Oliko se tämä kuuma kesä, joka sai muistot minussa aktivoitumaan, vai mikä se oli joka herätti minussa jotakin, joka vaatii  purkautumista ulos. Jotakin minun sisälläni kuplii, sen tunnen ja aistin. Olen ilmeisesti padonnut asioita sisälleni ja nyt on tullut aika päästää ne ulos. Miksi teen sen näin, kirjoittamalla blogia? Moni taiteilija purkaa omaa elämänkokemustaan taiteeseen, miksi minä en purkaisi sitä kirjoittamalla blogia? Taide pyrkii koskettamaan ihmistä eri tavoin. Ehkä itsekin haluan kirjoittamalla tavoittaa sielunkumppaneita, jotka ovat kokeneet jotakin samaa kuin mitä itse olen kokenut, tai ehkä haluan tulla vain nähdyksi ja kuulluksi tällä tavoin.

Äitini kuoli, kun olin täyttänyt juuri neljä vuotta. Äidin kuoleman jälkeen mummoni eli isän äiti tuli meille asumaan ja hoitamaan taloutta. Hän oli suoraviivainen, vanhankansan ihminen, ei hellinyt, eikä sylitellyt, mutta huolehti kuitenkin ruuasta ja puhtaista vaatteista. Isä oli paljon pois kotoa työreissujensa vuoksi. Kaksi vanhempaa veljeä ja sisko kävivät koulua ja auttoivat kaikessa mihin suinkin kykenivät. Sisko joutui heti kymmenen vuotiaana koville taloustöissä mummon komennossa. Veljet  puolestaan auttoivat isää metsätöissä. Minä perheen kuopuksena säästyin kotitöiltä, mutta muutoin komento oli minullakin tiukka. Olin varmasti rasittava lapsi mummon mielestä. Usein hän sanoi, että jos olisit oma, niin selkääsi saisit. Mummo ei tainnut tulla ajatelleeksi, että ehkäpä tuo pieni oikutteleva tyttö ikävöi kuollutta äitiään ja poissaolevaa isäänsä.

Tuohon aikaa 60-luvulla maalaispitäjässä ei tiedetty mitään kriisiavusta tai muustakaan tuesta. Ihmisten ymmärrys oli vielä hyvin vaillinaista, lähinnä vain päiviteltiin ja siunailtiin, että voi, voi, mitenkähän te nyt selviätte. Aikuisten typerät vihjailut tulevasta äitipuolesta tuntuivat pahalta. Miksi sinulla ei ole äitiä, miksi äitisi kuoli...? Uteliaat kysymykset lapsilta, sekä aikuisilta tuntuivat ahdistavilta. Olimme erilainen perhe. Isän runsas alkoholin käyttö lisäsi erilaisuuden leimaa. Vähitellen, kun ikää ja ymmärrystä alkoi tulla lisää alkoi myös häpeä kasvaa. Aloin hävetä vähitellen kaikkea. Häpesin sitä, että meillä ei ole äitiä, on vain mummo, häpesin isän juomista, häpesin kotiamme... Pikkuhiljaa häpen verho laskeutui kaiken ylle peittäen pienen tytön, tukahduttaen kaiken mikä pyrki päästä esille ja kukoistamaan.

Lapsuuteni loppui 11 vuotiaana muutettuamme kaupunkiin. Isän juominen lisääntyi.Siskoni ja veljeni, jotka olivat tuolloin alle kaksikymppisiä halusivat kokea vapautta ja kaupungin rientoja. Minä olin usein yksin kotona ja odotin, että isä tai sisarukset tulisivat kotiin. Odottaminen saattoi kestää joskus todella kauan. Isä saatoi tuoda mukanaan ryyppykavereita ja se oli pelottavaa. Pienessä asunnossa ei voinut nukkua ennenkuin viimeinenkin juoppo oli poistuntut. Sellaisen yön jälkeen oli raskasta lähteä kouluun. Tämän kaiken peittäminen koukukavereilta oli hankalaa. Piti keksiä hätävalheita ja valkoisia valheita, monenlaisia selityksiä esimerkiksi miksi meille ei voinut tulla. Valehtelimpa joskus paikankin jossa asumme.

Koulun vanhempainiltaan isä ei osallistunut kertaakaan. Keskikoulun lukukausimaksut jäivät monta kertaa maksamatta ja oli noloa, kun opettaja tuli niitä minulta kysymään. Kotiin ei pidetty yhteyttä, koska eihän ollut edes puhelinta. Yhden vuoden kävin koulun ruotsin tunneilla käyttäen vanhimman veljeni vaimon vanhaa ruotsinkielen  kirjaa. Kirja oli auttamattomasti vanhentunut, eikä vastannut oleenkaan sitä kirjaa, joka olisi pitänyt olla. Oli stressaavaa peittää tämä häpeä koulukavereilta, puhumattakaan opettajalta, joka oli suorastaan raivo. Ehkä hän kuitenkin pystyi näkemään surkeuteni ja jätti minut tunneilla suurimmaksi osaksi  rauhaan, antaen vain keväällä ehdot todistukseen.

Kaltaisiani kohtaloita on tämäkin maa pullollaan. En koe olevani miteenkään ainutkertainen. Silti jokaisen on käytävä läpi omat kokemuksensa ja etsittävä omat selviytymiskeinonsa. Niin minunkin. Suren suunnattomasti nykylasten puolesta. Huostaanotot ovat lisääntyneet. Sosiaalityöntekijät ja muut ammattilaiset uupuvat työtaakkansa alle. Yhteiskunnalliset päättäjämme eivät tunne riittävästi tätä maailmaa. Lasten ja moniongelmaisten perheiden asemaan ei panosteta riittävästi. Ongelmien ennalta ehkäisyn merkitystä ei ymmärretä. Raha ratkaisee ja raha  suunnataan sinne missä se tuottaa voittoa. Kenelle? Niille, joilla sitä on jo paljon ennestäänkin.  

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla