En koskaan uskonut, että yksi luku voisi hallita elämääni niin paljon. Silti BMI – on ollut kuin näkymätön vastustaja, joka seuraa minua jokaisessa vaiheessa. Jokainen lääkärikäynti, jokainen terveystarkastus, jokainen vilkaisu vaa’alle palauttaa minut aina saman luvun äärelle. Yksi laskukaava, joka tuntuu määrittävän, olenko “oikeanlainen” vai en.
Mutta minä en ole vain luku. Olen hoitaja, olen ihminen, olen nainen, joka elää arkea, nauraa, väsyy, rakastaa ja haaveilee. Ja juuri siksi BMI tuntuu välillä niin armottomalta. Se ei tunne tarinoitani, se ei näe päivittäisiä pieniä voittoja, se ei mittaa sitä, mitä tarkoittaa jaksaa vielä yksi työvuoro tai nousta portaat kolmannelle kerrokselle, vaikka väsyttää.
Olen alkanut ajatella suhdetta BMI:hin kuin nyrkkeilyottelua. Minä ja se samassa kehässä, kasvokkain. Minulla on hanskat kädessä, hikipisarat valuvat ohimoilta, ja vastustaja seisoo edessäni, järkähtämättömänä. Se ei hengästy, ei väsy, ei tarvitse taukoa. Minä taas huohotan, kaadun välillä polvilleni, mutta nousen aina uudestaan.
Kehä, joka ei koskaan lopu
Kuvittelen usein itseni nyrkkeilysalille. Olen täysi-ikäinen nainen, ei urheilijan vartaloa, vaan pehmeä, pyöreä ja joskus itseeni pettynyt. Seison säkkiä vastassa – ja se säkki on minun BMI:ni. Isken, taas ja taas, mutta se ei kaadu. Hetken päästä olen uupunut, nojautunut siihen, hanskat roikkuvat ja hartiat painuvat alas. Olen kuin hävinnyt, vaikka oikeastaan olen vain kesken taistelun.
Tämä kuva ei ole minulle vain mielikuva, vaan tapa ymmärtää arkeani. Jokainen kävelylenkki, jokainen pyörämatka töihin, jokainen joogaharjoitus olohuoneessa on yksi isku lisää. Ne eivät pudota vastustajaa yhdellä kertaa, mutta ne tekevät minusta vahvemman. Taistelu ei ole vain ulkoista, se on myös sisäistä. Kehä on pääni sisällä.
Peilin ja luvun ristiriita
Kun katson peiliin, näen elämän. Näen päivät, jolloin nauran potilaiden kanssa, näen ystävien kanssa vietetyt hetket, näen väsymyksen, jonka vuoksi joskus tartun suklaalevyyn. Mutta kun avaan terveyskertomuksen, kohtaan taas sen luvun. Kylmä, armoton ja ilman tarinaa.
BMI ei tunne niitä aamuja, kun valitsin portaat hissin sijaan. Se ei huomaa sitä iltaa, kun joogasin puolen tunnin ajan, vaikka mieli teki vain kaatua sohvalle. Se näkee vain kilogrammat ja senttimetrit, mutta ei ihmistä. Ja juuri siksi se tuntuu niin voimakkaalta vastustajalta – koska se on sokea kaikelle muulle.
Ruoka – vastustaja vai liittolainen?
Minulle ruoka on aina ollut enemmän kuin polttoainetta. Lapsuudesta lähtien opin, että ruoka voi olla lohtu, juhla ja palkinto. Aikuisena olen joutunut opettelemaan uudestaan, että sen pitäisi olla ennen kaikkea energiaa elämää varten. Mutta en halua elää kieltäymyksessä. En halua, että jokainen suupala olisi osa laskutoimitusta.
Joskus se tuntuu toiselta kehältä. Toisella puolella pöytää on lautasellinen pastaa tai pala suklaakakkua, ja minä mietin, onko se vihollinen vai ystävä. Yritän nykyään löytää tasapainon: syödä kevyesti, mutta myös sallia herkkuja ilman syyllisyyttä. Ehkä sekin on yksi isku BMI:tä vastaan – ettei anna luvun sanella, milloin saan nauttia elämästä.
Pienet voitot
Nyrkkeilyotteluissa harvoin tulee yhtä suurta iskua, joka ratkaisee kaiken. Usein voittaja on se, joka jaksaa seistä pystyssä pisimpään. Minun taistelussani pienet asiat ovat suuria. Kun kävelen Töölönlahden ympäri sateen jälkeen, se on isku. Kun pyöräilen töihin sen sijaan, että ottaisin bussin, se on isku. Kun venyttelen olohuoneessa kymmenen minuuttia, vaikka tekisi mieli vain nukkua, se on isku.
Ne eivät näy heti BMI:ssä, mutta ne näkyvät mielessäni. Hengitys kulkee helpommin, uni on syvempää ja peili katsoo joskus takaisin lempeämmin. Ja ehkä se onkin tärkeämpää kuin yksittäinen luku – tunne siitä, että en ole pelkästään mittari, vaan ihminen, joka tekee parhaansa.
Hiljaiset oivallukset
On päiviä, jolloin BMI nousee, ja päiviä, jolloin se laskee. Ja on päiviä, jolloin se pysyy täsmälleen samana, vaikka olen antanut kaikkeni. Mutta vähitellen opin. Opin, että yksi luku ei voi määritellä sitä, kuinka arvokas olen.
Kun potilas hymyilee minulle kiitollisena, BMI ei voi mitata sitä. Kun auringon lämpö tuntuu kesäiltana iholla, se ei näy missään taulukossa. Kun päätän olla armollinen itselleni, vaikka vaakalukema ei muutu, sekin on voitto.
Ehkä BMI on minulle peili, joka näyttää vain yhden kulman todellisuudesta. Mutta minä tiedän, että koko kuva on paljon laajempi. Se sisältää arjen, työn, unelmat, pettymykset ja ne pienet hetket, jolloin tunnen itseni vahvaksi.
Kahvilan ikkuna
Kirjoittaessani tätä istun Hakaniemen torin laidalla kahvilassa. Ulkona ihmiset kiirehtivät, osa kantaa kauppakasseja, osa puhuu puhelimeen. Jokaisella heistä on oma lukunsa, oma tarinansa, oma kehänsä. Minulla on omani – ja tänään se on Boi BMI:n kanssa.
Istun hiljaa, katselen ulos ja ajattelen: ehkä tämä taistelu ei koskaan lopu, mutta ehkä sen ei tarvitsekaan. Ehkä tärkeintä on, että nousen aina uudestaan, hanskat kädessä, valmis kohtaamaan oman varjoni. Olen oppinut, että vaikka vastustaja ei koskaan kaadu, minä voin silti voittaa – sillä jokainen isku tekee minusta vahvemman.
