Vakavaksi veti, kun viikkoa ennen matkaa viiltävä kipu polvessa viestitteli, ettei Luovuusleiri olisi minua varten tänäkään vuonna. Olin odottanut jo kahtena keväänä peruuntunutta matkaa luovuustyhjiössäni, meren kimalluksesta ja auringosta haaveillen. Se on pitkä aika haaveilla, tahtoo siinä rehevimmätkin haaveet jo kuihtua. Täydellä rokotepatteristolla ja riittävillä varotoimilla olin jo viikkoa ennen henkisesti siirtynyt Liguriaan, vain keho ja läppäri piti enää antaa Finnairin kuljetettavaksi. Sitten polveen iski hirveä kipu, kuin sähköisku. Se mokoma ei tullut jokaisella askeleella, osasi vekkulisti yllättää.
Kaksi päivää hölväsin kinttuani kipugeelillä. Lepuutin ja kävelin, harkitsin mitä tehdä. Joskus tuo antoi varovasti astella useamman tunnin, sitten tuikkasi. Kun tuikkasi, livahti suusta huuto. Kamala huuto! Ei järin kivaa matkaohjelmaa tuollainen kiljahtelu.
Mitä tehdä, siinäpä oli pulmaa. Vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Perun matkan tai lähden matkaan. Valitsin jälkimmäisen. Jostain minun on kirjoittamiseen ja muihin töihini ammennettava. Korona ja maailmantilanne sekä kutistunut sosiaalinen elämä on syönyt minulta, kuin monelta muultakin, iloa ja luovuutta. Italiassa odotti valmis matkaohjelma, joka lupasi freesata mieleni. Könkkäsin kivuliaasti fysiatrille ja pyysin polveen pitkäaikaispuudutuksen.
Viikkoa myöhemmin palasin kotiin henkisesti uudistuneena ja käsivoimiltani vahvistuneena. Kentillä sain käyttööni pyörätuolin ja avustajan. Nizzan kentällä tosin, paluulennolle pyrkiessäni, sain maistaa byrokratian ja vallan kuritusta, kun lentokenttävirkailija kieltäytyi pyytämästä pyörätuolia paikalle ennen kuin check-in olisi tehty. Yritin vinkua, että sehän oli tehty jo netissä. Virkailija kertoi avaavansa tiskin, kun lähtöaikaan olisi kaksi tuntia. Yritin taas vinkua, että nyt elettiin jo sitä aikaa. Oui,oui, sanoi madame ja järjesteli kiireettömästi tyhjiä maihinnousukorttejaan, piipahti välillä kahvilla ja avasi lopulta tiskin kolme varttia myöhässä kertoen, ettei masiina toimi. Hiki valui otsalta ja ilma maskini alla alkoi olla loppuun käytetty, kun rouva alkoi etsiä käsilaukustaan puhelinnumeroa pyörätuoliavustajalle. Yrittäkääpä itse seisoa yhdellä keinopolvijalalla tunti. Paljon ei ollut tehtävissä, ei ensimmäistäkään tuolia näköpiirissä. Siinä oli paljon aikaa ajatella lämmöllä kotimaan kenttäpalveluja.
Hiki kuivui ja kitkeryys haihtui, kun pyörätuoli lopulta tunnin kulutta tuli ja turvatarkastus sujui erityislinjalla sutjakkaasti, Äärettömän ihana avustajamadame kärräsi minut niin naistenhuoneeseen kuin koneeseenkin tyylikkäästi. Myös puoli kahdelta yöllä Helsinki-Vantaalla avustajanani toiminut nuori mies pukkasi minut tuolilla parkkihalliin, aivan autolleni asti.
Viikon aikana, pitkälti ulkotiloissa, auringossa ja välillä tuulessa istuen, kuten myös junassa oli aikaa pohtia paitsi uusia ideoita, myös jälleen kerran sopivan työn määrää. Mitä haluaisin ensisijaisesti tehdä niillä kyvyillä, joita minulla yhä on? Mikä olisi riittävästi? Minulla on taas tainnut karata homma käpälistä, kun kalenterissa ei juuri vapaita päiviä ole. Se on mietinnän paikka.
Paluun jälkeisenä päivänä kotona olen iloinen, että lähdin. Sain nähdä, että vajaakuntoisenakin maailmalla pärjää. Siellä minä olin viilettänyt junassa peräti kolmessa maassa, Ranskassa, Monacossa ja italiassa. Voi sitä onnen tunteen määrää! Uusien, mukavien ihmisten tapaaminen ja uusien asioiden oppiminen loivensi kipuja. Nyt on vielä päivä aikaa miettiä, miten uskottavalta näytän lääkärini silmissä kipuineni, kun kerron heiluneeni viikon eri kylissä Liguriassa. No, kyllä hän uskoo, kun kerron, että matkan mahdollisti Luovuusleirin suunnitellut Anja ja etenkin logistiikasta vastannut Jukka. Sitten laitan kyynärsauvat sivuun, otan pari askelta ja annan lääkärin kuulla kuolinhuutomaisen äännähdykseni, kun astun kipeälle jalalleni.
Nyt kuitenkin hellin matkan muistojani. Saatan tehdä kokemuksistani jopa videon, sainhan reissulla opit myös sellaisen editointiin. Hymyilyttää, tiedän, mitä onni on minulle tänään.
