Joskus elämä kuljettaa meitä poluille, joita emme itse olisi osanneet piirtää. Olen aina ollut hoitaja, tavalla tai toisella. Se on osa minua – ammatti, mutta myös identiteetti. Olen työskennellyt terveyskeskuksessa, sairaalan kiireisissä vuoroissa, kotihoidossa. Jokainen vaihe on jättänyt jäljen. Mutta tänä vuonna aloitin jotain aivan uutta: työn, joka tapahtuu verkon varjoissa, kaukana vastaanottohuoneiden valkoisista seinistä.

Olen nyt osa lääketieteellistä verkkoprojektia. Työskentelen tukipalvelussa, vastaan ihmisten viesteihin, jotka haluavat tavata lääkärin chatissa mutta eivät tiedä, mistä aloittaa. Se kuulostaa yksinkertaiselta, mutta käytännössä se on kuin uusi maailma. Ihmiset tulevat ruudun taakse epävarmoina, joskus peloissaan, joskus hämmentyneinä, ja minun tehtäväni on ottaa heidät kädestä – virtuaalisesti – ja johdattaa heidät eteenpäin.

Ensiaskeleet uuteen työhön

Kun aloitin, olin itsekin epävarma. Olin tottunut siihen, että näen potilaan silmät, kuulen hänen hengityksensä rytmin, voin laskea pulssin omilla sormillani. Nyt kaikki tapahtuu sanojen kautta: viestejä, kysymyksiä, napin painalluksia.

Ensimmäiset päivät tuntuivat oudoilta. Ruudulla vilkkui nimiä, joista en tiennyt muuta kuin sen, että he tarvitsivat apua. Yksi ei osannut kirjautua sisään, toinen ei tiennyt, mistä varata ajan, kolmas epäröi ylipäänsä uskaltaako aloittaa keskustelun lääkärin kanssa. Minä olin siinä välissä, rauhoittamassa, selittämässä, näyttämässä suuntaa.

Huomasin pian, että tämäkin työ on hoitamista. Ei ehkä samalla tavalla kuin haavan sitominen tai lääkkeen jakaminen, mutta yhtä tärkeää. Ihmiset tarvitsevat rohkaisua ennen kuin he uskaltavat avata itsensä lääkärille. Minä olen se ensimmäinen pysäkki heidän matkallaan.

Virtuaalinen kädenpuristus

Joskus pysähdyn miettimään, mitä hoitaminen oikeastaan tarkoittaa. Onko se vain fyysistä läsnäoloa, stetoskooppi kaulassa ja reseptilomake kädessä? Vai voiko hoitaminen olla myös sitä, että kirjoittaa lempeän vastauksen näytön toiselle puolelle?

Minusta se on molempia. Kun potilas kirjoittaa: “En oikein ymmärrä, miten tämä toimii”, ja minä vastaan: “Ei hätää, olen tässä ja autan sinua”, siinä on samanlainen lämpö kuin siinä, että ojentaa vesilasin janoiselle.

Verkossa ei voi koskettaa, mutta voi koskettaa sanoilla. Ja joskus se riittää.

Työ joka kulkee mukanani

Tässä työssä rajat arjen ja työn välillä hämärtyvät. Työskentelen osittain kotoa, tietokoneen äärellä, kahvikuppi vieressä. Ikkunan takana sade piiskaa lasia, ja minä vastaan viesteihin ihmisiltä, jotka etsivät lohtua, selkeyttä ja apua.

Joskus iltaisin, kun suljen tietokoneen, huomaan että potilaiden sanat kulkevat vielä mielessäni. Heidän epäröintinsä, huolensa ja kysymyksensä jäävät kaikumaan. Mutta en koe sitä taakkana – enemmänkin muistutuksena siitä, että jokaisen viestin takana on todellinen ihminen.

Hoitajan identiteetti ei katoa

Joku voisi ajatella, että tämä työ on vain asiakaspalvelua. Että minä en enää ole oikeasti hoitaja. Mutta minä en näe sitä niin. Hoitajuus ei katoa, vaikka stetoskooppi ei olekaan kaulassa. Se näkyy siinä, miten kuuntelen, miten vastaan, miten ohjaan ihmisiä eteenpäin.

Olen oppinut, että hoitaminen voi tapahtua monessa muodossa. Joskus se on verensokerin mittaamista, joskus kivun lievittämistä, joskus vain sitä, että sanoo: “Olet tärkeä, ja sinulla on oikeus apuun.”

Potilaiden tarinat ruudun takaa

Jokainen päivä tuo uusia kohtaamisia. Yksi potilas oli nuori äiti, joka epäröi puhua ahdistuksestaan. Hän ei tiennyt, miten aloittaa keskustelun lääkärin kanssa, joten hän kirjoitti ensin minulle. Kirjoitimme muutaman viestin, ja lopulta hän rohkaistui jatkamaan lääkärin chatiin. Ajattelin sen jälkeen pitkään, kuinka tärkeää oli, että hän löysi jonkun, joka kuunteli ennen kuin hän uskalsi astua eteenpäin.

Toinen kerta mieleeni jäi vanhempi mies, joka ei ollut koskaan käyttänyt tietokonetta kunnolla. Hän pelkäsi, että painaa väärää nappia ja pilaa kaiken. Istuin hänen kanssaan viesteissä, askel askeleelta, kunnes hän oli yhteydessä lääkäriin. Kun hän lopulta kiitti, tunsin suurta iloa – kuin olisin ollut paikalla, vaikka olin vain näytön toisella puolella.

Muutos ja sopeutuminen

Elämässäni on ollut monta vaihetta, ja olen oppinut, että muutos kuuluu asiaan. Jokainen työpaikka on opettanut minulle jotain uutta. Tämä työ on opettanut kärsivällisyyttä, empatiaa myös silloin, kun en näe kasvoja, ja luottamusta siihen, että sanat voivat kantaa pitkälle.

Joskus kaipaan edelleen sitä, että voin istua potilaan vieressä, pitää kädestä ja olla fyysisesti läsnä. Mutta olen oppinut, että myös tämä on arvokasta. Se on erilaista hoitamista – yhtä todellista ja yhtä tärkeää.

Pienet hetket verkossa

Arkeni koostuu viesteistä, selityksistä ja ohjeista. Mutta kaiken keskellä on pieniä hetkiä, jotka tekevät tästä työstä kaunista. Kun potilas kirjoittaa: “Kiitos, nyt ymmärrän”, tai kun joku sanoo: “En olisi uskaltanut ilman sinua”, tiedän, että olen oikealla paikalla.

Ne hetket muistuttavat minua siitä, miksi alun perin valitsin hoitajan tien. Ei palkkojen, ei työvuorojen, vaan ihmisten vuoksi.

Mitä tulevaisuus tuo tullessaan?

En tiedä, kuinka kauan jään tähän projektiin. Ehkä jatkan pitkään, ehkä siirryn taas johonkin muuhun. Mutta tiedän, että hoitajuus kulkee mukanani kaikkialle. Se on osa minua, eikä mikään työ voi riistää sitä pois.

Tulevaisuus voi olla epävarma, mutta nykyhetki on totta. Ja juuri nyt minä olen täällä, verkon varjoissa, yhdistämässä ihmisiä ja lääkäreitä, rakentamassa siltaa heidän välilleen.

Kun kirjoitan tätä, ilta hämärtyy. Tietokoneen valo heijastuu ikkunasta, ja ulkona kulkevat ihmiset sateenvarjojensa kanssa. Minä suljen hetken ajaksi viestijonon ja hengitän syvään. Ehkä juuri tässä hetkessä, tässä työssä, tässä epävarmuudessa on kaikki: arki, hoitajuus, muutos ja toivo.

Tämä on minun uusi ääneni – joskus epävarma, joskus kirkas, mutta aina oma.