Kirjoitukset avainsanalla eläköityminen

Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luin aamun lehdestä (HS 24.8.2018) osatyökykyisten mahdollisuuksista työllistymiseen. Peräti 55 prosentilla työikäisistä on jokin pitkäaikaissairaus. Se ei saa olla este työllistymiselle. On paljon tehtäviä, jotka on hoidettavissa terveyshaitoista huolimatta. Jokaisella, joka haluaa työskennellä, tulisi siihen olla mahdollisuus. Oli ilo lukea Innojokin työllistämisfilosofiasta, jossa osatyökykyiset ovat arvostettuja.

Pidän sanasta osatyökykyinen. Se on positiivinen vaikka kertoo samalla jonkin rajoitteen olemassaolosta. Se on parempi, kuin osatyökyvytön. Olisi hienoa, jos yhä useampi yritys näkisi osatyökykyiset voimavarana. Voisivatko valtio, kunnat ja yksityiset työnantajat rohkaista osatyökykyisiä? Voisiko osassa  työpaikkailmoituksia olla maininta, ettei osatyökykyisyys ole este?

Kuinka moni työnantaja palkkaa osatyökykyisiä? Julkishallinto yleensä pitää myös ne työntekijät, joille tulee jokin pitkäaikaissairaus ja jotka haluavat silti jatkaa työssä. En tiedä, onko nuorilla pitkäaikaissairailla mahdollisuuksia työllistymiseen. Sitä pitäisi ehdottomasti edistää.

Helsinki palkkasi minut helmikuussa 1989. Reaktiivinen artriittini sai diagnoosin seuraavana vuonna. Olen tehnyt pian 30-vuotisen työuran pitkäaikaissairaana. Leikkausten tuomat sairaslomat olen pitänyt niin lyhyinä, kuin lääkäri on sallinut. Etätyö on mahdollistanut työskentelyn silloinkin, kun kehoa ei ole ollut mahdollista hilata toimistolle. Uskon, että olen Helsingille hyvän panoksen antanut. Palkkani ei ole ollut hyväntekeväisyyttä.

Olen nyt ollut 19 kuukautta osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Kyvyttömyysosani tarkoittaa sitä, että näillä jaloilla ei pitkiä matkoja kävellä. Reilu vuosi ja minut vapautetaan tehtävistäni. Minä siis pääsen livahtamaan eläkkeelle puoltatoista vuotta varsinaista eläkeikääni aiemmin. Kun kuntapalvelukseni päättyy, olen vapaa työskentelemään jossain muualla. Pääni ja käteni eivät ole työkyvyttömiä. Vain polveni, varaosista huolimatta , ovat kipittämiskyvyttömät, vaikka en pyörätuolia tarvitsekaan. Olen edelleen osatyökykyinen, monenlaisella osaamisella ja pitkällä elämänkokemuksella varustettu. Saa nähdä, onko minulle vielä työelämässä käyttöä, vai muuttuuko elämä pelkäksi chillailuksi. 

 

Kommentit (0)

Osa-aikainen eläkeläisyys on sujunut minulta hienosti. Olen täysin tottunut siihen, että töihin mennään vasta tiistaina ja hommat on tehty torstaihin mennessä. Aluksi nappasin monena torstaina tietokoneen mukaan ajatuksena tehdä jokunen kesken jäänyt työasia puolisalaa eläkepäivieni aikana. Nyt olen hyväksynyt tuon keskeneräisyyden tunteen. Työhän ei tosiaankaan tekemällä lopu.

Kaikkein vaikeinta on kieltäytyä työnohjauspyynnöistä, joita on tullut miltei viikoittain. Viime vuonna ohjasin yhdeksää ryhmää. Tämän ja seuraavan vuoden olin ajatellut rauhoittumisen vuosiksi, jolloin ohjaisin vain yhtä ryhmää. En näytä pystyvän siihen. Olen syvimmältä identiteetiltäni työnohjaaja. Itsekästä tai ei, mutta uskon, että minulla on sillä saralla paljon annettavaa. Minulla on työnohjauksen ammattitaitoa, joka on kehittynyt kahden vuosikymmenen kuluessa. Koen, että minun tulee antaa se tarvitsevien käyttöön. Tästä en pysty luopumaan. Viime viikolla tuli kolme uutta ohjauspyyntöä. En ole vastannut, sillä kaikki ovat erittäin kiinnostavia tarjouksia. Voin ottaa niistä vain yhden, valinta on vaikea.

Rauhoittumisen teemani pitää sisällään ajatuksen niukentamisesta. Vähemmän voi olla joskus myös enemmän. Tämä ei tullut tänään mieleeni puutarhamessuilla, vaikka olin henkisesti valmentautunut vähäisiin hankintoihin. Penkkini ovat jo täynnä. Saa olla aika taituri, jos onnistuu johonkin väliin uutta istuttamaan. Viime kesänä päädyin kiskomaan lakastuneet tulppaanit ylös, jotta sain niiltä vapautuneeseen tilaan kesäkukkia. Viisituntisen messureissun jälkeen hämmästelen kotona tyhjää lompakkoa ja mukaan päätyneiden sipulien ja juurakoiden määrää. On perustettava uusia penkkejä, poistettava viimeisetkin nurmikonlämpäreet, jotta hankkimilleni kukille löytyy paikka. Niin, ja niille, jotka ovat vielä hankkimatta. Vielä on käytävä kevään ja alkukesän pakolliset kesäkukkien hankintamatkat Lappeenrannan Tirilän puutarhaan ja Kouvolan Viherpeukaloihin. Onneksi minulla on ystävä, joka jakaa tämän hulluuden kanssani eikä muistuta minua niukentamisesta.

Kuntavaalit ovat huomenna. Monta ystävää on ehdokkaina, kaikki fiksuja ja vakavasti otettavia. Harmi, että minulla on vain yksi ääni ja saan äänestää vain yhdessä kunnassa. Annan ääneni huomenna hänelle, jonka koen näkevän, missä asioissa keisarilla ei ole vaatteita. Uskon realismiin kaupunkikehittämisessä. Kun olen äänestänyt, vedän rönttävaatteet päälle ja painun pihalle kuopsuttamaan. Lintujen sirkutuksesta soiva kuusiaitamme ja nousevat tulppaanit ovat lupaus hyvästä huomisesta, maailman kivuista huolimatta.

Kommentit (0)

Eläkemaanantaina nousen, kun olen nukkunut tarpeeksi. Minulla ei ole päivälle suunnitelmaa ja se tekee oloni lievästi epämukavaksi. Nyt ymmärrän olla pyykkäämättä mattoja tai tamppaamatta sohvatyynyjä. Ei ole mitään, joka vaatisi huomioni, voin  keskittyä siihen, mikä on antanut jo liian kauan odottaa.

Liikunnan puutettani olen kymmenen vuoden ajan selitellyt ajan niukkuudella. Minulla ei tänään olisi mitään syytä olla menemättä salille, uimaan tai kävelylle. Aurinkoinen päivä houkuttelee valitsemaan helpoimman vaihtoehdon, kävelyn. Käperryn sohvaan ja päätän lukea luovan kirjoittamisen oppaita, kunnes kykenisin päättämään.

Natalie Goldberg on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka teoksia olen hankkinut vuosia sitten ja joihin palaan aina silloin tällöin itseni kannustukseksi. Kirjoittamisessa en enää kannustusta tarvitse, siinä on imua. Liikunnan aloittamiseen taidan tarvita kohta jo ulkopuolista apua. Salikortin monivuotinen omistaminen ja kuukausimaksujen maksaminen kun ei lihasvoimaa kasvata.

Goldberg kannustaa astumaan ulos mukavuusalueelta, laajentamaan rajoja ja menemään omia pelkoja päin. Hevosia pelkäävälle hän suosittelee hevosen hankintaa ja sen kanssa ystävystymistä. Otan lukemastani opiksi ja lähden salille. Matkalla tyynnyttelen itseäni lupaamalla, ettei minun ole pakko olla salilla kovin kauaa.

Yritän sujauttaa korttini lukijan läpi rennosti.

–Hei, sullahan on vanha kortti!

Minut on paljastettu.

Lihaksikas kunto-ohjaaja luo minulle uuden kortin.

-Tarvitseko muuta apua, vai muistatko, miten laitteet toimii?

-Muistan, kiitos, valehtelen.

Naisten omalla puolella nuoret tytöt vetävät hiki päässä kyykkyjä ja heiluttavat kahvakuulia. Kiipeän kuntopyörälle ja alan polkea. Viiden minuutin polkemisen jälkeen olen polttanut vain 48 kaloria ja alan ymmärtää viinerin ja sen kalorien hävittämiseen vaadittavan liikunnan suhteen. Motivaationi kasvaa. Siirryn vahvistamaan jalkojeni lihaksia, jotka ovat hetken hämillään, mutta suostuvat yhteistyöhön. Mitä enemmän teen, sen enemmän innostun. Saan neuvoja ikäiseltäni ja kokoiseltani naiselta. Aina laitetta vaihtaessamme hymyilemme toisillemme.

Kun tunnin kuluttua poistun salilta oloni on sankarillinen. Kävelen ryhdikkäämmin ja toivon, että kasvoiltani voi lukea minun harrastaneen liikuntaa. Posket punoittavat ja olo on todella hyvä. En halua järkyttää kehoani liikaa, joten palkitsen sen kahvilla ja muffinilla.

Vielä illallakin olen energinen ja minulla on hyvä mieli. Kaivan esiin käsipainot ja päätän ottaa niillä harjoittelun päivittäiseksi ohjelmaksi. Olen tullut ulos mukavuusalueeltani ja saanut hyvän kokemuksen. Kiitos Natalie Goldberg, tuskin maltan odottaa seuraavaa maanantaita.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto