Kaikki uusi tuntuu syntyvän kivun kautta. Ainakin minä koen niin. Elämän varrella on ollut useita käännekohtia, joita on edeltänyt huoli, miten käy, selviänkö? Miksi meistä toiset ottavat asiat rennosti, miksi toiset stressaavat? Mikä on perimässä saatua luonnetta, mikä kasvatusta, mikä elämän kokemuksesta tullutta? Ihminen on monimutkainen kokonaisuus, eikä yhtä ainutta selitystä voi antaa. Kerron, jotakin siitä mistä minä oletan itseni rakentuneen ja miten se vaikuttaa minussa nyt tällä hetkellä.

Olin viisitoistavuotias lopetettuani koulun. Keskikoulua kävin neljä vuotta, mutta vaikeiden kotiolosuhteiden takia en pystynyt keskittymään kouluun ja näinollen keskikoulun käynti loppui siihen. Kevätjuhlassa, todistusta ojentaessaan luokanvalvojani sanoi: "Pidä lippu korkealla kaikesta huolimatta". Jälkeen päin olen ajatellut, että hän näki, että tytön asiat eivät taida olla oikein hyvin. Sen enenpää ei kuitenkaan kukaan aikuinen puuttunut asiaan. Oppivelvollisuutta oli jäljellä vielä yksi vuosi ja siirryin suorittamaan sen kansalaiskoulun puolelle. Olin kasvanut häpeään ja niinpä tämäkin asia tuotti paljon häpeän tunteita, joita piti yrittää peittää kaikin keinoin. Piti keksiä peitetarinoita siitä, miksi jätin keskikoulun.

Jo aivan pienenä tyttönä olin omaksunut, että on asioita jotka pitää piilottaa toisilta. Tällä tiellä jatkoin. Aloin kasvaa kameljontin kaltaiseksi  olennoksi, joka muutti muotoaan aina tilanteen mukaan. Opin taitavaksi sukkuloijaksi tilanteesta toiseen. Muutuin miellyttäjäksi, pärjääksi, toisten ymmärtäjäksi, auttajaksi jne. Kukaan ei nähnyt enää, miten epävarma ja pelokas olin. Piilotin itseni, olin muita varten, kukaan ei ollut minua varten. Tai, oli kai sittenkin? Olinhan löytänyt  jo neljätoista vuotiaana poikaystävän. Pojan, johon takerruin, josta etsin turvaa ja sitä ihmistä, joka näkisi pahanoloni. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi, mutta silti nuori itsekin ja vielä täysin kypsymätön seurusteluun, kuten minäkin. Olimme kaksi lasta, jotka yrittivät jotakin, joka olisi kuuluunut aikuisuuteen, ei vielä meille. Varsinkin minun olisi pitänyt kasvaa vielä pitkän aikaa kodin turvallisten seinien sisällä. Sitä turvallista kotia vain ei enää ollut. Olin jäänyt pärjäämään itseskseni.

Täytettyäni juuri kaksikymmentä vuotta tuosta pojasta tuli aviomieheni. Perustimme perheen, enimmäinen lapsi syntyi vuoden päästä ja siitä vajaan kahden vuoden päästä syntyi toinen lapsi. Toimeentulo oli niukkaa, mutta kotia rakensimme innolla. Lapset yhdistivät meitä ja molemmilla oli halu mennä perheenä elämässä eteenpäin. Minä pyrin olemaan täydellinen äiti ja mies yritti isänä parhaansa. Minulta puuttui äidin malli ja siksi täydellisen äidin tavoite kävi raskaaksi. En ymmärtänyt, että täydellisiä äitejä ei ole olemassakaan, joten sitä on turha tavoitella. Koska itse olin menettänyt äidin neljä vuotiaana  ajattelin, että annan lapsilleni kaiken mitä vaille itse olin jäänyt. Olin jännittynyt ja stressaantunut lähes koko ajan. Pelkäsin ja huolehdin kaikesta. 

Kaiken keskellä olisi pitänyt osata hoitaa avioliittoa. Se ei onnistunut, koska sisälläni jäyti koko ajan pahaolo. Olin hermostunut ja masentunut. Jaksoimme kuitenkin sinnitellä. Teimme parhaamme  niillä eväillä, jotka olimme saaneet. Oli hyviäkin hetkiä, jotka kantoivat ja veivät eteenpäin. Lapset kasvoivat ja menestyivät koulussa hyvin. Aikanaan he lähtivät opiskelemaan, löysivät puolisot ja muuttivat kotoa pois. Olin toki onnellinen, että he pärjäsivät, että  heidän siipensä kantoivat, vaikka en ollut osannutkaan antaa heille sitä kaikkea, mitä olisin halunnut. Kannoin valtavaa syyllisyyttä monesta asiasta. Työssä ja kotona vaadin itseltäni liian paljon.Voimani olivat lopussa, jäin pois työstäni masennuksen takia. Samaan aikaan saimme kuulla ensimmäisen lapsenlapsen syntymästä. Mieheni rohkaisi minua, että selviäisimme tästäkin eteenpäin yhdessä. Pienokaisen tulo ilahdutti ja niinpä taivuin uskomaan, että minä todellakin voin selvitä. Noin kolme kuukautta siitä, mieheni ilmoitti täysin yllättäin haluavansa erota. Kysyin tyrmistyneenä, etkö enää tarvitse minua. Hän vastasi lyhyesti, en tarvitse. Maailmani romahti siihen paikkaan!

Elämässä tapahtuu paljon ikäviä asioita itse aiheutettuna  ja toisten aiheuttamana. Näin on itsenikin kohdalla, en syytä kaikesta kärsimyksestäni muita. Totean vain, että matkalla saadut mustelmat tuntuvat ajoittain vieläkin. Tämän päivän haasteet tuntuvat joskus liian suurilta ja pelottavilta. Voimattamuus ja yksinäisyyden tunne kouraisee vieläkin. Hyvänolon ja luottamuksen tunteisiin on aina pieni varaus. Sisälläni on edelleen jotakin piilossa pidettyä, joka pyrkii sieltä pois. Kaikista rikotuista sirpaleista olisi aika koota jotakin ehjää.  Nyt on aika oppia ajattelemaan, että  elän TÄSSÄ ja NYT, mennyt on mennyttä.  Järki ja tunteet eivät vain pelaa aina yhteen, vaikka lukisi kuinka monta elämäntaito opasta. Armollisuutta minä kaipaan itseäni ja toisia kohtaan. Siinä on mielestäni ainoa keino kulkea lippu korkealla loppuun asti!

Kommentit (0)