Piti olla aivan tavallinen päivä, mutta siitä tulikin erityinen. Kuin olisin noussut kukkulalle ja päässyt katsomaan esteettömästi ympärilleni. Olen kokenut näitä hetkiä joskus ennenkin, mutta kummallisesti vetäydyn aina takaisin luolaani, jonka seinäpeileistä heijastuu vähän riemua. Onneksi on hetkiä ja ihmisiä, joista mielemme vapautuu tekemättömistä töistä sekä maailman kauhuista ja pääsemme nousemaan noille kukkuloille.

Kun astuin ulos lääkäriaseman ulko-ovesta, teki mieli hypähdellä. No, eihän näillä polvilla semmoista voi, kuin ajatuksissaan. Keinonivelisten keskusteluryhmässä joku kysyi, moniko kykeni nivelen vaihdon jälkeen konttaamaan. Jäin miettimään, miksi pitäisi, kun on kerran oppinut etenemään kävelemällä. Pitäisikö säilyttää jotain lapsen tavasta lähestyä maailmaa? Ehkä.

Olin saanut lääkäriasemalla influenssarokotteen, jossa ei pitänyt olla mitään piristettä.  Kuitenkin olin kuin ilolla rokotettu. Työterveyshoitaja Ella pisti rokotteen kiireettömästi, jutusteli ja löysi olemisen mystisen, hyvää tuovan tavan. Puhuimme lukemisesta, suosittelimme toisillemme kirjoja, jotka olivat tuottaneet meille elämyksiä. Puhuimme ikääntymisestä, eläköitymisestä, Italian maisemista. Yritin kerran jo nousta lähteäkseni, pelkäsin vieväni hänen aikaansa. Ella pyysi minua malttamaan, olin päivän viimeinen rokotettava, ei ollut kiirettä. 

Hyvän mielen tuottajana rokotuskäynnillä oli luonteva kohtaaminen. Muistelen, että sellaista tapahtui lapsuudessani ja nuoruudessani usein. Ihminen katsoi ihmistä kiinnostuneena, antoi aikaansa, kuunteli ja kysyi. Eikö sellaiselle enää ole aikaa vai onko kohtaamisen arvostus muuttunut? Kenties olemme saaneet tilalle jotain, mikä meistä on kiinnostavampaa, mikä löytyy verkon uumenista tai täyteen aikataulutetusta elämästämme. Palaan nolona mielikuvaan lääkäriaseman odotushuoneesta. En osaisi sanoa, ketä muita samassa tilassa istui. Meillä kaikilla oli omat, kiinnostavat puhelimemme. Meidän ei tarvinnut kohdata toista ihmistä. Mahtoiko joukossamme olla joku yksinäinen, jolle odotushuoneen lyhytkin jutustelu olisi voinut tuoda ripauksen iloa päivään? Toivon, ettei ja lohduttaudun sillä, että Ella paikkasi sen, mitä me kanssaodottajat jätimme antamatta.

Kiitos Ella, herätit minussa sellaista, minkä olin jälleen kerran kadottanut. Katson tapaamiani ihmisiä taas kiinnostuneesti, hymyilen, kysyn ja kuuntelen. Me katsomme hetken samaan suuntaan, puhumme siitä, mitä näemme, opimme toisiltamme. Kun annan, saan enemmän takaisin. Avoimessa kohtaamisessa on jotain lapsenomaista uteliaisuutta. Minun ei tarvitse yrittää kontata, löytääkseni toisenlaisen katselukulman, minun tarvitsee vain katsoa ihmistä, osoittaa kiinnostukseni, ilahtua hänestä. Toiset ihmiset ovat loppumaton varanto hyvinvointimme edistäjinä ja me heidän.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut etsii hitaampaa elämisen rytmiä.  Rikos- ja riitasovittelua harrastava työnohjaaja ja kirjailija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa, riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Merja Svensk on kirjoittanut monimuotoisuuteen liittyviä oppaita sekä kaksi romaania (2016 ja 2021). Kolmaskin on jo kohoamassa kustantajalla.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla