Kirjoitukset avainsanalla kevät

Kasvikahelille tämän vuoden toukokuu on ollut unelmaa. Kaunis päivä toisensa jälkeen on syössyt minut hulluuteen. Suurimman osan vapaa-ajastani olen viettänyt puutarhamyymälöissä tai omalla pihallani istuttaen, ihastellen ja viipyillen.

Joka ainut kevät olen varma, että voisin nähdä kasvien kasvun, tuon ihanan kehittymisen, jos vain malttaisin olla riittävän kauan paikallani. En ole vielä jaksanut. On pakko touhottaa istutukselta toiselle, tarkastaa jokainen kasvun ihme yhä uudelleen ja uudelleen.

Menoani on vahvasti hidastanut kivulias kinttu, mutta keppiin nojaten, istuen ja kyljellään rötköttäen kasvikaheli pystyy ihmeisiin! Onneksi puut antavat nykyään niin paljon suojaa, etteivät naapurit näe näitä "ergonomisia" asentojani. Stadin aikapankista olen saanut nopean ja osaavan Katariinan puuhailuavuksi. Uusia ja levennettyjä kukkapenkkejä on syntynyt muutamassa tunnissa.

Miten voimalliselta uusi musta multa penkeissä näyttääkään. Muutama päivä menee  pelkästään maa-ainesta ihastellessa. Pian penkit alkavat kuitenkin huutaa tyhjyyttään ja siitähän kasvikaheli innostuu. Pala palalta, päivä päivältä yhä useammat kukat asettuvat muhevaan multaan. Vielä näyttäisi mahtuvan muutama, ehkä vielä jokunen.

Asioidessani kolmatta kertaa samassa myymälässä, pyysin, etteivät enää myisi minulle, jos tulisin yhä uudestaan. Nauroivat mokomat pyynnölleni. Menin sitten taas seuraavana päivänä.

Uusi magnolia on kukkiessaan suloinen ja sen valkoiset kukinnot tuottavat minulle suurta iloa. Pieni koivu, pilvikirsikka ja omenapuu ponnistelevat auringossa kohden vanhempien puiden korkeuksia. Pihasyreenien väliin jää aukko, joka suorastaan pakottaa sijoittamaan siihen yhden jalosyreenin. Uusin havu pörhistelee viimekesäisten hankintojen kupeessa, ikään kuin sanoen, että odottakaapas vaan!

Istuttaessani mietin toimintaani. Kehoni tuntee, etteivät puutarhahommat ole juttuni enää kauan. Ehkä vielä ensi kesänä, hyvällä onnella ehkä seuraavanakin…Muutto kerrostaloon lähestyy vääjäämättä.

- Miksi sitten istutat uutta? kysyy ystävä.

- Rakkaudesta kasvavaan, vastaan.

- Etkö sure, että kaikki tämä jää taakse, kun muutat?

- Iloitsen siitä, että olen saanut jotain sellaista aikaan, josta muutkin voivat jälkeeni nauttia, vastaan.

Olen vuosittain jakanut liian suuriksi levinneitä ja sopimattomiin paikkoihin kylväytyneitä perennojani. Olen pussittanut niitä portin pieneen ohikulkijoille poimittavaksi ja vaihtanut niitä toveihin aikapankissa. Tutut ja tuntemattomat ovat saaneet kymmeniä lajeja. Juuri niin minäkin olen perennani suurimmalta osalta saanut. Vanhimmat ovat -85 kuolleen mummoni peruja, tätini puutarhan kautta minulle päätyneitä. Noissa syysleimuissa, särkyneissä sydämissä ja pioneissa kukkii minun lapsuuteni kesien muistot.

Ystäväperheeltä Marjaniemestä ja nykyisiltä naapureitamme pihamme on päätynyt 18 vuotta sitten useita sitkeitä maatiaislajeja, jotka kestävät niin lumettomien ja märkien kuin pakkastalvien koettelemukset.

Kaikkia kasvejani olen rakastanut ja silti pystyn niistä luopumaan, kun on aika. Minulle riittää, että joku muu katsoo niitä ihaillen, kastelee, lannoittaa ja iloitsee kasvusta.

Tänä kesänä annan pienen suihkualtaani vielä pulputella, ripustan perhosbaarin, istun keinussa ja annan katseeni hyväillä sekalaisten kasvieni täyttämää pihaani. Pihani ei ole puutarhalehden mallipiha, mutta se on piha, jossa olen vapaa-aikanani ollut onnellisimmillani. Toukokuussa lempipenkkini tursuu kukkivaa kuukukkaa, tulikellukkaa, tulppaaneja, särkynyttä sydäntä ja lemmikkiä. Niiden seasta ovat nousemassa liljat, akileijat, ritarinkannukset, kärsämöt ja ukonhatut.

Valko- ja sinivuokot ovat jo kukkineet ja kirsikankukat karisseet valkoiseksi hunnuksi tuoksukurjenpolvien päälle. Sinitiaiset lentävät pönttöihin ja ulos, kiireisinä evästä poikasilleen kuljettaen. Mustarastas tuo minulle madon näytille, ennen kuin vie sen poikasilleen. Kimikin kukinnot kypsyvät, kalliokielot keinuvat kevyessä tuulessa ja puistoatsalean kukinnot ovat juuri aukeamassa. Sisältä kantautuu lastenlasten iloiset äänet. Suljen silmäni, sydän hakkaa onnesta ja tunnen syreenien tuoksun.

Ihanaa, että on vasta toukokuu!

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Seinäkalenterissa on miltei kuukauden ollut esillä sivu, jossa lukee toukokuu. Vapusta alkava aika on puutarhamöyrijälle yleensä silkkaa hurmosta. On niin paljon tehtävää ja jokainen lämpenevä päivä on oodi luonnolle, joka tekee taikoja. Ei kuitenkaan tänä vuonna.

Kevään kylmyys on pitänyt viluisen puutarhamöyrijän tiiviisti sisätiloissa. Niinä harvoina päivinä, kun pihapuuhiin olisi voinut mennä, on kohtalo  veikistellyt ja tuonut möyrijälle taudin. Toukokuussa olen sairastanut kolme viikkoa, tavannut viisi lääkäriä, etsinyt apua terveysasemalta, yksityiseltä lääkäriasemalta ja yliopistollisesta sairaalasta. Olen kadottanut ääneni, vimmani ja tarmoni. Istun alistuneena lämpimän takan muurin kyljessä ja katson, miten mustarastaat ahkeroivat pihallani kotilojahdissa. On niin kuivaa, ettei kotiloitakaan tahdo löytyä.

Netistä tilatut perennat saapuvat limaisina ja homeisina. Ystävä kuvaa taimet ja reklamoi. Kaikki tuntuu menevän tätä keväänä pieleen. Kesäkukatkin on hankkimatta. Onneksi, paleltuisivat vielä.

Puutarhani on minulle kuin vesi purjehtijalle, sinne on päästävä jokaisena vapaana hetkenä. Ovestahan pääsee, jos keho kestää kylmää. Tänä vuonna ei tunnu kestävän. Möyrimiseen tarkoitetut käteni tuntuvat hyödyttömiltä, edes puutarhalehteä en jaksa pidellä. Yhtään puutarhaohjelmaa en katso.

Olen tarjonnut Stadin aikapankissa vanhojen perennoiden jakotaimia ja hätäännyn, kun taimihalukkaita alkaa ilmaantua. Tarvitsen kasveista maksuksi saatavat tovit, jotta voin maksaa velkani aikapankille. Kyllä, olen elänyt velaksi. Taitava lapionheiluttaja Katariina kävi perustamassa minulle uuden penkin ja kaivamassa rikkaruohovallia naapurin ja meidän tontin rajalle. Homma sujui hyvin ja itsekin siitä voimaannuin, mutta velka jäi.

Apuun tulee ihana ystävä. Hän kaivaa perennat maasta ja ruukuttaa ne. Minä vain osoitan lajeja. Väsyn siitäkin ja on mentävä päiväunille. Illalla istuin sohvalla ja tuijotan pihalle. Olen  ilmojen ja taudin vankina. Kun näen rotan livahtavan portaiden alle, en jaksa edes hämmästyä. Seuraavaksi satanee puukkoja.

Toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä antibiootti voittaa ja kuume kaikkoaa. Ei ole vuodet veljeksiä, tapasi mummoni sanoa. Nyt se on nähty, tämmöinen kevät, ei varmasti kenenkään veli tämä. Puutarhaporukoiden naamakirjassa näyttäytyy koko kylmyyden kauhu. Kuusamossa sataa lisää lunta ja vielä pohjoisempana keväästä vain haaveillaan.

Astelen varoen keväthoitoa vaille jääneellä pihallani ja iloitsen pilvistyvässä illassa siitä, että kasvit nousevat minua nuhtelematta. Tulppaanit työntävät ryhdikkäinä nuppujansa taivasta kohden ja kuunliljojen piipat avautuvat heleänvihreiksi toiveiksi kesästä. Kirsikkapuussa helähtää soimaan satakielen laulu ja silmäni kostuvat.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin puutarhan hoito, eikä sekään niin tärkeää. Puutarha itsessään on tärkeä. Se on minulle innoitus, ilo, tyydytys ja rauha. Se on myös kiusa, vaativa ja vajavuuteni näyttävä. Aina se koskettaa minua.

Illalla, kun kauan odotettu sade lopulta lankeaa kuivaan maahan, rauhoitun. Kyllä tästä vielä hyvä kesä tulee.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat