylään. Pääsin töihin Osuuskaupan konttoriin palkanlaskijaksi. Työkavereista valtaosa oli sinkkuja. Me itselliset naiset kävimme vapaa-ajalla tanssimassa ja muissa riennoissa.
Kolmekymppisenä muutin pois kotoa. En koskaan, edes yksin asuessani, tottunut viemään miehiä kotiini. Taisin hiukan pelätä miehiä, ainakin olin hyvin epävarma heidän suhteensa.
Viisi vuotta sitten jäin eläkkeelle ja muutin äitipuoleni lähelle asumaan. Pidän hänestä huolta ja teen vapaaehtoistyötä vanhustenpäiväkeskuksessa. En tiedä, kuka minusta huolehtii sitten aikanaan. Olen puhunut erään vanhan ystävän kanssa, että autamme toisiamme, jos tarve vaatii. Tärkeintä kai on, että tunnen olevani tyytyväinen. Olen kummi veljeni ja sisareni tyttärille, se tekee minut onnelliseksi. Ystäviäkin on juuri niin monta kuin tarvitsen.
Maisa
Syntynyt sinkuksi
Vaikka kuulun sodanjälkeisiin suuriin ikäluokkiin, jäin ikäväkseni perheen ainokaiseksi lapseksi. Edes kirjeet joulupukille eivät auttaneet – pikkusisarta en koskaan saanut.
Ajattelen, että totuin jo pienenä tekemään asioita itsekseni. Muistan kun naapurin psykologiaa opiskeleva tyttö kerran teki piirustustestin pihan lapsille. Minun kuvastani hän päätteli, että minulla on paljon tuttavia, mutta ei yhtään läheistä ystävää.
Etsin nuorena aktiivisesti elämänkumppania. En erakoitunut, vaan liikuin muiden nuorten mukana tansseissa ja harrastuspiireissä. Palavimmat ihastukseni olivat tuhoon tuomittuja. Ne harvat miehet, jotka olisivat halunneet vakavampaa seurustelua, tuntuivat pikemminkin kavereilta.
Lapsuudenkodin riitaisa ilmapiiri kenties jätti sisimpääni kielteisen kuvan avioliitosta. Tai ehkä olen vain syntymäsinkku. Vai tunteeko joku miehen, joka haluaisi jakaa kotinsa kumppanin kanssa, joka inhoaa huushollitöitä ja tekee aina oman päänsä mukaan?
Nyt kun vanhuus on nurkan takana, mietin, millaiseksi elämäni on muuttumassa. Vaikka olisin miehen löytänytkin, niin voihan olla, että hän ei olisi jaksanut minua rumana tai sairaana. Tiedän monta tapausta, joissa mies on lähtenyt lätkimään vaimon sairastuttua. Ulkonäköönkään en jaksa panostaa joka päivä.
Uskon, että elämässä on kolme kovaa paikkaa, jolloin ihminen on täysin yksin. Nämä ovat oma syntymä, lapsen synnyttäminen ja viimein kuolema.
Tulisika
Ei miestä, ei kriisiä
Kaksi pientä poikaa juoksee pihassa muovisten kottikärryjen ja lapioiden kanssa. Isoveli vilkuilee levottomana ikkunoihin ja hoputtaa pitämään kiirettä, ettei äiti näe. Mutta äiti näki jo. Äidin vatsassa kuplii nauru, mutta sitä pojat eivät tiedä.
On toukokuu, ja tuuli kantaa mukanaan mummolan muistoja; navetan ja lehmien hajua, tuoreen nurmen makeaa tuoksua. Sellaisesta elämästä hän oli aina haaveillut. Oli kuin kohtalon oikku, että hän näki ilmoituksen asunnoiksi remontoidusta vanhasta koulusta.
Erosta oli kaksi vuotta, eikä katumusta ollut. Yksin häntä ei alistanut kukaan, yksin hänelle ei valehdeltu. Yksin elämä oli juuri sitä miltä se näytti. Lapset näkivät isäänsä viikoittain, se tuntui riittävän heille.
Aiemmin samalla viikolla eräs asiakas oli pyytänyt naista kahville. Mies tuntui niin mukavalta, että nainen suostui. He istuivat kahviossa ja juttelivat. Naista kyllästytti. Hän otti vastaan miehen puhelinnumeron, mutta teki sen kohteliaisuudesta. Ei hän siihen soittaisi.
Hän on kuullut monta kertaa Siitä Oikeasta, eikä oikein uskonut sellaiseen. Muiden mielestä naisella oli menossa vain kyyninen kausi, jopa kriisi. Naisen mielestä miehen kanssa oleminen juuri sai aikaan niitä kriisejä. Hän oli onnellinen näin.
Esikoinen oli tehnyt hiekasta ja voikukan varsista kukka-asetelman ulkorapulle. Ruskeat silmät tuikkivat elämäniloa. Katsellessaan leikkivää poikaa nainen mietti, että tuossa pojan hiekkaleikissäkin on enemmän onnea kuin mikään vala tai liitto voisi hänelle ikinä antaa.
Hilkka Lätti
