Lauantaina saattelin äitini hautaan ja maanantaina rokkasin keittiössäni onnellisena. Luullakseni en ole seonnut, eivätkä mielialani ailahtele rajusti. Minä vain elän elämääni.

Luopumiset, menetykset ja kuolemakin ovat osa elämää. Koko elämäni pisin ihmissuhde päättyi, kun äitini kuoli. Olen kiitollinen, että perheemme sai valmistautua hänen lähtöönsä riittävän kauan. Kun muistotilaisuudessa kuulin äitini  ystäviensä kertovan häneen liittyviä muistoja tunsin kummallisella tavalla irtautuvani tyttären roolista. Hänen kuolemansa vapautti minut jostain näkymättömästä sidoksesta. Samalla tunnistin itsessäni äitini perimän, ne hyvät asiat, jotka olin häneltä saanut. Sunnuntaina oli ihmeellisen rauhallinen olla.

Maanantaina allekirjoitin kappakirjan ja luovuin edesmenneen isäni rakentamasta mökistä. Luopumisen surutyötä oli lasten ja lastenlasten kanssa tehty jo kaksi vuotta, isäni kuolemasta saakka. Tähänkin olimme saaneet riittävästi aikaa. Yksi aikakausi oli ohi. Kaupan jälkeen ajelin auringossa kylpevien peltojen halki, enkä enää kokenutkaan haikeutta. Minä olin onnellinen, että mökkimme oli saanut omistajikseen ihanat luontoa arvostavat ihmiset.

Kotimatkalla, ennen Helsinkiä puhelimeni pirisi kahdesti. Ihanat ystävät olivat varanneet minulle sieniä. Toisen satsin sain suoraan kotiini toimitettuna ja toisen kävin sairastuneelta sienestäjältä noutamassa. Viisi tuntia käsittelin kantarelleja ja suppilovahveroita ja lopuksi valmistin kermaisen sienimuhennoksen sekasienistä. Jokaista sientä käsitellessäni iloitsin ystävistäni. Miten paljon iloa he minulle näillä sienillä tuottivatkaan! Annoin Radio Nostalgian suoltaa tuttuja kappaleita, tanssahtelin ja riivin kantarelleja. Nesteitä haihdutellessani muistelin kaikkea, mitä olen ystävieni kanssa elämäni aikana kokenut.

Hämmästyneelle puolisolle selittelin herkullista ilta-ateriaa.

- Leikin tänään hyvää vaimoa.

- Saat leikkiä muulloinkin, jos haluat, tokaisi mies ja kehui muhennosta.

Tiistaiaamuna pakkasin auton takakonttiin perennoiden jakotaimia, jälleen kerran. Ne olivat nyt matkalla uusiin maisemiin, toisiin pihoihin. Ajattelin, että puutarhani täytyy olla hyvillään, että olen saanut tämän vuoden aikana jaettua sen rönsyilevää uhkeutta toisillekin. Tänä vuonna olen antanut aikaani ihmisten kohtaamiseen enemmän kuin puutarhan hoitoon. Olen saanut noista kohtaamisista paljon iloa.

Elämä on varjoa ja valoa, kuten jossain laulussakin sanotaan. On tärkeää olla sidoksissa toisiin ihmisiin, mutta myös vapaa. Ihmisistä ihminen iloa saa. Miksei myös elämistäkin, mutta se on jo vähän toinen tarina.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.