"Kesällä vuonna 1944 oli vielä jatkosota käynnissä. Työvoimasta oli pulaa Vaajakoskellakin. Onneksi sain tämän työn, joka opetti nuorelle pojalle paljon."

Tukinerotteluun saattoivat päästä jopa 14-vuotiaat tytöt ja pojat, ja päätin kokeilla onneani.

Isän pyörällä ajelin heti aamulla kahdeksan aikoihin Hupelin jyrkän rinteen kautta rantakalliolle, jossa työhönotto oli. Siellä oli enimmäkseen nuorta väkeä, mutta mukana myös aikuisia naisia ja muutamia iäkkäämpiä miehiä. Tuuripomo Salonen tuntui tietävän töihin pyrkijät nimeltä, olivat jo aikaisemmilta kesiltä jääneet hänen muistiinsa.

Jokaiselta kysyttiin nimi ja asuinpaikka, ja vaikutti siltä, että mitä lähempänä asui, sitä helpompi työpaikka oli saada. Kerroin asuvani Kotimäessä. Salonen selaili vihkoaan ja kysyi, jaksaisinko tulla seuraavana aamuna vähän ennen viittä samaan paikkaan.

Näin alkoi lajittelijan työ kesäkuun alkupuolella kello viisi aamulla maanpuolen kakkos-Luikulla. Vuoro päätyi kello 14.00. Salosen vuorossa sain olla kaikkiaan kuutena kesänä 1944-48 ja vielä 1954.

Toisena kesänä 1945 tukkien lajittelu kävi jo rutiinilla. Siitä kesästä jäi mieleen erityisesti Suomessa harvinainen täydellinen auringon pimennys.

Iltavuoro läheni ensimmäistä kahvituntia. Kuu alkoi peittää kirkkaana paistavaa aurinkoa ja hiljalleen tuli hämärä. Tuulikin tyyntyi. Oli aivan äänetöntä. Tähtiäkin alkoi näkyä. Joku sanoikin, että jos vielä pimenee, täyty panna valot palamaan, että näkee lajitella. Mutta kuu siirtyi nopeasti auringon edestä pois ja kirkas valo voitti hämärän. Pimennys oli ohi.

”Vihreä kulta” tuli Suomelle sodan jälkeen entistä tärkeämmäksi. Ja se tuntui uittotyömailla. Esimerkiksi Vaajakosken erottelulla pidennettiin työaikaa. Kumpikin vuoro oli 10 tuntia, lisäksi yhden tunnin ruokatauko. Aamuvuoro oli kello 05–16 ja iltavuoro 16-03.

Iltavuorossa tämän pidennetyn jakson aikana lajiteltiin sähkövalaistuksessa. Heinäkuun lopulla ja varsinkin elokuussa kotia mennessä pimeys ihan pelotti.

Piti tottua pitkään päivään helteessä ja sateessa. Aikaiset herätykset harmittivat jo illalla. Tämä oli rasittavaa varsinkin käsille, mutta myös koko kropalle. Laakonki (tai lankku) oli verrattain kapea työskennellä ja veteenputoamisia sattui varsinkin jos haka irtosi tukista yllättäen. Silloin koko laaja lajittelutyömaa yhtyi ”onnitteluhuutoon”.

Talvet olivat koulunkäyntiä, mutta heti keväällä tai oikeastaan alkukesästä tukit, isommat ja pienemmät, alkoivat pyöriä mielessä ja vedessä. Keksi tai haka tuli tärkeäksi työvälineeksi. Se olikin ainoa työhön liittyvä esine. Sitä piti hoitaa ja huoltaa, että molemmat piikit pysyivät terävinä. Piikit teroitettiin sepän pajalla rannalla. Omaa tutuksi tullutta keksiä yritettiin jopa piilotella, ettei se joutuisi toisten lajittelijoiden käsiin..

Korvissa kaikuu… Roi, Halla, Enso, Inkeroinen jne. (tukkimerkkejä)

U. A. Siekkinen, Jyväskylä