Maaliskuun kahdentenatoista kuuntelin vapaaehtoistehtävässäni asiakkaan jatkuvaa yskintää ja päätin riskiryhmään kuuluvana laittaa pisteen kodin ulkopuolisille kohtaamisille. Neljä päivää myöhemmin hallitus ilmoitti poikkeustilasta. Sen jälkeen moni asia on muuttunut. Ai, miltäkö nyt tuntuu? Ajoittain ihan hyvältä, välillä pelottavalta.

Mieleeni on laskeutunut yllättävä rauha. En tunne pientäkään harmitusta kevään matkojen ja kulttuuririentojen peruuntumisesta. Olen löytänyt ruokakaupan kotitoimitukset ja saan lopulta jopa valokuva-albumit tehtyä, kun kotiovelle tilattu valokuvaliima vain saapuu. Olen työstänyt yhden pohdinta-aineiston painokuntoon, puhunut ystävien kanssa puhelimessa, kokannut ruokaa ja kirjoittanut uutta tekstiä. Olen onnekas, koska minulla on kotona riittävästi virikkeitä. Toivon, että muutkin päivänsä yksin viettävät löytävät sellaisia tekemisiä, joihin aiemmin ei ole ollut aikaa.

Tansanian vuosinani sairastin kaksi malariaa. Ensimmäisellä kerralla, maatessani horkassa hotellissa, josta oli katkennut sekä sähkö että vesi, muistan ajatelleeni, etteivät suomalaiset tiedä sairastamisesta mitään! Minulla oli TAUTI! Jalat eivät kantaneet, oli vaikea hengittää, mikään pysynyt sisällä ja kovan kuumeen raastama kehoni ei lopettanut tärisemistä.  Muistan myös ilon, jonka koin tervehtymiseni aamuna. Sähköt palasivat, ilmastointilaite hurahti kehräämään ja jaksoin nousta sängyn laidalle istumaan. Lattialla näytti olevan viitisen senttiä vettä. Luulin sitä ensin malarian tuottamaksi harhaksi, mutta oma kahluuallas oli todellisuutta. Vesi oli palannut yöllä ja naapurihuoneen asukkaan auki jäänyt hana oli valuttanut vettä myös läheisiin huoneisiin. Istuin jalat vedessä ja tunsin suurta iloa siitä, että olin elossa.

Nyt TAUTI on tullut uhkaksi täälläkin. Eläminen Suomessa on kauan ollut turvallista. Se on ollut niin turvallista, että osa ihmisistä on mm. pitänyt oikeutenaan jättää lapsensa rokottamatta. Turvallisuudesta on tullut kiveen hakattua. Seuraan surullisena Covid-19 -viruksen liittyvää liikehdintää ja kommentteja. Havaitsen 3-4 erilaista, tilannetta vähättelevää suhtautumistapaa. Ensinnäkin yhteisöllinen vastuu on monelle täysin vierasta, omat tarpeet ajavat sen edelle. Itsekkyys kukoistaa. On ehdottomasti piipahdettava uuden kauppakeskuksen avajaisissa, kun on niin hyviä tarjouksia. Kun itsellä ei ole oireita, on oikeus tavata ystäviä ja jopa vanhuksiaan. Näihin ihmisiin ei taida purra kuin kauppojen sulkeminen ja liikkumisen rajoittaminen.

Toiseksi liikkeellä on myös silkkaa tyhmyyttä. Kun henkilö ei käsitä viruksen leviämisen tapoja voi huoletta notkua julkisilla paikoilla ja vääntäytyä illaksi pubiin. Osa näistä ihmisistä lienee myös informaatiokatveessa. Ennenhän sitä katsoo leffan tai pelaa pelikoneella, kuin kuuntelee kaljapöhnässä päättäjien pitkiä puheita televisiosta. Miten saisimme nämä ihmiset ymmärtämään tilanteen vakavuuden?

Torjujat ovat oma, onneksi vähäinen ryhmänsä. Vaikka heillä on riittävä ymmärrys omaksua tietoa, he eivät sitä halua. Tieto on ahdistavaa, joten on turvallisempaa torjua ja syyttää tiedonlevittäjiä pelottelusta. Pää pensaaseen on aina ollut huono valinta.

Neljännessä ryhmässä ovat ne, jotka sanovat olevansa elämään kyllästyneitä. He sanovat, että johan tässä joutaakin kuolla, eivätkä rajoita elämäänsä. Jos he todella ovat valmiita lähtemään, he voisivat valita jonkun muun, kuin toisia vaarantavan ja terveydenhuoltoa kuormittavan tavan. Oikeasti luulen, että tällainen puhe on pelkkää höpinää ja loppujen lopuksi kyse on pelkästä itsekkyydestä tai ymmärtämättömyydestä. Autetaan näitä ihmisiä käsittämään yhteinen vastuu ilman että päädymme vain syyllistämään heitä.

Kaipaan lapsiani, lapsenlapsiani ja ystäviäni. Olen surullinen, etten itse voi auttaa ketään muuten, kuin pysyttelemällä kotona. Rauhalliseen mieleeni tunkee välillä myös pelko. Emme vielä tiedä taudin tuomien menetysten määrää. En pelkää omaa sairastumista tai kuolemaa, vaikka mielelläni tässä todellisuudessa vielä heiluisinkin. Pelkään toisten puolesta. En haluaisi menettää yhtään ystävää enkä sukulaista. Pelkään myös vihapuheen kasvua. Some täyttyy solvauksista, kun ahdistuneet ihmiset etsivät syyllisiä taudin leviämiseen. Kotikaranteenia ymmärtämättömien vanhusten kommentteihin vastataan rumasti solvauksilla ja sairastunutta terveydenhuollon henkilöstöä haukutaan ja nimitellään avoimesti. Löytyisikö tästä kansasta sitä Talvisodan henkeä, nyt sitä tarvittaisiin?

Olen kiitollinen hallituksen linjauksista ja ylpeä kotikaupungistani Helsingistä, jossa on lähdetty nopeasti yhteistyöhön toisten toimijoiden kanssa apua tarvitsevien kuntalaisten auttamiseksi. Iloitsen oman taloni ilmoitustaululle ilmestyneestä avuntarjouksesta. Kyllä me tästä selvitään. Annan katseeni viipyä parvekkeen kanervissa ja havuissa, yksitoista päivää kotielämää on takana. Mietin, millaisia kesäkukkia kuukauden päästä istuttaisin. Kesän ajattelu tuo hymyn huulille.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat