Voiko muuttoon kuolla? Pohdin tuota kysymystä ja omaa kohtuullista täydellisyyttä tavoittelevaa persoonaani toisen muuton jälkeisen viikon käynnistyessä. Oli pakko istua alas kaiken tavaran keskelle ja arvioida sekä omia voimia että tavoitetilan kohtuullistamista. Mikä olisi kussakin päivässä riittävästi, mitä voisi sietää? Ohessa pitäisi hoitaa sovitut koulutukset, työnohjaukset ja sovittelutkin. Vai onko se toisinpäin, että muuttorumba niiden ohessa? 

Lopulta, kaksikymmentäyksi päivää muuton jälkeen, tuntuu, että pahin oli ohitettu ja ponnistus ei vienyt henkeä.

Arvioin väärin kaiken mahdollisen muuttoon liittyvän. Pieleen meni käytettävä aika, kotien tilalliset suhteet ja omat voimavarat. Kun siihen lisätään vielä tilatun muuttoavun vajaus ja muuttomiesten toiminnan ohjauksen häiriöt, Horror Show oli valmis!

Muuttoa edeltävänä viikonloppuna pakkasimme vielä ahkerasti, mutta monenlaista sälää jäi yhä minun kontolleni, muuttopäivänä selviteltäväksi. Muuttoaamuna kuormuri on myöhässä ja tulee vain kahdella miehellä tilatun kolmen sijaan. Aikataulut pettävät ja kun puoliso lähtee puolen päivän jälkeen sovitusti työpaikalleen, tulee ensimmäinen aavistus siitä, että kaikki ei olekaan helppoa. Purkuun saadaan sentään kolmaskin mies ja miehet kipittävät vikkelästi viisitoista rappua ylös ja alas, rupattelevat iloisesti keskenään ja kantavat laatikot mihin kantavat. Aikaa menee kolme tuntia odotettua kauemmin, mutta tavarat mahtuvat sisään. Aika nopeasti selviää, että se ei riitä. Asunnossa pitäisi mahtua elämäänkin.

Laatikot, joissa lukee suurilla punaisilla kirjaimilla MAKUUHUONE 1. ovat joko olohuoneessa, toisessa makuuhuoneessa tai pinottuna vaatehuoneeseen, johon ei enää mahdu sisään. Sama koskee muitakin laatikoita. Logistinen ongelma on vaikeasti ratkaistavissa, kun tavarameren keskellä on niukasti liikkumistilaa. Palaan entiseen kotiin ja lastaan auton täyteen tavaraa, joka ei enää tunnu mahtuvan uuteen kotiin. Illalla, puolison palattua töistä, saadaan sentään sänkyihin jalat ja petivaatteet. Puoliso kantaa auton tavarat säilytyskomeroon.

Seuraavana aamuna on lähdettävä vanhaan kotiin hakemaan viimeiset tavarat. Kärrään Pelastusarmeijan kirpputorille säkkikaupalla sitä, mitä en voi enää mukaa ottaa, lastaan auton täyteen sitä, mistä en voi luopua, kasaan seuraavan autolastillisen vanhan olohuoneen keskelle, päätän olla parkumatta ja soitan muuttopalvelusta apumiehen. Puolisoa ei voi syyllistää, sillä itse olen sanonut homman hoituvan leikiten. Nuori kenialaismies saapuu apuun ja tyhjentää autoni ripeästi.

-       Oletko asunut Afrikassa? mies kysyy, kun ajamme hakemaan viimeistä kuormaa.

-       Joo, näkyykö se naamasta?

-       Sulla on afrikkalainen kodinkone, kookospähkinän raaputin. Aika harvalla on, mies nauraa.

Vähän ennen viittä vanhan kodin ulkoveranta on täynnä kirpputorille ja roskiin meneviä jätesäkkejä, jotka puoliso on luvannut hoitaa pois töistä palattuaan. Luuttuan vielä yläkerran portaat lapsuuteni ajan tyynyliinalla. Se muistuttaa vuosista, jolloin vanhempani eivät olleet vielä eronneet, jolloin kesät olivat aina lämpimiä ja lapset saivat juosta paljain varpain. Ohueksi hiutunut tyynyliina kaappaa viimeiset pölyt ja tungen sen roskapussiin. Olisi pitänyt osata luopua monesta muustakin mukana raahattavasta jo hyvissä ajoin.

Ison, kaksikerroksisen asunnon tyhjennys oli pyörryttävä urakka. Tuosta kodista olivat lapset lähteneet maailmalle ja kaikki heiltä vapautunut tila oli vaivatta varastoinut päiväkodin piirustukset, kouluvihot ja pienoismallikokoelmat. Puhumattakaan minun omista leikkikaluistani ja lapsuuden söpöimmistä vaatteistani. Tyhjennys oli kuitenkin vain kummitustarina verrattuna uuden asunnon kauhuviikkoihin. Jos tavara ei mahdu mihinkään, on siitä luovuttava.

Haikeilla mielin luovuin 30 vuotta vanhoista stereoistani, mutta iloitsin, että ne menivät kuitenkin toiselle tarvitsevalle. Lietoon vietiin äidin kutoma napakka matto ja pojan perheelle kelpasivat mummin haarukat sekä veitset. Kapselikeitin ja pystynaulakkokin saivat uudet kodit. Uskon, että aika tavaran nauttii, kuten mummoni aina sanoi. Realistina ymmärsin, että tuota nautintaa ei miltei puolet pienemmässä kodissa ole aikaa odotella.  Kolmen viikon aikana kymmenen jätesäkillistä kelvollista tavaraa pääsi Fidan ja Helsingin kierrätyskeskuksen kautta tarvitseville. Säkkeihin hujahtivat, matot, peitot, joulukoristeet, seinäkellot, kaiuttimet, taulut, astiat, valaisimet, jatkojohdot, maljakot, pelit ja pensselit. Tavara tavaran jälkeen luopuminen oli helpompaa ja helpompaa.

Luopuminen toi tilaa hengittää. Lähimpään Fidaan vein suurimman osan, mutta välillä ihan häveliäisyyttäni myös kierrätyskeskukseen. Ajattelin, että jos kohta kyselevät, kuka minun edunvalvojani on. Säkkien päivittäinen lahjoitettaviin raahaaminen saattoi näyttää epävakaalta toiminnalta. Lopuilta päädyinkin selittelemään tavaran vastaanottajalle nykyisen asunnon pienuutta.

Ilman haavereita ei tämä muutto sujunut. Muutossa rikkoontui tiikkikaapin pinta ja seinähylly. Raivaamisen tuoksinassa kellahdin kumoon. Mustelmien lisäksi sain tuhottua yhden taulun ja astioita. No, siltäkin osin on kevyempi mennä eteenpäin. Raivausimussa viikkasin roskapussiin myös isäni kanootin ja lapsuuskeinuni kaavat. Siinä kostuivat silmät.

Kolmeen muuton jälkeiseen viikkoon on mahtunut paljon tunteita. Voimattomuuden, kiukun ja ketutuksen jälkeen on tullut rauha. Minä osaan luopua, eletty elämä on mukana kokemuksina ja ymmärryksenä, en tarvitse siihen tavaraa. Rehellisesti voin myös sanoa, että jos olisin ymmärtänyt, miten paljon työtä ja voimia muutto kysyy, en olisi siihen ryhtynyt. Muuttakaa hyvät ihmiset ajoissa, kun siihen on vielä voimia. Onneksi tämä on nyt meidän osalta tehty.

Tänään istun sovassa, jossa ei enää ole mitään rojua, rapsutan hoitokoiraa ja tiedän, että ihan maalissa en vielä ole. Kansioita, kirjeitä ja valokuvia on yhä kolme kaappia pullollaan. Ainakin kolmannes niistä liikaa. On yhä se kookospähkinän raaputin ja muuta mukavaa, joista en ihan vielä voi luopua. Olen kolmessa viikossa viisastunut ja otan nyt loppuvuoden tauon. Aion nauttia ystävien ja sukulaisten vierailuista, tehdä mielihyvää tuottavia vapaaehtoistöitä ja seurata lintujen ja oravien elämää. Opettelen elämään kerrostalossa, sekin on uusi ja jännä vaihe elämässä.