Kirjoitukset avainsanalla eläköityminen

Voiko muuttoon kuolla? Pohdin tuota kysymystä ja omaa kohtuullista täydellisyyttä tavoittelevaa persoonaani toisen muuton jälkeisen viikon käynnistyessä. Oli pakko istua alas kaiken tavaran keskelle ja arvioida sekä omia voimia että tavoitetilan kohtuullistamista. Mikä olisi kussakin päivässä riittävästi, mitä voisi sietää? Ohessa pitäisi hoitaa sovitut koulutukset, työnohjaukset ja sovittelutkin. Vai onko se toisinpäin, että muuttorumba niiden ohessa? 

Lopulta, kaksikymmentäyksi päivää muuton jälkeen, tuntuu, että pahin oli ohitettu ja ponnistus ei vienyt henkeä.

Arvioin väärin kaiken mahdollisen muuttoon liittyvän. Pieleen meni käytettävä aika, kotien tilalliset suhteet ja omat voimavarat. Kun siihen lisätään vielä tilatun muuttoavun vajaus ja muuttomiesten toiminnan ohjauksen häiriöt, Horror Show oli valmis!

Muuttoa edeltävänä viikonloppuna pakkasimme vielä ahkerasti, mutta monenlaista sälää jäi yhä minun kontolleni, muuttopäivänä selviteltäväksi. Muuttoaamuna kuormuri on myöhässä ja tulee vain kahdella miehellä tilatun kolmen sijaan. Aikataulut pettävät ja kun puoliso lähtee puolen päivän jälkeen sovitusti työpaikalleen, tulee ensimmäinen aavistus siitä, että kaikki ei olekaan helppoa. Purkuun saadaan sentään kolmaskin mies ja miehet kipittävät vikkelästi viisitoista rappua ylös ja alas, rupattelevat iloisesti keskenään ja kantavat laatikot mihin kantavat. Aikaa menee kolme tuntia odotettua kauemmin, mutta tavarat mahtuvat sisään. Aika nopeasti selviää, että se ei riitä. Asunnossa pitäisi mahtua elämäänkin.

Laatikot, joissa lukee suurilla punaisilla kirjaimilla MAKUUHUONE 1. ovat joko olohuoneessa, toisessa makuuhuoneessa tai pinottuna vaatehuoneeseen, johon ei enää mahdu sisään. Sama koskee muitakin laatikoita. Logistinen ongelma on vaikeasti ratkaistavissa, kun tavarameren keskellä on niukasti liikkumistilaa. Palaan entiseen kotiin ja lastaan auton täyteen tavaraa, joka ei enää tunnu mahtuvan uuteen kotiin. Illalla, puolison palattua töistä, saadaan sentään sänkyihin jalat ja petivaatteet. Puoliso kantaa auton tavarat säilytyskomeroon.

Seuraavana aamuna on lähdettävä vanhaan kotiin hakemaan viimeiset tavarat. Kärrään Pelastusarmeijan kirpputorille säkkikaupalla sitä, mitä en voi enää mukaa ottaa, lastaan auton täyteen sitä, mistä en voi luopua, kasaan seuraavan autolastillisen vanhan olohuoneen keskelle, päätän olla parkumatta ja soitan muuttopalvelusta apumiehen. Puolisoa ei voi syyllistää, sillä itse olen sanonut homman hoituvan leikiten. Nuori kenialaismies saapuu apuun ja tyhjentää autoni ripeästi.

-       Oletko asunut Afrikassa? mies kysyy, kun ajamme hakemaan viimeistä kuormaa.

-       Joo, näkyykö se naamasta?

-       Sulla on afrikkalainen kodinkone, kookospähkinän raaputin. Aika harvalla on, mies nauraa.

Vähän ennen viittä vanhan kodin ulkoveranta on täynnä kirpputorille ja roskiin meneviä jätesäkkejä, jotka puoliso on luvannut hoitaa pois töistä palattuaan. Luuttuan vielä yläkerran portaat lapsuuteni ajan tyynyliinalla. Se muistuttaa vuosista, jolloin vanhempani eivät olleet vielä eronneet, jolloin kesät olivat aina lämpimiä ja lapset saivat juosta paljain varpain. Ohueksi hiutunut tyynyliina kaappaa viimeiset pölyt ja tungen sen roskapussiin. Olisi pitänyt osata luopua monesta muustakin mukana raahattavasta jo hyvissä ajoin.

Ison, kaksikerroksisen asunnon tyhjennys oli pyörryttävä urakka. Tuosta kodista olivat lapset lähteneet maailmalle ja kaikki heiltä vapautunut tila oli vaivatta varastoinut päiväkodin piirustukset, kouluvihot ja pienoismallikokoelmat. Puhumattakaan minun omista leikkikaluistani ja lapsuuden söpöimmistä vaatteistani. Tyhjennys oli kuitenkin vain kummitustarina verrattuna uuden asunnon kauhuviikkoihin. Jos tavara ei mahdu mihinkään, on siitä luovuttava.

Haikeilla mielin luovuin 30 vuotta vanhoista stereoistani, mutta iloitsin, että ne menivät kuitenkin toiselle tarvitsevalle. Lietoon vietiin äidin kutoma napakka matto ja pojan perheelle kelpasivat mummin haarukat sekä veitset. Kapselikeitin ja pystynaulakkokin saivat uudet kodit. Uskon, että aika tavaran nauttii, kuten mummoni aina sanoi. Realistina ymmärsin, että tuota nautintaa ei miltei puolet pienemmässä kodissa ole aikaa odotella.  Kolmen viikon aikana kymmenen jätesäkillistä kelvollista tavaraa pääsi Fidan ja Helsingin kierrätyskeskuksen kautta tarvitseville. Säkkeihin hujahtivat, matot, peitot, joulukoristeet, seinäkellot, kaiuttimet, taulut, astiat, valaisimet, jatkojohdot, maljakot, pelit ja pensselit. Tavara tavaran jälkeen luopuminen oli helpompaa ja helpompaa.

Luopuminen toi tilaa hengittää. Lähimpään Fidaan vein suurimman osan, mutta välillä ihan häveliäisyyttäni myös kierrätyskeskukseen. Ajattelin, että jos kohta kyselevät, kuka minun edunvalvojani on. Säkkien päivittäinen lahjoitettaviin raahaaminen saattoi näyttää epävakaalta toiminnalta. Lopuilta päädyinkin selittelemään tavaran vastaanottajalle nykyisen asunnon pienuutta.

Ilman haavereita ei tämä muutto sujunut. Muutossa rikkoontui tiikkikaapin pinta ja seinähylly. Raivaamisen tuoksinassa kellahdin kumoon. Mustelmien lisäksi sain tuhottua yhden taulun ja astioita. No, siltäkin osin on kevyempi mennä eteenpäin. Raivausimussa viikkasin roskapussiin myös isäni kanootin ja lapsuuskeinuni kaavat. Siinä kostuivat silmät.

Kolmeen muuton jälkeiseen viikkoon on mahtunut paljon tunteita. Voimattomuuden, kiukun ja ketutuksen jälkeen on tullut rauha. Minä osaan luopua, eletty elämä on mukana kokemuksina ja ymmärryksenä, en tarvitse siihen tavaraa. Rehellisesti voin myös sanoa, että jos olisin ymmärtänyt, miten paljon työtä ja voimia muutto kysyy, en olisi siihen ryhtynyt. Muuttakaa hyvät ihmiset ajoissa, kun siihen on vielä voimia. Onneksi tämä on nyt meidän osalta tehty.

Tänään istun sovassa, jossa ei enää ole mitään rojua, rapsutan hoitokoiraa ja tiedän, että ihan maalissa en vielä ole. Kansioita, kirjeitä ja valokuvia on yhä kolme kaappia pullollaan. Ainakin kolmannes niistä liikaa. On yhä se kookospähkinän raaputin ja muuta mukavaa, joista en ihan vielä voi luopua. Olen kolmessa viikossa viisastunut ja otan nyt loppuvuoden tauon. Aion nauttia ystävien ja sukulaisten vierailuista, tehdä mielihyvää tuottavia vapaaehtoistöitä ja seurata lintujen ja oravien elämää. Opettelen elämään kerrostalossa, sekin on uusi ja jännä vaihe elämässä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Luiskahdin eläkkeelle ihan huomaamattani! Kesäkuun puolivälissä alkanut vuosiloma muuttui lokakuun ensimmäisenä eläkepäiviksi ilman suurempaa haloota. Rastatukkaisen habitukseni annoin vielä läksiäislahjaksi kuntatyönantajalleni OmaStadi-äänestyksen mainokseen, sitten pistin rastatkin pakettiin ja siirryin eläkeläisyyteeni sopivaan hiusmalliin. Kolmantena eläkepäivänä räpsähti rahaa tilille ilman tekemisen vaatimuksia. Summaa katsellessani iloitsin siitä, että olin jo kahden vuoden osaeläkeläisyydessäni tottunut matalampaan tulotasoon. Kunnallisen palvelun lisäksi eläkettä näytti karttuneen valtiolta, kirkolta ja yksityisiltä aloilta. Olipa isäni lyhyestä omaishoitajuudestakin ehtinyt karttua hieman alle kuusi euroa verotettavaa.

Takana on 49 vuotta elämää, jossa työllä on ollut merkittävä asema. Ei siitä ihan helposti oloneuvokseksi asetuta. Jatkan kevyellä otteella kouluttajana ja työnohjaajana, korkeintaan yhdellä työtehtävällä viikossa. Määrä tuntuu hyvältä ja antaa minulle aikaa sellaiseen, jota teen kaikkein mieluiten, sovittelulle ja kirjoittamiselle. - Kunhan tämä muutosralli on ohi.

Olen hyväksynyt sen, ettei toiminnallinen liike minussa lakkaa, mikäli saan pitää järkeni, aistini ja liikuntakykyni. Pidän puuhakkaista päivistä, joissa tunnit eivät tahdo kaikkeen tekemiseen riittää. Lomapäivien ja ensimmäisten eläkepäivien täytettä on mukavasti tullut muuttopuuhista. Oma kotimme löysi uudet omistajat ja väliaikaiskotiin muutto, ennen lopulliseen eläkekotiimme pääsyä, on tarjonnut vauhtia väsymykseen asti. Puolet pienempään asuntoon muuttaminen vaatii melkoista elämän tiivistystä.

Olen valokuvannut lasten piirustuksia ja savitöitä, pyöritellyt käsissäni omia 60-luvun ainekirjoitusvihkojani ja rakkaalle mummolleni 70-luvulla Espanjasta tuomiani kastanjetteja. Monesta on vaikeaa luopua, osasta suorastaan mahdotonta. Kuvittelen ripustavani kastanjetit ja bambitaulut uuden kotimme seinälle ja ymmärrän ensimmäistä kertaa ikääntyneiden ihmisten koteja! Kysehän ei olekaan siitä, että täkänät, ristipistotyöt ja matkamuistot ovat monien vanhusten kodeissa esillä siksi, että sisustaminen on lakannut asukkaita kiinnostamasta. Ne ovat esillä siksi, että niihin liittyy muistoja, tarinoita ja ne rakentavat asukkailleen kuvaa heidän elämästään. Koko elämän mittainen asuminen samassa kodissa antaa mahdollisuuden säilyttää eletty elämä läsnä. Kellarissa tai vintillä voi varastoida lasten vauvavaatteet ja rippipuvut. Niin kauan kun on tilaa, ei tarvitse luopua.

Minä olen elämäni aikana asunut monessa paikassa, Lappeenrannassa, Vantaalla, Tansaniassa ja Helsingissä. Muutoista huolimatta olen onnistunut säilömään mittavan määrän tavaraa. Minulla on ollut 20 eri kotia, joista peräti 15 aikuisiällä. Afrikkaan 80-luvulla muuttaessani pakkasin tavarani sukulaisen vintille, josta jouduin ne purkamaan vasta seitsemän vuotta sitten. Onneksi kodistamme löytyi varastotilaa, kun osa lapsista oli jo muuttanut omiin asuntoihinsa. Nykyisessä kodissamme ehdimme asua miltei 20 vuotta. Nyt on aika astua uuteen, on ”kuolinsiivouksen” aika. Perikunnan ei ole syytä pelätä. Lupaan, ettei jätelavaa tarvitse kuoltuani tilata.

Varastomme laatikot, kirjeineen ja esineineen ovat elokuusta saakka kuljettaneet minua jo unohduksissa olleisiin muistoihin, luotani poistuneiden ihmisten äänen äärelle. Olen ikävöinyt ja pussittanut muistoja kirpputorille ja jätteisiin. Aikoinaan niin kauniit maljakot ja taulut ovat muuttuneet ongelmalliseksi jätteeksi. Onneksi eivät edesmenneet ole näkemässä, mitä heidän vuosikymmeniä vaalimilleen tavaroille käy.

Ensimmäinen villamekkoni, isän nenäliina, tädin puhelinpöytä, mummon kastanjetit, äitini rannerengas ja 72 muuta, minulle merkityksellistä muistotavaraa lähtee tässäkin muutossa mukaan. Bambitaulun ripustan seinälle ja se saa kannustaa minua yhä tutkimaan suhdettani elämäni tavaroihin. Vaikeinta on ollut hyvästellä omin käsin raennettu puutarha. Sekin on jo tehty.

Elämä on luopumisen ja uuden saamisen näyttämö. Vielä vähän lajittelua, haikeita tunteita, muutama yö ja minä olen valmis astumaan uuteen, eläköityneenä, uudessa kodissa ja valmiina uusiin näkökulmiin.

Kommentit (0)

Olen kiitollinen. Sain kauniita sanoja ja  muistoja vuosikymmenten varrelta nyt, kun olen vielä tiukasti elävien kirjoissa. Vietin kotipuutarhassamme eläköitymisen juhlaani, johon oli ilmoittautunut kahdeksankymmentä entistä ja nykyistä työtoveria ja yhteistyökumppania. Muutama sairastui tai estyi viime hetkellä ja yksi kertoi olevansa liian väsynyt osallistuakseen. Yksi teki mieluummin jotain muuta. Muut tulivat. Tiedän poliitikkojen ja perheiden kiireet kesäisinä viikonloppuina. Kuitenkin he halusivat antaa minulle hetkeni. Tunsin olevani arvostettu.

Hyviin puutarhajuhliin tarvitaan mielestäni neljä tekijää: hyvää ruokaa, musiikkia, hyvä ilma ja mieluisat vieraat. Niissä ei tarvita pönötystä ja puheita, joissa sanotaan itsestäänselvyyksiä tai joita kukaan ei kuuntele.

Juhlissani tarjottiin kookoslinssikeittoa ja juustoleipiä sekä tietysti kahvia ja mansikkakakkua. En ole mikään pitokokki, joten apu oli tarpeen. Joku stailaa kotinsa, minä stailaan mielelläni keittiöni itselleni sopivilla, samanhenkisillä kokkaajilla. Antti-Jussi Holkko löytyi kokiksi verkon kautta  ja kylläpä hyvä kokki olikin! Kaveri oli ollut Tansaniassa vapaaehtoistöissä, mikä tuntui sopivalta, kun itsellänikin on tuo Tansania-tausta ja vapaaehtoistyö sydäntäni lähellä.  

Hellalla porisi kattiloita 15-litraisesta pienempiin ja erityisruokavaliolaiset saivat omat soppansa yhtä maukkaina, kuin muutkin. Kun kokki otti keittiön haltuunsa ammattilaisen ottein, oli ruokahuolipelkoni väistynyt. Myöhemmin sain tietää, että kokilla on karjalaiset sukujuuret. Ilmankos hän sopi niin hyvin karjalaisten jälkeläisen keittiöön! Keitot olivat herkullisia ja Antti-Jussi huolehti myös niiden tarjoilusta.

Pakolliset soittonäytteet annoin pianolla opiskeluaikoina, mutta soittajaksi ei minusta koskaan ollut. Juhliin hankittiin siis oikea muusikko. Mark soitti ja lauloi kaikki lempibiisini. Vaikka seurustelinkin koko ajan vieraideni kanssa, tutut kappaleet tuottivat hyvää oloa. Tuntui, että niiden myötä koko elämäni, nuoruudesta asti, olisi ollut läsnä. Vieraat olivat ihastuneita Markin ääneen ja tosi miellyttävää katseltavaahan tämän nuoren miehen esiintyminen oli kokonaisuudessaan.

Kolmannen kriittisen tekijän ratkaisin vuokratulla teltalla. Ilmoihin kun ei koskaan voi luottaa. Aurinkoinen päivä vaihtui viileyteen ja palelevat saivat lämmikkeeksi huopia ja takkeja. Vesisateelta sentään säästyttiin. Teltattakin olisi pärjätty, mutta etenkin loppuillasta katos kuitenkin kokosi viimeiset juhlijat mukavasti suojaansa

Ihanat vieraani sitten varsinaisesti tekivät juhlastani juhlan! Kiitos! Pönöttävien puheiden sijaan sain suloisia puskapuheita ja lauluja. Pensaiden katveessa ja pöytien yli minulle annettiin sanoja, jotka säilöin visusti muistiini. Kun en nyt ylpistyisi kaikesta tuosta ihanuudesta!

Aamulla käperryin sohvan nurkkaan lukemaan kortteja, joita olin saanut kassillisen! Noiden korttien äärellä kostuivat jo silmätkin. Miten kiitollinen olen, että sain nämä sanat nyt, enkä hautajaisissani. Nyt osaan niistä iloita. Tulemalla juhliini ja puhumalla ja kirjoittamalla kortteihin ja vieraskirjaan ajatuksia menneestä yhteistyöstämme ja sen sujumisesta nämä ihmiset kertoivat minulle, että olen ollut tärkeä. Jokainen haluaa olla merkityksellinen toisille, niin minäkin.

Nyt on isot juhlat juhlittu. 60-vuotispäivät ja eläköitymisen juhla olivat viimeiseni. Suuria peijaisia ei enää tule. No, ehkä pieniä juhlia…jos vaikka kirjan julkkareita, yhteistyökumppaneiden kestityksiä tai tuppaantulijaisia kuitenkin, maltillisesti. Edesmennyt äitini juhli 60-vuotispäiviään laittamalla lehteen ilmoituksen, jossa toivotti kaikki tervetulleeksi. Juhlissa oli soppatykki ja torvisoittokunta ja ne kestivät aamusta keskiyöhön. Äiti opetti, miten juhlitaan kunnolla.

Esikoiseni totesi eläköitymisjuhlissani, että mummo olikin ammattikehtaaja. Häntä ei liikuttanut, mitä muut hänen tekemisistään ajattelivat. Minusta ei ihan ole äitini mittoihin, mutta kehtaajaksi tunnustaudun. Ei ollut yhtään noloa juhlia yli 30-vuotisen kaupunkipalveluksen päättymistä kakkukahveja isommin. Helsinki on ollut hyvä työnantaja. Palkkioksi kaupunki tuikkasi  minulle viisi vapaapäivää pitkästä palvelusta ja toiset viisi eläköitymislahjaksi. Kultainen mitalikin on vielä tulossa. Sen juhlallisuuksiin pääsen vasta vuoden kuluttua, Helsinki-päivänä.

Aika harva kysyi, mitä aion syksystä eteenpäin tehdä. Monen vieraani kanssa tekemiset jatkuvat samoin kuin ennen, joko vapaaehtoistyönä tai oman yritykseni kautta. Säännöllinen päivätyö kuitenkin päättyy. Viimeinen työpäivä on jo takana. Nyt lomailen ja ihmettelen tulevaa muutosta. Lokakuun 1. minulla sitten on virallisesti eläkeläiskortti. Silloin ne mummojen metkut vasta alkavat!

Kokki: Antti-Jussi Holkko, https://twitter.com/AHolkko, Facebookissa Ahkera Apupoika

Muusikko: Mark Tuomela,http://marktuomela.com/

 

Kommentit (0)

Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat