Kirjoitukset avainsanalla muutos

Päätös on tehty, omakotiasumisemme vaihtuu kerrostalokotiin. Lähtölaskenta alkoi, kun selvisi, että  polviini ei tehoa enää lepo eikä kipulääke. Puutarha janosi huolenpitoa, josta en enää yksin selvinnyt. Kanssani asuva humanisti ymmärsi nopeasti, mikä kahden hengen yhteisöllemme olisi parasta.

Olen parin vuoden ajan seurannut asuntokauppaa meille mieluisilla asuinalueilla ja löyhästi tutkinut myös uudisrakentamista. Tiesimmehän, että puutarha- ja lumityöt sekä talon kunnostustyöt muuttuisivat rasittavimmiksi ikääntymisen myötä. Mitään aikamäärettä muutokselle emme olleet asettaneet. Muutos tuntui olevan vielä kaukana edessäpäin.Kunhan nyt ensin eläköidyttäisiin. Toisin kävi.

Lämmin, aikainen ja kuiva kevät piti minut pihalla jatkuvassa liikkeessä. Istutin uusia kasveja, laajensin aikapankin tehokkaan apunaisen kanssa penkkejä ja iloitsin kasvun vauhdista. Kasvamiseen tarvittiin paljon vettä, lannoittamista ja kuopsuttelua. Suihkuttelin havubalsamia kärsineille, perustin uusia lavakauluspenkkejä ja ennen kaikkea kannoin vettä. Kannoin, kunnes polvi meni lakkoon. Oletteko kokeilleet veden kantoa kyynärsauvojen kanssa? Se on himskatin vaikeaa!

Lopulta tottelin lääkäriä ja rauhoituin kaksiviikkoiseen lepoon. Rötkötin sohvalla ja selasin myytäviä asuntoja, sellaisia, jossa puutarha olisi parvekkeella. Toukokuun viimeisellä viikolla näytölle näpsähti mahdollisuus, jossa moni meille tärkeistä asioista oli kohdallaan. Laitoimme  lisätietopyyntöjä ja aloimme maistella muutoksen mahdollisuutta.

Kalasataman ryhmärakentamishankkeessa oli yhä vapaana kolme huoneistoa, jotka saattaisivat sopia meille. Tutkimme pohjapiirustuksia ja kuvittelimme itsemme huoneisiin. Viihtyisimmekö? Läpi talon jatkuva isompi huoneisto vai pienempi, jossa on parveke meren suuntaan? Paljonko neliöitä kaksi ihmistä tarvitsee? Miten ne näyttivät niin pieniltä molemmat?

Eihän sitä kaksi paljoa tilaa tarvitse, lapsetkin kaikki omillaan ja yövieraitakin kovin harvoin. Arvioitimme nykyisen kotimme ja varmistimme pankilta, että kotia ei tarvitse myydä, ennen kuin uusi valmistuu. Päivä päivältä kahden vuoden päähän asettuva muutto tuntui entistä oikeammalta ratkaisulta. Kaksi vuotta olisi sopiva aika tottua muuton ajatukseen. Se olisi myös riittävän pitkä aika kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutumiseen, siitä kaikesta, mikä täyttää kolme ulkovarastoa ja kahden kerroksen sisätilojen säilytystilat.

Kesäkuun 18. päivä kävimme allekirjoittamassa sitoumuksen. Nyt olemme mukana porukassa, joka rakennuttaa kokonaisen kerrostalon! Talossa tulee olemaan 47 perheen koti. Muuttamaan pääsemme kesällä 2020.

- Kalasatamaan! Sinnehän sinä sanoit haluavasi jo vuosia sitten, hihkaisee ystävä uutisen kuultuaan.

- En kai?

Kun tarkemmin mietin, niin muistankin hämärästi tuollaisen ajatuksen heittäneeni. Se oli jo kauan ennen, kun aluetta oli edes kaavoitettu ja olin asian jo unohtanut. Olisiko ollut etiäinen?

Päätös tuntuu nyt hyvältä. Muutokseen on sopivasti aikaa. Ehdin vielä nähdä magnoliani kukkivan kahdesti ja saan rauhassa hyvästellä tärkeimmät kasvini, mummoni pionit ja anoppini ritarinkannukset ja daaliat. Toivottavasti ne saavat tarhurin, joka iloitsee niistä. Kahdessa vuodessa olemme valmiita lähtöön, niin minun lahot polveni, kuin siihen mennessä pihatöistä uupunut humanistikin.

Olo on ihmeellisen rauhallinen. 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Eläkemaanantaina nousen, kun olen nukkunut tarpeeksi. Minulla ei ole päivälle suunnitelmaa ja se tekee oloni lievästi epämukavaksi. Nyt ymmärrän olla pyykkäämättä mattoja tai tamppaamatta sohvatyynyjä. Ei ole mitään, joka vaatisi huomioni, voin  keskittyä siihen, mikä on antanut jo liian kauan odottaa.

Liikunnan puutettani olen kymmenen vuoden ajan selitellyt ajan niukkuudella. Minulla ei tänään olisi mitään syytä olla menemättä salille, uimaan tai kävelylle. Aurinkoinen päivä houkuttelee valitsemaan helpoimman vaihtoehdon, kävelyn. Käperryn sohvaan ja päätän lukea luovan kirjoittamisen oppaita, kunnes kykenisin päättämään.

Natalie Goldberg on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka teoksia olen hankkinut vuosia sitten ja joihin palaan aina silloin tällöin itseni kannustukseksi. Kirjoittamisessa en enää kannustusta tarvitse, siinä on imua. Liikunnan aloittamiseen taidan tarvita kohta jo ulkopuolista apua. Salikortin monivuotinen omistaminen ja kuukausimaksujen maksaminen kun ei lihasvoimaa kasvata.

Goldberg kannustaa astumaan ulos mukavuusalueelta, laajentamaan rajoja ja menemään omia pelkoja päin. Hevosia pelkäävälle hän suosittelee hevosen hankintaa ja sen kanssa ystävystymistä. Otan lukemastani opiksi ja lähden salille. Matkalla tyynnyttelen itseäni lupaamalla, ettei minun ole pakko olla salilla kovin kauaa.

Yritän sujauttaa korttini lukijan läpi rennosti.

–Hei, sullahan on vanha kortti!

Minut on paljastettu.

Lihaksikas kunto-ohjaaja luo minulle uuden kortin.

-Tarvitseko muuta apua, vai muistatko, miten laitteet toimii?

-Muistan, kiitos, valehtelen.

Naisten omalla puolella nuoret tytöt vetävät hiki päässä kyykkyjä ja heiluttavat kahvakuulia. Kiipeän kuntopyörälle ja alan polkea. Viiden minuutin polkemisen jälkeen olen polttanut vain 48 kaloria ja alan ymmärtää viinerin ja sen kalorien hävittämiseen vaadittavan liikunnan suhteen. Motivaationi kasvaa. Siirryn vahvistamaan jalkojeni lihaksia, jotka ovat hetken hämillään, mutta suostuvat yhteistyöhön. Mitä enemmän teen, sen enemmän innostun. Saan neuvoja ikäiseltäni ja kokoiseltani naiselta. Aina laitetta vaihtaessamme hymyilemme toisillemme.

Kun tunnin kuluttua poistun salilta oloni on sankarillinen. Kävelen ryhdikkäämmin ja toivon, että kasvoiltani voi lukea minun harrastaneen liikuntaa. Posket punoittavat ja olo on todella hyvä. En halua järkyttää kehoani liikaa, joten palkitsen sen kahvilla ja muffinilla.

Vielä illallakin olen energinen ja minulla on hyvä mieli. Kaivan esiin käsipainot ja päätän ottaa niillä harjoittelun päivittäiseksi ohjelmaksi. Olen tullut ulos mukavuusalueeltani ja saanut hyvän kokemuksen. Kiitos Natalie Goldberg, tuskin maltan odottaa seuraavaa maanantaita.

Kommentit (0)

Vuosi loppuu, joulu on koettu ja osa-aikainen eläkeläisyys jo kopistelee porstuassa. Mielikuvat tulevasta vaihtelevat päivittäin, jopa tunneittain. Hetkeksikään en unohda, että yksi aikakausi, viisipäiväinen työviikko, olisi pian ohi. Vain jouluaterialla, kolmen sukupolven yhteisessä ilossa lastenlasten kirkkaat äänet peittävät alleen tiedon tulevasta.

Hetkittäin näen viikkotyöstä vapautuvat kaksi päivää tyhjänä tilana. Kuvittelen itseni toimettomuuteen, kirjoittamaan, lueskelemaan, päivätorkuille ja lintuja tarkkailemaan. Kaikkea tuota elämässäni on ollut liian vähän. Mieleen nousee uusia asioita, joita voisin eläke-päivinäni tehdä. Voisin siivota ullakkovaraston, ommella rahiin uuden päällisen, silittää kaikki ne pöytäliinat, jotka vuosien aikana ovat jääneet ensimmäisen pesun jälkeen käyttämättä, pestä kylpyhuoneen kaakelien saumat ja paistaa pataleipää sekä tehdä herkullisia keittoja. Pää täyttyy tekemättömistä töistä. Enhän minä tätä halunnut.

Viimeiset kolme viikkoa ovat hurahtaneet työn ja toiminnan parissa. Ei ole ollut aikaa harjoitella kolmipäiväistä työviikkoa. Olen selvinnyt ensimmäisestä sovittelustani, vetänyt viimeiset työnohjausryhmät ja käynyt kokemassa vatsataudin levoksi tarkoitetulla risteilyllä. Joulukuuhun on mahtunut työtä ja tehtäviä tuplasti sen verran, kuin aika ja kunto olisi sallinut. Edes liukastuminen ja aivotärähdys ruhjeineen eivät suuremmin vauhtia haitanneet. Onneksi tuli joulu, jolloin kaikkien kiire taukosi, minunkin.

On pakko palauttaa mieleen oman terveyden rajat ja alkuperäinen toive. Halusin aikaa sille, joka on minulle itselleni tärkeää. Halusin aikaa kirjoittamiselle. Osaanko suunnata energiani siihen? Kotona en siihen pysty, aina vähintään joku lakanapino huutaa oikomista. Minun on paettava riittävän kauas, mihin lakananviikkauksen ja muiden tarpeettomien töiden huuto ei kuulu.

Tuli tarjous Saksan kirjailijaresidenssin käytöstä, harkitsin. Tuttava lupasi järjestää edullisen kämpän Nizzasta, harkitsin. Mietin myös Viroa, jossa olen aiemminkin kirjoittanut. Niin paljon mahdollisuuksia! Joinain öinä olen varma, että kuolen ennen kuin pääsen omasta ajastani  nauttimaan. Odotan vuoden vaihtumista, kammoan, suunnittelen ja kauhistelen. Palautan mieleen ilon, jonka oman kirjan näkeminen kirjakaupassa synnytti. Ilo ei syntynyt siitä, että kirjani köllötteli siellä maineikkaiden tekstien keskellä. Ilo syntyi siitä, että olen onnistunut viemään yhden tarinan kansiin asti. - Minä, kymmenien keskeneräisten kertomusten tarinoija.

Kirjoitustilan valinnassa päädyn toimistohotelliin Kampissa. Rauhoitun.

Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä, tammikuun toisena, aika on oleva minun. Osa-eläkepäivinäni teen vain sitä, mitä minua huvittaa. Minä kirjoitan. Tervetuloa uusi aika!

Kommentit (0)

Uuden elämäni kolmantena vapaapäivänä olen asettunut. Aamuyhdeksältä hämmästelen omaa levollisuuttani. Näin helppoako muutos on?

Olen edellisellä viikolla aloittanut lyhyempään työviikkoon siirtymisen harjoittelun. Käyn työssä vain kolmena päivänä viikossa. Olen saanut ennakkopäätöksen työkyvyttömyyseläkkeestä. Ensimmäiset kaksi kuukautta aion käyttää totutteluun vuosilomapäiviäni. Voisihan olla, etten pitäisikään lyhyemmästä työviikosta tai selviytyisi minulle annetuista töistä. Sitten en voisi ottaa eläkettä vastaan. Minulle jää perääntymisen mahdollisuus.

Henkinen taistelu on ollut tiukkaa. Olen aina haaveillut kirjoittamisen ajasta. Kirjoittanut olen aina, mutta saanut toistaiseksi viimeisteltyä vain yhden käsikirjoituksen. Robustos julkaisi esikoisteokseni Kaksoissidos kesäkuussa 2016. Päätyön ulkopuolisen aikani olen käyttänyt luennointikeikkoihin, toisten työn ohjaamiseen, vapaaehtoistyöhön, remontointiin, puutarhapunnertamiseen, omaishoitoon ja muista läheisistä huolehtimiseen. Kirjoittamisen pakko on tuntunut välillä pakahduttavalta, mutta en ole osannut tehdä sille tilaa.

Istun sohvalla ja katselen takkatulen loimua. Pyykit peseytyvät koneessa ja edelliset on viikattu kaappiin. Hoitokoira katsoo minua vaativasti.  Kiitän pikkuista eläintä muistutuksesta ja lähdemme lenkille. Maleksimme peltojen laitoja, toinen penkkoja, toinen ilmaa nuuhkien. On uskomattoman hyvä olla. Osa-aikaisesti työkyvytön, tällaiseltako se tuntuu?

Olen ounastellut luopumisen olevan vaikeaa. Pidän työstäni ja minulla on hyvä työyhteisö. Työhön ei ole yhtenäkään aamuna ollut henkisesti vaikea lähteä. Keho on kuitenkin usein pannut hanttiin, kankeana ja kivuliaana. Olen surrut luopumista jo vuoden, mutta tiennyt sen olevan väistämätöntä. Olisi tyhmää antaa kaikki energia työhön, vaikka muutakin minulle tärkeää on olemassa.

Olen ollut etuoikeutettu. Minulla on aina ollut työtä ja minulla on nyt myös mahdollisuus sen määrää vähentää. Olen siitä kiitollinen.

Palaamme koiran kanssa lämpimään kotiin. Olo on hyvä, olen saanut liikkua kehoni ehdoilla, eikä ole kiire mihinkään. Käperryn sohvan nurkkaan ja alan kirjoittaa. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat