"Kesällä vuonna 1944 oli vielä jatkosota käynnissä. Työvoimasta oli pulaa Vaajakoskellakin. Onneksi sain tämän työn, joka opetti nuorelle pojalle paljon."

Tukinerotteluun saattoivat päästä jopa 14-vuotiaat tytöt ja pojat, ja päätin kokeilla onneani.

Isän pyörällä ajelin heti aamulla kahdeksan aikoihin Hupelin jyrkän rinteen kautta rantakalliolle, jossa työhönotto oli. Siellä oli enimmäkseen nuorta väkeä, mutta mukana myös aikuisia naisia ja muutamia iäkkäämpiä miehiä. Tuuripomo Salonen tuntui tietävän töihin pyrkijät nimeltä, olivat jo aikaisemmilta kesiltä jääneet hänen muistiinsa.

Jokaiselta kysyttiin nimi ja asuinpaikka, ja vaikutti siltä, että mitä lähempänä asui, sitä helpompi työpaikka oli saada. Kerroin asuvani Kotimäessä. Salonen selaili vihkoaan ja kysyi, jaksaisinko tulla seuraavana aamuna vähän ennen viittä samaan paikkaan.

Näin alkoi lajittelijan työ kesäkuun alkupuolella kello viisi aamulla maanpuolen kakkos-Luikulla. Vuoro päätyi kello 14.00. Salosen vuorossa sain olla kaikkiaan kuutena kesänä 1944-48 ja vielä 1954.

Toisena kesänä 1945 tukkien lajittelu kävi jo rutiinilla. Siitä kesästä jäi mieleen erityisesti Suomessa harvinainen täydellinen auringon pimennys.

Iltavuoro läheni ensimmäistä kahvituntia. Kuu alkoi peittää kirkkaana paistavaa aurinkoa ja hiljalleen tuli hämärä. Tuulikin tyyntyi. Oli aivan äänetöntä. Tähtiäkin alkoi näkyä. Joku sanoikin, että jos vielä pimenee, täyty panna valot palamaan, että näkee lajitella. Mutta kuu siirtyi nopeasti auringon edestä pois ja kirkas valo voitti hämärän. Pimennys oli ohi.

”Vihreä kulta” tuli Suomelle sodan jälkeen entistä tärkeämmäksi. Ja se tuntui uittotyömailla. Esimerkiksi Vaajakosken erottelulla pidennettiin työaikaa. Kumpikin vuoro oli 10 tuntia, lisäksi yhden tunnin ruokatauko. Aamuvuoro oli kello 05–16 ja iltavuoro 16-03.

Iltavuorossa tämän pidennetyn jakson aikana lajiteltiin sähkövalaistuksessa. Heinäkuun lopulla ja varsinkin elokuussa kotia mennessä pimeys ihan pelotti.

Piti tottua pitkään päivään helteessä ja sateessa. Aikaiset herätykset harmittivat jo illalla. Tämä oli rasittavaa varsinkin käsille, mutta myös koko kropalle. Laakonki (tai lankku) oli verrattain kapea työskennellä ja veteenputoamisia sattui varsinkin jos haka irtosi tukista yllättäen. Silloin koko laaja lajittelutyömaa yhtyi ”onnitteluhuutoon”.

Talvet olivat koulunkäyntiä, mutta heti keväällä tai oikeastaan alkukesästä tukit, isommat ja pienemmät, alkoivat pyöriä mielessä ja vedessä. Keksi tai haka tuli tärkeäksi työvälineeksi. Se olikin ainoa työhön liittyvä esine. Sitä piti hoitaa ja huoltaa, että molemmat piikit pysyivät terävinä. Piikit teroitettiin sepän pajalla rannalla. Omaa tutuksi tullutta keksiä yritettiin jopa piilotella, ettei se joutuisi toisten lajittelijoiden käsiin..

Korvissa kaikuu… Roi, Halla, Enso, Inkeroinen jne. (tukkimerkkejä)

U. A. Siekkinen, Jyväskylä

Puumalalainen Antti Luukkonen, 101, ei osaa olla jouten.  Pitkinä talvipäivinä hän tekee katajaisia pannunalusia lahjaksi ja vähän myyntiinkin.

"Tykkään tehdä pieniä käsitöitä talvipuhteina. Aika kuluu kuin huomaamatta, kun sommittelen katajaisia pannunalusia. Olen tehnyt näitä viimeiset 15 vuotta, kun en enää muuta jaksanut ja jotain puuhaa piti keksiä. Moni ei arvaisi, miten monta vaihetta pannunalusten tekemisessä onkaan.

Katajat haen kesällä naapurin metsästä hänen luvallaan. Käytän valkoista katajaa, jota ei monesta paikkaa löydä. Kuorin ja kuivatan rangat ja sahaan ne sirkkelillä nappuloiksi, joiden läpimitta on 6–7 milliä. Puhdistan ja hion palat yksi kerrallaan käsin santapaperilla. Siinä kuluu aikaa ja kynsiä!

Sitten leikkaan vanerista ympyrän, neliön tai sydämen muotoisen pohjan ja alan asetella katajanpalasia kauniisti sen päälle. Siinä kuluu tovi jos toinenkin, ja se on mukavaa aivotyötä. Kevättalvella, kun päivät alkavat jo olla valoisia, liimaan palaset alustaan. Lopuksi hion pannunalusen hiomakoneella sähköllä pyörivän alustan päällä.

Teen myös puisia voiveitsiä ja lastoja. Voiveitset sahaan pienellä sirkkelillä, hion hiomakoneella ja viimeistelen hiekkapaperilla.

Asun kotikylässäni Hurissalossa tyttäreni Marja-Leenan kanssa, joka on ollut kolme vuotta omaishoitajani. Vaimoni kuoli vuonna 2014. Marja-Leena vie kesäisin myyntiin omien käsitöidensä lisäksi minut pannunalusiani. Ne menevät kuulemma hyvin kaupaksi, kun myyjät kertovat asiakkaille tekijän iän!

Teen 20–40 alustaa vuodessa, joten mitään tehotuotantoa tämä ei ole. Osa alusista menee lahjaksi tutuille.

Käsillä puuhailu on mukavaa. Näköni on kunnossa, pystyn jopa lukemaan, mutta silmät rasittuvat äkkiä. Silloin pitää huilata."

Antti kävi Linnan juhlissa! Lue artikkeli:

Artikkeli on osa juttua, joka on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2018. Digilehteen voit tutustua täällä.

Ähtärin eläintarhaan saapui isoin fanfaarein kaksi kiinalaista pandaa. Mutta entäpä kotimaiset karhut? Nostetaanpa ne esiin.

  1. Kontio-saapas.
    ”Suomalaiseen jalkaan suunniteltu kumisaappaiden kuningas” kestää 40 asteen pakkasen. Kontion valmistus alkoi Suomessa 1973 ja siirtyi Serbiaan ja Slovakiaan 2002.
  2. Karhu-olut.
    Karhu-olutta alettiin panna Porissa jo 1920-luvulla. Sinebrycoffin emoyhtiö Carlsberg valitsi sadoista merkeistään juuri Karhun esiteltäväksi Shanghain olutfestivaaleilla 2015.
  3. Karhu-lenkkarit.
    Vuonna 1916 perustetun urheiluvälinevalmistajan tunnus oli aluksi kolme raitaa, mutta Karhu myi raidat Adidakselle. Logon M-kirjain on Mäntylän veljeksiltä, jotka tekivät töitä firmalle 1960-luvulla.
  4. Karhu-suksi.
    Suomen ensimmäiset brändisukset olivat tiettävästi Karhut. Nykyisin niitä valmistaa Kiteellä Harri Kirvesniemen yritys . Kiteensuksi.fi
  5. Kontio-hirsitalo.
    Kontio on maailman suurin hirsitalojen valmistaja. Pudasjärvellä toimiva yritys toimittaa noin 2000 hirsirakennusta ympäri maailmaa joka vuosi.
  6. Otso-jäänmurtaja.
    Pääministeri Kalevi Sorsa kastoi Otson vuonna 1986. Oman aikansa modernein murtaja on 99 metriä pitkä, syväys 8 metriä. Koko, josta panda voi vain unelmoida.
  7. Björn Wahlroos.
    65-vuotias Björn Wahlroos on Suomen suurituloisimpia nalleja. Hän on ehdottanut maiden, vesien ja ilman yksityistämistä. Siinäpä peruspandalle ihmettelemistä.
  8. Ravintola.
    Ravintola Otso avasi uuden toimipisteen Äkäslompoloon. Alkuperäinen toimii Ylläsjärvellä. 
  9. Hotelli. 
    Hotelli Mesikämmen sijaitsee Ähtärissä ja mainostaa olevansa luonnon oma hotelli.
  10. Tiekarhu.
    Tiesitkö, että Kiteellä on vuodesta 1982 toiminut Pohjoismaiden ainoa tiekarhujen eli -höylien valmistaja? Uusia malleja kehutaan jykeviksi ja ketteriksi. 

Ähtärin eläinpuiston Pandatalo aukesi 17.2.