Rita karsii ja kierrättää kotinsa tavaroita

Olen karsinut, järjestänyt ja kierrättänyt kotimme tavaroita järjestelmällisesti 1990-luvulta lähtien. Opiskelin silloin feng shui -konsultiksi.

Tosin jo aiemminkin sorttasin aina turhaa tavaraa pois siivotessani ja järjestellessäni. Olen aina pitänyt siivoamisesta. Se on minulle kuin terapiaa.

Selvitettävää on ollut myös kahden hoitamani kuolinpesän irtaimistossa. Niiden läpikäyminen vahvisti ajatusta, että haluan itse jättää lahjaksi lapsilleni kuolinsiivotun pesän.

Olen oikeastaan ollut minimalisti ja konmarittaja jo ennen kuin noita sanoja oli vielä olemassakaan.

Mieheni Erkki eli Emppu on ihan samanmielinen. Hänkin karsii ja kierrättää innokkaasti.

Ensisilmäyksellä kotimme voi vaikuttaa aika tavalliselta kerrostalokolmiolta, mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa, että meillä on todella vähän tavaraa.

Jokainen omistamamme huonekalu ja esine on käytössä. Yhtään turhaa tavaraa ei kodistamme löydy. Jokaisen esineen hankintaa olemme harkinneet huolella. Kannamme kotiin vain sellaista, mistä itse pidämme. Laadukasta ja kestävää.

Meillä ei ole edes lasten ylioppilaskuvia tai lastenlasten potretteja kirjahyllyssä esillä. Ei tosin ole sitä kirjahyllyäkään.

Vaikka tavaraa on vähän, kotimme ei näytä askeettiselta. Väriä ja lämpöä on sängyn päiväpeitossa, matoissa, tyynyissä. Jos ne ottaisi pois, näkymä olisi aika pelkistetty. Nykyisellään kotiamme voisikin luonnehtia värikkään minimalistiseksi.

Kun tavaraa on vähän ja kaikella on paikkansa, arki on hirveän helppoa. Kaikki löytyy heti. Ja kun tavaraa on vähän, pienikin tila tuntuu avaralta. Ihan kuin saisi happeakin paremmin.

Tavarasta luopuminen on ollut minulle aina helppoa. En kiinny materiaan. Sitä paitsi maailmahan on tavaraa täynnä, lisää kyllä saa, jos haluaa.

Olemme mieheni kanssa arvioineet, että 47-vuotisen yhteiselomme aikana olemme laittaneet kiertoon tavaraa yhden jalkapallokentällisen verran. Iso osa lähti neljän lapsemme mukana heidän muuttaessaan omiin koteihinsa. Paljon olemme myös myyneet ja lahjoittaneet.

Jos meillä on jokin turha esine kotona, minusta tuntuu, että se vie energiaa. Kun tavaran saa ovesta ulos, minulle tulee kevyt olo, aivan kuin olisin jotenkin uudistunut. Iloa lisää, jos esine saa uuden omistajansa silmät säihkymään tai jos lahjoitus menee hyvään tarkoitukseen, vaikkapa vanha lakana löytöeläintaloon makuualustaksi.

Olen ulottanut vähemmän on enemmän -ajatteluni muuallekin kuin sisustukseen. Se on helpottanut elämää. Esimerkiksi ruokakaupassa tiedän aina, mitä ostan. Vaateostoksilla ei tarvitse kuluttaa juurikaan aikaa, kun hankin uutta vain rikkoutuneen tilalle. Mustien kuluneiden housujen tilalle ostan uudet mustat housut.

Tutut suhtautuvat tähän meidän minimalismiimme kahtalailla. Toiset ovat innostuneet ja pyytäneet minua auttamaan tavaran karsimisessa. Toiset taas kauhistelevat, miten olen voinut luopua perhealbumeista ja muista muistoesineistä.

Osa valokuvista päätyi vanhimman lapseni taideprojektiin, osan poltimme. Muistoesineistä osa päätyi lapsille, osa myyntiin ja osa kierrätykseen.

En minä niitä vanhoja luokkakuvia ja lapsuuskuvia tarvitse paperisina, olen tallentanut ne digitaalisesti. Olen säästänyt vain vanhempieni hääkuvan ja omat ensikenkäni.

Ylipäätään en halua tuijottaa menneeseen, mieluummin tähyilen tulevaan.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 24/2021