Kun olin nuorempi, en koskaan ajatellut, että juuri minä löytäisin itseni hoitajan työstä. Silti tässä olen – kolmekymppinen sairaanhoitaja, joka viettää suurimman osan päivistään terveyskeskuksessa, kuunnellen ihmisiä, pidellen kädestä ja välillä myös nauraen heidän kanssaan. Työ on raskasta, mutta samalla se antaa enemmän kuin mikään muu. Joka päivä opin jotakin ihmisyydestä: kuinka hauras ja vahva se voi olla yhtä aikaa.
Sairaanhoitajan arki ei kuitenkaan ole koko elämäni. Välillä tuntuu, että minulla on kaksi eri maailmaa: toinen on täynnä lääkärinkäyntejä, reseptejä ja potilaskertomuksia, ja toinen rakentuu taiteesta, kirjallisuudesta, elokuvista ja unelmista, jotka vievät minut aivan muualle.
Taide sielun peilinä
Olen aina ollut kiinnostunut taiteesta. Joskus väsymyksen keskellä se on ainoa asia, joka antaa voimaa. Maalaan, enkä välttämättä siksi, että haluaisin luoda mitään suurta tai merkittävää, vaan siksi, että siveltimen liike paperilla tuntuu vapauttavalta. Värit kertovat asioita, joita sanat eivät saa kiinni. Punainen on turhautumista, sininen rauhaa, keltainen toivoa. Jokainen viiva ja sävy on hetken tarina.
Taidenäyttelyt Helsingissä ovat minulle lähes pyhä paikka. Siellä saan olla yksin ajatusteni kanssa, kulkea hitaasti teokselta toiselle ja antaa ajan pysähtyä. Usein kirjoitan muistiin ajatuksia, joita taide herättää. Ehkä joskus kokoan ne yhteen – ehkä se voisi olla kirja, tai edes pieni kokoelma blogitekstejä.
Elokuvat – ikkuna toisiin elämiin
Jos taide on sielun peili, niin elokuvat ovat ikkuna toisiin todellisuuksiin. Rakastan elokuvateatterin hämärää, sitä hetkeä kun valot sammuvat ja kaikki on mahdollista. Katson kaikkea: klassikoita, indie-elokuvia, dokumentteja. Toisinaan palaan uudestaan samoihin tarinoihin, kuten Sofia Coppolan "Lost in Translation" tai Aki Kaurismäen lakonisiin mestariteoksiin. Niissä on jotain, joka resonoi oman elämäni kanssa – yksinäisyyttä, kaipuuta ja toisaalta myös lempeää huumoria.
Kotona olen välillä suorastaan maratoonannut elokuvia. Se on oma rituaalini: villasukat jalkaan, teekuppi käteen ja kynttilät palamaan. Siinä on jotain parantavaa. Kun katson muiden ihmisten tarinoita, opin myös omasta elämästäni.
Kirjat – sanat jotka kantavat
Luen paljon. Joskus tuntuu, että kirjat ovat olleet elämäni turvaverkko. Lapsuudessa ne veivät minut maailmoihin, joihin en muuten olisi koskaan päässyt. Nyt aikuisena ne antavat tilaa ajatuksille, joita en muuten ehtisi käsitellä. Runoista löydän kauneutta, romaaneista empatiaa ja tietokirjoista tietoa, jota tarvitsen ymmärtääkseni paremmin itseäni ja ympäröivää maailmaa.
Yöpöydälläni on tällä hetkellä kolme kirjaa: yksi romaani, yksi elämäkerta ja yksi hoitotieteeseen liittyvä teos. Ehkä se kertoo jotain luonteestani – tarvitsen aina vähän kaikkea, enkä osaa pysyä vain yhdessä suunnassa.
Liikunta ja painonhallinta – oma taisteluni
Paino on ollut minulle arka aihe. Hoitajana näen joka päivä, miten paino ja terveys liittyvät toisiinsa, mutta silti omassa elämässäni painonhallinta ei ole ollut helppoa. En ole urheilullinen ihminen, enkä koskaan ole ollut. Silti tiedän, että liikunta on tärkeä, joten yritän tehdä siitä osan arkea. En kuntosalilla, vaan pienissä asioissa: kävely töihin, joogahetki olohuoneessa, pyöräily kesäisin.
Olen kamppaillut ylipainon kanssa, ja se on välillä raskasta. Mutta olen päättänyt, että tämä ei ole kilpajuoksu, vaan matka. Jokainen askel on arvokas. Joskus mietin, että ehkä juuri tämä kokemus tekee minusta paremman hoitajan – osaan ymmärtää potilaita, jotka painivat saman asian kanssa.
Arjen pienet ilot
Elämässä on myös pieniä asioita, jotka tekevät päivistä kauniita. Kahvihetki ystävän kanssa, sateen ääni ikkunaa vasten, hyvä kappale bussimatkalla. Rakastan Helsingin syksyä, sitä kun ilma tuoksuu sateelta ja lehdet leijailevat maahan. Kesällä taas meri on turvapaikka – kävelen rantaa pitkin ja hengitän syvään.
Yritän kirjoittaa blogiini näistä hetkistä, koska uskon että arjen pienet ilot ovat se liima, joka pitää meidät kasassa. Elämä ei ole pelkkää työtä, projekteja tai tavoitteita, vaan myös niitä pieniä hetkiä, jotka tekevät kaikesta elämisen arvoista.
Mitä tulevaisuudelta odotan?
En tiedä, mitä tulevaisuus tuo. Ehkä jatkan hoitajan työtä, ehkä opiskelen vielä lisää, ehkä lähden vaihtoon johonkin toiseen maahan. Mutta tiedän, että haluan jatkaa kirjoittamista. Tämä blogi on minulle enemmän kuin harrastus – se on tapa jäsentää maailmaa ja itseäni.
Haluan olla rehellinen itselleni ja lukijoilleni. En lupaa suuria totuuksia tai valmiita vastauksia. Voin vain jakaa oman elämäni äänen, ja ehkä se resonoi jonkun toisen kanssa.
Kun kirjoitan tätä, istun kotona ikkunan ääressä. Ulkona sataa, ja kadulla kiirehtii ihmisiä sateenvarjojensa kanssa. Minä istun hiljaa, kirjoitan ja ajattelen, että ehkä juuri tässä hetkessä on kaikki: arki, unelmat, pelot ja toivo.
Tämä on minun elämäni ääni – joskus epäröivä, joskus kirkas, mutta aina oma.
