Kirjoitukset avainsanalla eläköityminen

Olen kiitollinen. Sain kauniita sanoja ja  muistoja vuosikymmenten varrelta nyt, kun olen vielä tiukasti elävien kirjoissa. Vietin kotipuutarhassamme eläköitymisen juhlaani, johon oli ilmoittautunut kahdeksankymmentä entistä ja nykyistä työtoveria ja yhteistyökumppania. Muutama sairastui tai estyi viime hetkellä ja yksi kertoi olevansa liian väsynyt osallistuakseen. Yksi teki mieluummin jotain muuta. Muut tulivat. Tiedän poliitikkojen ja perheiden kiireet kesäisinä viikonloppuina. Kuitenkin he halusivat antaa minulle hetkeni. Tunsin olevani arvostettu.

Hyviin puutarhajuhliin tarvitaan mielestäni neljä tekijää: hyvää ruokaa, musiikkia, hyvä ilma ja mieluisat vieraat. Niissä ei tarvita pönötystä ja puheita, joissa sanotaan itsestäänselvyyksiä tai joita kukaan ei kuuntele.

Juhlissani tarjottiin kookoslinssikeittoa ja juustoleipiä sekä tietysti kahvia ja mansikkakakkua. En ole mikään pitokokki, joten apu oli tarpeen. Joku stailaa kotinsa, minä stailaan mielelläni keittiöni itselleni sopivilla, samanhenkisillä kokkaajilla. Antti-Jussi Holkko löytyi kokiksi verkon kautta  ja kylläpä hyvä kokki olikin! Kaveri oli ollut Tansaniassa vapaaehtoistöissä, mikä tuntui sopivalta, kun itsellänikin on tuo Tansania-tausta ja vapaaehtoistyö sydäntäni lähellä.  

Hellalla porisi kattiloita 15-litraisesta pienempiin ja erityisruokavaliolaiset saivat omat soppansa yhtä maukkaina, kuin muutkin. Kun kokki otti keittiön haltuunsa ammattilaisen ottein, oli ruokahuolipelkoni väistynyt. Myöhemmin sain tietää, että kokilla on karjalaiset sukujuuret. Ilmankos hän sopi niin hyvin karjalaisten jälkeläisen keittiöön! Keitot olivat herkullisia ja Antti-Jussi huolehti myös niiden tarjoilusta.

Pakolliset soittonäytteet annoin pianolla opiskeluaikoina, mutta soittajaksi ei minusta koskaan ollut. Juhliin hankittiin siis oikea muusikko. Mark soitti ja lauloi kaikki lempibiisini. Vaikka seurustelinkin koko ajan vieraideni kanssa, tutut kappaleet tuottivat hyvää oloa. Tuntui, että niiden myötä koko elämäni, nuoruudesta asti, olisi ollut läsnä. Vieraat olivat ihastuneita Markin ääneen ja tosi miellyttävää katseltavaahan tämän nuoren miehen esiintyminen oli kokonaisuudessaan.

Kolmannen kriittisen tekijän ratkaisin vuokratulla teltalla. Ilmoihin kun ei koskaan voi luottaa. Aurinkoinen päivä vaihtui viileyteen ja palelevat saivat lämmikkeeksi huopia ja takkeja. Vesisateelta sentään säästyttiin. Teltattakin olisi pärjätty, mutta etenkin loppuillasta katos kuitenkin kokosi viimeiset juhlijat mukavasti suojaansa

Ihanat vieraani sitten varsinaisesti tekivät juhlastani juhlan! Kiitos! Pönöttävien puheiden sijaan sain suloisia puskapuheita ja lauluja. Pensaiden katveessa ja pöytien yli minulle annettiin sanoja, jotka säilöin visusti muistiini. Kun en nyt ylpistyisi kaikesta tuosta ihanuudesta!

Aamulla käperryin sohvan nurkkaan lukemaan kortteja, joita olin saanut kassillisen! Noiden korttien äärellä kostuivat jo silmätkin. Miten kiitollinen olen, että sain nämä sanat nyt, enkä hautajaisissani. Nyt osaan niistä iloita. Tulemalla juhliini ja puhumalla ja kirjoittamalla kortteihin ja vieraskirjaan ajatuksia menneestä yhteistyöstämme ja sen sujumisesta nämä ihmiset kertoivat minulle, että olen ollut tärkeä. Jokainen haluaa olla merkityksellinen toisille, niin minäkin.

Nyt on isot juhlat juhlittu. 60-vuotispäivät ja eläköitymisen juhla olivat viimeiseni. Suuria peijaisia ei enää tule. No, ehkä pieniä juhlia…jos vaikka kirjan julkkareita, yhteistyökumppaneiden kestityksiä tai tuppaantulijaisia kuitenkin, maltillisesti. Edesmennyt äitini juhli 60-vuotispäiviään laittamalla lehteen ilmoituksen, jossa toivotti kaikki tervetulleeksi. Juhlissa oli soppatykki ja torvisoittokunta ja ne kestivät aamusta keskiyöhön. Äiti opetti, miten juhlitaan kunnolla.

Esikoiseni totesi eläköitymisjuhlissani, että mummo olikin ammattikehtaaja. Häntä ei liikuttanut, mitä muut hänen tekemisistään ajattelivat. Minusta ei ihan ole äitini mittoihin, mutta kehtaajaksi tunnustaudun. Ei ollut yhtään noloa juhlia yli 30-vuotisen kaupunkipalveluksen päättymistä kakkukahveja isommin. Helsinki on ollut hyvä työnantaja. Palkkioksi kaupunki tuikkasi  minulle viisi vapaapäivää pitkästä palvelusta ja toiset viisi eläköitymislahjaksi. Kultainen mitalikin on vielä tulossa. Sen juhlallisuuksiin pääsen vasta vuoden kuluttua, Helsinki-päivänä.

Aika harva kysyi, mitä aion syksystä eteenpäin tehdä. Monen vieraani kanssa tekemiset jatkuvat samoin kuin ennen, joko vapaaehtoistyönä tai oman yritykseni kautta. Säännöllinen päivätyö kuitenkin päättyy. Viimeinen työpäivä on jo takana. Nyt lomailen ja ihmettelen tulevaa muutosta. Lokakuun 1. minulla sitten on virallisesti eläkeläiskortti. Silloin ne mummojen metkut vasta alkavat!

Kokki: Antti-Jussi Holkko, https://twitter.com/AHolkko, Facebookissa Ahkera Apupoika

Muusikko: Mark Tuomela,http://marktuomela.com/

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Kommentit (0)

Luin aamun lehdestä (HS 24.8.2018) osatyökykyisten mahdollisuuksista työllistymiseen. Peräti 55 prosentilla työikäisistä on jokin pitkäaikaissairaus. Se ei saa olla este työllistymiselle. On paljon tehtäviä, jotka on hoidettavissa terveyshaitoista huolimatta. Jokaisella, joka haluaa työskennellä, tulisi siihen olla mahdollisuus. Oli ilo lukea Innojokin työllistämisfilosofiasta, jossa osatyökykyiset ovat arvostettuja.

Pidän sanasta osatyökykyinen. Se on positiivinen vaikka kertoo samalla jonkin rajoitteen olemassaolosta. Se on parempi, kuin osatyökyvytön. Olisi hienoa, jos yhä useampi yritys näkisi osatyökykyiset voimavarana. Voisivatko valtio, kunnat ja yksityiset työnantajat rohkaista osatyökykyisiä? Voisiko osassa  työpaikkailmoituksia olla maininta, ettei osatyökykyisyys ole este?

Kuinka moni työnantaja palkkaa osatyökykyisiä? Julkishallinto yleensä pitää myös ne työntekijät, joille tulee jokin pitkäaikaissairaus ja jotka haluavat silti jatkaa työssä. En tiedä, onko nuorilla pitkäaikaissairailla mahdollisuuksia työllistymiseen. Sitä pitäisi ehdottomasti edistää.

Helsinki palkkasi minut helmikuussa 1989. Reaktiivinen artriittini sai diagnoosin seuraavana vuonna. Olen tehnyt pian 30-vuotisen työuran pitkäaikaissairaana. Leikkausten tuomat sairaslomat olen pitänyt niin lyhyinä, kuin lääkäri on sallinut. Etätyö on mahdollistanut työskentelyn silloinkin, kun kehoa ei ole ollut mahdollista hilata toimistolle. Uskon, että olen Helsingille hyvän panoksen antanut. Palkkani ei ole ollut hyväntekeväisyyttä.

Olen nyt ollut 19 kuukautta osatyökyvyttömyyseläkkeellä. Kyvyttömyysosani tarkoittaa sitä, että näillä jaloilla ei pitkiä matkoja kävellä. Reilu vuosi ja minut vapautetaan tehtävistäni. Minä siis pääsen livahtamaan eläkkeelle puoltatoista vuotta varsinaista eläkeikääni aiemmin. Kun kuntapalvelukseni päättyy, olen vapaa työskentelemään jossain muualla. Pääni ja käteni eivät ole työkyvyttömiä. Vain polveni, varaosista huolimatta , ovat kipittämiskyvyttömät, vaikka en pyörätuolia tarvitsekaan. Olen edelleen osatyökykyinen, monenlaisella osaamisella ja pitkällä elämänkokemuksella varustettu. Saa nähdä, onko minulle vielä työelämässä käyttöä, vai muuttuuko elämä pelkäksi chillailuksi. 

 

Kommentit (0)

Osa-aikainen eläkeläisyys on sujunut minulta hienosti. Olen täysin tottunut siihen, että töihin mennään vasta tiistaina ja hommat on tehty torstaihin mennessä. Aluksi nappasin monena torstaina tietokoneen mukaan ajatuksena tehdä jokunen kesken jäänyt työasia puolisalaa eläkepäivieni aikana. Nyt olen hyväksynyt tuon keskeneräisyyden tunteen. Työhän ei tosiaankaan tekemällä lopu.

Kaikkein vaikeinta on kieltäytyä työnohjauspyynnöistä, joita on tullut miltei viikoittain. Viime vuonna ohjasin yhdeksää ryhmää. Tämän ja seuraavan vuoden olin ajatellut rauhoittumisen vuosiksi, jolloin ohjaisin vain yhtä ryhmää. En näytä pystyvän siihen. Olen syvimmältä identiteetiltäni työnohjaaja. Itsekästä tai ei, mutta uskon, että minulla on sillä saralla paljon annettavaa. Minulla on työnohjauksen ammattitaitoa, joka on kehittynyt kahden vuosikymmenen kuluessa. Koen, että minun tulee antaa se tarvitsevien käyttöön. Tästä en pysty luopumaan. Viime viikolla tuli kolme uutta ohjauspyyntöä. En ole vastannut, sillä kaikki ovat erittäin kiinnostavia tarjouksia. Voin ottaa niistä vain yhden, valinta on vaikea.

Rauhoittumisen teemani pitää sisällään ajatuksen niukentamisesta. Vähemmän voi olla joskus myös enemmän. Tämä ei tullut tänään mieleeni puutarhamessuilla, vaikka olin henkisesti valmentautunut vähäisiin hankintoihin. Penkkini ovat jo täynnä. Saa olla aika taituri, jos onnistuu johonkin väliin uutta istuttamaan. Viime kesänä päädyin kiskomaan lakastuneet tulppaanit ylös, jotta sain niiltä vapautuneeseen tilaan kesäkukkia. Viisituntisen messureissun jälkeen hämmästelen kotona tyhjää lompakkoa ja mukaan päätyneiden sipulien ja juurakoiden määrää. On perustettava uusia penkkejä, poistettava viimeisetkin nurmikonlämpäreet, jotta hankkimilleni kukille löytyy paikka. Niin, ja niille, jotka ovat vielä hankkimatta. Vielä on käytävä kevään ja alkukesän pakolliset kesäkukkien hankintamatkat Lappeenrannan Tirilän puutarhaan ja Kouvolan Viherpeukaloihin. Onneksi minulla on ystävä, joka jakaa tämän hulluuden kanssani eikä muistuta minua niukentamisesta.

Kuntavaalit ovat huomenna. Monta ystävää on ehdokkaina, kaikki fiksuja ja vakavasti otettavia. Harmi, että minulla on vain yksi ääni ja saan äänestää vain yhdessä kunnassa. Annan ääneni huomenna hänelle, jonka koen näkevän, missä asioissa keisarilla ei ole vaatteita. Uskon realismiin kaupunkikehittämisessä. Kun olen äänestänyt, vedän rönttävaatteet päälle ja painun pihalle kuopsuttamaan. Lintujen sirkutuksesta soiva kuusiaitamme ja nousevat tulppaanit ovat lupaus hyvästä huomisesta, maailman kivuista huolimatta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat