Kerron teille surullisen tarinan, joka on tosi.

Yli 70-vuotiaalla ystävälläni Annelilla on ollut lämmin ja tiivis suhde toisella paikkakunnalla asuvaan vanhempaan sisareensa Helenaan. He ovat voineet puhua kaikesta, niin iloista kuin suruista. Sisarukset ovat aina viettäneet paljon aikaa yhdessä. Anneli olikin ensimmäinen, joka alkuvuodesta huomasi, että Helenan persoonallisuus alkoi muuttua ja muisti kadota. Anneli puhui huolestaan sisarensa elämänkumppanille Maxille ja sisarensa kuusikymppisille pojille. Anneli pyysi heitä viemään Helenan tutkimuksiin. Pojat kuittasivat huolen höpönhöpöksi ja selvästi ärsyyntyivät Annelin puheista.

Helenan muisti katosi, kuin lumi räystäiltä huhtikuisessa auringonpaisteessa. Hänestä tuli harhainen ja hänen käyttäytymisensä muuttui. Anneli oli epätoivoinen, mutta poikia ei kiinnostanut. Helenan jalat alkoivat pettää, ja hän kaatui usein. Helenan tilannetta pohdittiin jo meidänkin sukulaislääkärien kanssa. Kaikki olivat samaa mieltä, oli kyse vakavasta sairaudesta. Lopulta Anneli sai Helenan elämänkumppanin Maxin varaamaan tutkimusaikoja. Helenan tueksi lääkäriin ei lähtenyt Max eikä pojat. Pojilla oli kiireitä, useampiviikkoinen loma ja muuta, täytyihän Anneli-tädin se ymmärtää. Poikien ärtymys kasvoi, ei heillä ollut aikaa. Anneli järjesti niin, että saattoi olla kaikessa Helenan mukana. Anneliin Helena luotti. Useamman lääkärissä käynnin ja lukuisien kokeiden jälkeen jälkeen totuutta ei voinut enää kukaan väistää. Helena oli hyvin sairas, eikä ennuste ei ollut hyvä.

Anneli antoi aikaansa Helenalle, oli tukena, vaikka se kysyi voimia. Tapasin itsekin Helenan keväällä ja kauhistuin muutosta.

Kun Helena ei toukokuussa enää tiennyt, miten ovesta pääsee ulos, toi toinen hänen pojistaan äidilleen 50 000 lainan taattavaksi. Saatuaan nimen paperiin, tämä veijari lähti. Sama poika laittoi pian pyynnön edunvalvontavaltuutuksesta vireille.

Helenan vointi romahti ja poliisi haki hänet sairaalaan, jossa hän joutui lepositeisiin. Paluuta kotiin ei enää ollut. Pojilla oli kiireitä, täytyihän Anneli-tädin se ymmärtää. Helenan elämänkumppani antoi onneksi Annelille  Helenan auton käyttöön, jotta  Anneli pystyi käymään sisarensa luona toisella paikkakunnalla. Helena tarvitsi nyt läheisiään. Vierailut tekivät Helenalle hyvää. Anneli toi Helenan likaisena kaapissa roikkuneet vaatteet pesuun ja mietti jokaiselle käynnille toimintaa ja vietävää, josta sisar ilahtuisi.

Minua nauratti Annelin tarkkuus, sillä hän ei halunnut käyttää Helenan autoa mihinkään muuhun, kuin tämän luona vierailuihin. Sellainen Anneli on aina ollut, hyväsydäminen, oikeudenmukainen, mutta tarkka.

Välillä toinen pojista haki auton omaan käyttöönsä ja ajoi Annelin ostamat bensat loppuun. Hyväsydäminen harmistui, mutta ei sanonut mitään.

Pian pojat ilmoittivat, että auto täytyy palauttaa. He halusivat myydä sen. Anneli palautti auton. Hänen mahdollisuutensa vierailla sisarensa luona sairaalassa olivat lopussa. Lupasin auttaa Annelia ja joko ajaa hänet aina sisarensa luo tai lainata autoani hänelle. Sisarusten yli 70-vuotinen side ei näihin esteisiin katkeaisi.

Jo vuotta aikaisemmin Helena oli varustellut Helsingissä omistamaansa asuntoa. Vuokralaiset olivat muuttaneet pois ja Helena halusi pitää asunnon tyhjänä, varmuudeksi. Helenalla oli huoli. Jos hänen elämänkumppaninsa Max kuolisi, tämän lapset olisivat yhteisen kodin perijöitä ja Helenalle tulisi lähtö. Talossa, jossa Helena oli asunut Maxin kanssa kymmeniä vuosia, vain astiat ja jotkut  huonekaluista olivat Helenan hankkimia. Hän oli antanut työpanoksensa, hoitanut puutarhan, kokannut ja siivonnut, mutta seiniä hän ei omistanut. Tulevaisuus pelotti Helenaa.

Anneli auttoi ja kulki Helenan kanssa hankkimassa tarvikkeita. Hän antoi asuntoon Artekin pöytänsä ja ruokapöydän tuolit, maton ja muita pikkutavaroita, jotta kodista saatiin viihtyisä. Annelin tytär asuu toistaiseksi ulkomailla, joten pöydälle ja tuoleille ei ollut vielä moniin vuosiin käyttöä. Helena hiotutti ja lakkautti tuolit ja pöydän laidat. Kodista tuli oikein sievä varakoti, jossa kukaan ei kuitenkaan asunut. Annelille Helena antoi asuntonsa avaimen, jotta sisar saattoi ajoittain käydä katsomassa kaiken olevan kunnossa. Pojillahan sellaiseen ei ollut aikaa.

Jo toukokuussa tiesimme, ettei Helenasta olisi koskaan tuohon asuntoon muuttajaksi. Anneli kertoi minulle, että hänen pitäisi joskus hakea pöytänsä, tuolit ja muut omat tavaransa pois. Hän epäili, että pojat haluaisivat myydä asunnon heti, kun saisivat siihen valtuudet. Lupasin auttaa häntä tavaroiden pois hakemisessa, kun sellainen aika tulisi.

Minua nauratti taas, kun Anneli sanoi maksavansa Helenan tilille sen kolmesataa euroa, jonka Helena oli huonekalujen hiomisesta ja lakkaamisesta maksanut. Sanoin, että Helenakin tuolle nauraisi, jos asiaa vielä ymmärtäisi. Kaikki se apu, jota Anneli oli sisarelleen vuosien aikana antanut oli varmasti Helenan poikienkin ymmärrettävissä. Kuka tuota summaa tässä kurjuudessa kyselisi.

Suru ja huoli sisaresta varjosti ystävättäreni arkea. Kumpikaan pojista ei enää ollut häneen yhteydessä eikä vastannut puheluihin. Annelilla ei ollut tietoa, mitä lääkkeitä sisarelle oli määrätty ja mikä viimeinen ennuste oli. Lopun aika oli alkanut, Annelia ei enää tarvittu.

Elokuun toisena perjantaina ajoin Annelin tapaamaan siskoaan. Tuliaisiksi hän vei, kuten aina ennenkin, Helena-siskon lempiherkkuja ja termospullollisen kahvia sekä nyt myös valokuva-albumin, johon hän oli koonnut Helenan koko elämän kuviksi ja muistoiksi. Albumiin tekemiseen oli kulunut useita päiviä ja Anneli toivoi sen pitävän Helenan muistia yllä. Tuttuja kuvia mukavista hetkistä läpi elämän.

Helena, joka aina oli ollut tarkka ulkonäöstään, istui sairaalahuoneen tuoliin sidottuna  nuokkumassa, päällään likainen pusero ja tukka rasvaisena. Albumin kuvien katselu ilahdutti häntä. Lähdön hetkellä hän vielä muistutti Annelia, että tämä saisi käyttää hänen autoaan. Sairaanakin Helena ymmärsi välimatkan mahdottomuuden. Anneli ei hennonnut sisarelleen kertoa, miten asiat olivat.

Oven suussa Anneli sai hoitajalta kuulla, että sisarelle oli jo olemassa hoitopaikka ja siirtyminen olisi muutaman päivän kuluttua. Järkytys oli suuri. Pojat eikä Max olleet kertoneet Annelille mitään.

Max soitti muutaman päivän kuluttua ja kertoi hoitopaikasta. Pojat ilmoittivat tekstiviestillä, että Annelin piti palauttaa Helenan asunnon avain. Asunto menisi myyntiin. Anneli yritti useita kertoja soittaa pojille, mutta he eivät vastanneet. Lopulta Anneli laittoi viestin, jossa kertoi tietysti luovuttavansa avaimen, kun olisi hakenut omat tavaransa pois. Ystävällisesti hän tiedusteli, haluaisiko jompikumpi tulla mukaan tuolle käynnille.

Minua tämä taas nauratti. Anneliko rosvoaisi sisarensa tavaroita? Hupaisa ajatus, että häntä pitäisi tulla valvomaan.

Ulkomailla lomailevalta, 50 000 euron lainatakauksen oikeustoimikyvyttömältä äidiltään napanneelta pojalta tuli vastaus: Edunvalvojana määrään, ettei sinulla ole mitään oikeutta mennä asuntoon ja hakea sieltä mitään. Ne eivät ole enää sinun, Max sanoi, että olet lahjoittanut ne Helenalle.

Hämmentyneenä Anneli soittaa Maxille, joka kieltää puhuneensa mitään lahjoituksesta. Hän muistaa hyvin, että pöytä, tuolit ja jotkut muut tavarat ovat  Annelin.

Miksi Helenan pojat tarrautuvat materiaan, joka kuuluu heidän tädilleen? Mikä muu kuin ahneus estää palauttamasta lainatavaroita Annelille? Helenahan ei lainapöytää ja tuoleja enää tarvitse. Anneli ei ollut tarkoittanut tavaroita pojille, vaan sisarensa avuksi, jotta asunto näyttäisi kalustetulta ja tavarat olisivat paremmassa paikassa, kuin viileässä varastossa. Nyt pojat aikoivat selvästi myydä ne ja muunkin, suurelta osin uuden irtaimiston. Eivätkä taatusti tulisi merkitsemään niitä Helenan tilille. Kuoleman läheisyys toi veljesveitikoihin liikettä.  

Näin kiittävät nämä veijarit Anneli-tätiään, joka on hoitanut heitä lapsena ja jonka luona toinen heistä on saanut äitinsä kanssa asua nuorena, kun heillä ei muuta asuntoa ollut, johon mennä. Toinen veijareista oli miltei viisikymppisenä tädillään kirjoilla vuosia, kun ei omannut omaa asuntoa, eikä halunnut naisystävänsä kotiin kirjoille, ettei tämä menettäisi sosiaalitukiaan. Tuostakaan ei kiittänyt, eikä avainta ole vieläkään palauttanut.

Kauhistelemme tuttavapiirissä, että maistraatti antoi edunvaltuutuksen kaverille, joka on huijannut yhteiskunnan tukia aiemminkin ja joka hankki oikeustoimikelvottomalta äidiltä nimen velkakirjaan. Helena parka, hänet pojat olivat pumpanneet maksamattomilla lainoillaan ja loppumattomilla tarpeillaan tyhjiin vuosien kuluessa. Mikään ei riittänyt, aina piti saada lisää. Tuhkatkin pesästä ja jopa tätinsä omaisuutta.

Anneli on lempeä, mutta oikeudenmukainen. Hän ei hyväksy poikien käytöstä. Soitto maistraattiin paljastaa, että edunvalvontavaltuutus on laitettu vireille, muttei ole vielä voimassa. Miten tunteeton ja valheellinen voi ihminen olla! Näitä poikia Anneli hoiti jo lukiolaisena, nämä sisaren hoitopojat kulkivat vielä matkassa, kun Anneli alkoi seurustella tulevan puolisonsa kanssa. Miten niistä noin itsekkäitä kasvoi?

Pojat haluavat estää sisaruksia tapaamasta. On vaikeaa ymmärtää miksi. Ehkä siksi, että Anneli näkee heidän välinpitämättömyytensä. Anneli vaatisi heitä huolehtimaan Helenasta hyvin. Pitämällä Annelin loitolla, Helenan voi hylätä hoitokotiin. Mutta me ystävät autamme Annelia. Sisarusten välinen side ei saa katketa. Välimatka on vain taitettavia kilometrejä, meiltä löytyy autoja.

Helena tunsi poikansa, se oli hänen surunsa. –Odottavat vain minun kuolemaani, hän oli edellisenä vuonna Annelille sanonut. 

Vierestä tätä kaikkea on vaikea seurata. On pakko uskoa siihen, että paha saa aina lopulta palkkansa.