Kirjoitukset avainsanalla vanhuus

Suomi sijoittuu pohjoiseen ja meillä on neljä vuodenaikaa. Talvella sataa lunta, useina talvina Etelä-Suomessakin ihan reippaasti. Lumi ei siis ole yllätys. Joka vuosi siitä kuitenkin yllätytään. Joka vuosi se motittaa vanhukset ja vammaiset.

Tammikuun 17. päivään oli ennustettu Helsinkiin lumikaaosta. Huonopolvisena ymmärsin voivani osallistua työpaikkani osastopäivään keskustakirjasto Oodissa käyttämällä taksia. Julkisilla kulkeminen on minulle haasteellista ilman luntakin, joten sitä en edes harkitse. Aiempina talvina olen oppinut, että teiden lumikuorma on lumituiskujen jälkeen työnnetty pysäköintipaikoille, erityisesti invapaikoille.

Auto jää siis pihaan ja satsaan päivän kyyteihin 90 euroa. Samaan hintaan saan menomatkalla teatteriesityksen ja paluumatkalla ylimääräistä jännää. Taksikuskin monologi pitää sisällään hänen ajamansa kolarit, hänen terveydentilansa ja kertomuksia kummilapsista. Perille päästyäni maksan 49 euroa ja mietin, että taksiteatterille voisi olla kysyntää. Paluukyydissä naftaliinista esiin kaivettua pappaa näyttää liikenne pelottavan yhtä paljon kuin minua hänen kyydissään oleminen. Päivän taksikyytien ekstrariemuista voitaneen kiittää taksipalvelujen vapautumista ja lumisen päivän lisätarpeita.

Seuraavana päivänä minulla on tapaaminen Kiasmassa ja uskaltaudun jo autolla liikkeelle. En edes pety, kun huomaan aiempina vuosina havainnoimani jatkuvan edelleen. Kiasman vieressä lumi on odotetusti kasattu invapaikalle. Liikuntavammaisen oletetaan  ymmärtävän pysyä kotona.

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin tilanne on edelleen sama. Lunta on tullut kiitettävästi ja Helsingissä Stara on taatusti tehnyt parhaansa, minkä resursseillaan voi. Se ei vaan riitä. Luulisi olevan yksinkertaista rakentaa suunnitelma näihin ”poikkeusoloihin”. Jos kalusto ei riitä, sitä on liian vähän. Lunta voi ajaa pois 24 tuntia vuorokaudessa. Kaupunki on pidettävä toimivana.

Kaksi viikkoa on pitkä aika vanhuksen tai vammaisen lymyillä kotonaan kevättä odottelemassa. Kaikilla on asioita hoidettavana, ruokaa pitää päästä hankkimaan ja aika monen liikuntavammaisen täytyy lumisinakin päivinä mennä myös töihin. Korkealla nelivetoautolla pääsee kyllä pysäköimään (paitsi niihin invaruutuihin, joissa on se lumikasa), mutta autosta ei enää pääse ulos.

Eilen, töistä palatessani päätän ajaa Vuosaareen, ottamaan muutaman talvisen kuvan merestä. Autokaistojen väleissä on lumipanteita ja kaistan vaihtaminen on vaikeaa. Vuosaaressa en löydä yhtään pysäköintipaikkaa, jossa voisin poistua autosta. Lunta on pikkuautoille ihan liian paljon. Otan kuvat usvaisesta maisemasta autosta ja palaan kotiin. Matkalla näen lumessa yksinäisenä tönöttävän rollaattorin. Mihin lie sen omistaja joutunut? Kaksi nuorta yrittää työntää pyörätuolissa istuvaa tätiä kohtalaisella menestyksellä.

Voiko olla täysin mahdotonta luoda ”poikkeustilaan” toimintatavat, joilla kaupunki pidetään toimivana? Löytyykö taloyhtiöistä yhteishenkeä, jolla niiden hoitoon kuuluvat jalkakäytävät ja piha-alueet saadaan pidettyä turvallisina kulkea? Moni nimeää nykyään vihollisekseen  muualta muuttaneet, toiseen yhteiskuntaluokkaan, uskonnolliseen tai poliittiseen ryhmittymään kuuluvat. Voisiko noiden sijaan väärässä paikassa oleva lumi olla meidän yhteinen vihollisemme, jonka kukistamiseen ryhtyisimme kaikki yhdessä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kerron teille surullisen tarinan, joka on tosi.

Yli 70-vuotiaalla ystävälläni Annelilla on ollut lämmin ja tiivis suhde toisella paikkakunnalla asuvaan vanhempaan sisareensa Helenaan. He ovat voineet puhua kaikesta, niin iloista kuin suruista. Sisarukset ovat aina viettäneet paljon aikaa yhdessä. Anneli olikin ensimmäinen, joka alkuvuodesta huomasi, että Helenan persoonallisuus alkoi muuttua ja muisti kadota. Anneli puhui huolestaan sisarensa elämänkumppanille Maxille ja sisarensa kuusikymppisille pojille. Anneli pyysi heitä viemään Helenan tutkimuksiin. Pojat kuittasivat huolen höpönhöpöksi ja selvästi ärsyyntyivät Annelin puheista.

Helenan muisti katosi, kuin lumi räystäiltä huhtikuisessa auringonpaisteessa. Hänestä tuli harhainen ja hänen käyttäytymisensä muuttui. Anneli oli epätoivoinen, mutta poikia ei kiinnostanut. Helenan jalat alkoivat pettää, ja hän kaatui usein. Helenan tilannetta pohdittiin jo meidänkin sukulaislääkärien kanssa. Kaikki olivat samaa mieltä, oli kyse vakavasta sairaudesta. Lopulta Anneli sai Helenan elämänkumppanin Maxin varaamaan tutkimusaikoja. Helenan tueksi lääkäriin ei lähtenyt Max eikä pojat. Pojilla oli kiireitä, useampiviikkoinen loma ja muuta, täytyihän Anneli-tädin se ymmärtää. Poikien ärtymys kasvoi, ei heillä ollut aikaa. Anneli järjesti niin, että saattoi olla kaikessa Helenan mukana. Anneliin Helena luotti. Useamman lääkärissä käynnin ja lukuisien kokeiden jälkeen jälkeen totuutta ei voinut enää kukaan väistää. Helena oli hyvin sairas, eikä ennuste ei ollut hyvä.

Anneli antoi aikaansa Helenalle, oli tukena, vaikka se kysyi voimia. Tapasin itsekin Helenan keväällä ja kauhistuin muutosta.

Kun Helena ei toukokuussa enää tiennyt, miten ovesta pääsee ulos, toi toinen hänen pojistaan äidilleen 50 000 lainan taattavaksi. Saatuaan nimen paperiin, tämä veijari lähti. Sama poika laittoi pian pyynnön edunvalvontavaltuutuksesta vireille.

Helenan vointi romahti ja poliisi haki hänet sairaalaan, jossa hän joutui lepositeisiin. Paluuta kotiin ei enää ollut. Pojilla oli kiireitä, täytyihän Anneli-tädin se ymmärtää. Helenan elämänkumppani antoi onneksi Annelille  Helenan auton käyttöön, jotta  Anneli pystyi käymään sisarensa luona toisella paikkakunnalla. Helena tarvitsi nyt läheisiään. Vierailut tekivät Helenalle hyvää. Anneli toi Helenan likaisena kaapissa roikkuneet vaatteet pesuun ja mietti jokaiselle käynnille toimintaa ja vietävää, josta sisar ilahtuisi.

Minua nauratti Annelin tarkkuus, sillä hän ei halunnut käyttää Helenan autoa mihinkään muuhun, kuin tämän luona vierailuihin. Sellainen Anneli on aina ollut, hyväsydäminen, oikeudenmukainen, mutta tarkka.

Välillä toinen pojista haki auton omaan käyttöönsä ja ajoi Annelin ostamat bensat loppuun. Hyväsydäminen harmistui, mutta ei sanonut mitään.

Pian pojat ilmoittivat, että auto täytyy palauttaa. He halusivat myydä sen. Anneli palautti auton. Hänen mahdollisuutensa vierailla sisarensa luona sairaalassa olivat lopussa. Lupasin auttaa Annelia ja joko ajaa hänet aina sisarensa luo tai lainata autoani hänelle. Sisarusten yli 70-vuotinen side ei näihin esteisiin katkeaisi.

Jo vuotta aikaisemmin Helena oli varustellut Helsingissä omistamaansa asuntoa. Vuokralaiset olivat muuttaneet pois ja Helena halusi pitää asunnon tyhjänä, varmuudeksi. Helenalla oli huoli. Jos hänen elämänkumppaninsa Max kuolisi, tämän lapset olisivat yhteisen kodin perijöitä ja Helenalle tulisi lähtö. Talossa, jossa Helena oli asunut Maxin kanssa kymmeniä vuosia, vain astiat ja jotkut  huonekaluista olivat Helenan hankkimia. Hän oli antanut työpanoksensa, hoitanut puutarhan, kokannut ja siivonnut, mutta seiniä hän ei omistanut. Tulevaisuus pelotti Helenaa.

Anneli auttoi ja kulki Helenan kanssa hankkimassa tarvikkeita. Hän antoi asuntoon Artekin pöytänsä ja ruokapöydän tuolit, maton ja muita pikkutavaroita, jotta kodista saatiin viihtyisä. Annelin tytär asuu toistaiseksi ulkomailla, joten pöydälle ja tuoleille ei ollut vielä moniin vuosiin käyttöä. Helena hiotutti ja lakkautti tuolit ja pöydän laidat. Kodista tuli oikein sievä varakoti, jossa kukaan ei kuitenkaan asunut. Annelille Helena antoi asuntonsa avaimen, jotta sisar saattoi ajoittain käydä katsomassa kaiken olevan kunnossa. Pojillahan sellaiseen ei ollut aikaa.

Jo toukokuussa tiesimme, ettei Helenasta olisi koskaan tuohon asuntoon muuttajaksi. Anneli kertoi minulle, että hänen pitäisi joskus hakea pöytänsä, tuolit ja muut omat tavaransa pois. Hän epäili, että pojat haluaisivat myydä asunnon heti, kun saisivat siihen valtuudet. Lupasin auttaa häntä tavaroiden pois hakemisessa, kun sellainen aika tulisi.

Minua nauratti taas, kun Anneli sanoi maksavansa Helenan tilille sen kolmesataa euroa, jonka Helena oli huonekalujen hiomisesta ja lakkaamisesta maksanut. Sanoin, että Helenakin tuolle nauraisi, jos asiaa vielä ymmärtäisi. Kaikki se apu, jota Anneli oli sisarelleen vuosien aikana antanut oli varmasti Helenan poikienkin ymmärrettävissä. Kuka tuota summaa tässä kurjuudessa kyselisi.

Suru ja huoli sisaresta varjosti ystävättäreni arkea. Kumpikaan pojista ei enää ollut häneen yhteydessä eikä vastannut puheluihin. Annelilla ei ollut tietoa, mitä lääkkeitä sisarelle oli määrätty ja mikä viimeinen ennuste oli. Lopun aika oli alkanut, Annelia ei enää tarvittu.

Elokuun toisena perjantaina ajoin Annelin tapaamaan siskoaan. Tuliaisiksi hän vei, kuten aina ennenkin, Helena-siskon lempiherkkuja ja termospullollisen kahvia sekä nyt myös valokuva-albumin, johon hän oli koonnut Helenan koko elämän kuviksi ja muistoiksi. Albumiin tekemiseen oli kulunut useita päiviä ja Anneli toivoi sen pitävän Helenan muistia yllä. Tuttuja kuvia mukavista hetkistä läpi elämän.

Helena, joka aina oli ollut tarkka ulkonäöstään, istui sairaalahuoneen tuoliin sidottuna  nuokkumassa, päällään likainen pusero ja tukka rasvaisena. Albumin kuvien katselu ilahdutti häntä. Lähdön hetkellä hän vielä muistutti Annelia, että tämä saisi käyttää hänen autoaan. Sairaanakin Helena ymmärsi välimatkan mahdottomuuden. Anneli ei hennonnut sisarelleen kertoa, miten asiat olivat.

Oven suussa Anneli sai hoitajalta kuulla, että sisarelle oli jo olemassa hoitopaikka ja siirtyminen olisi muutaman päivän kuluttua. Järkytys oli suuri. Pojat eikä Max olleet kertoneet Annelille mitään.

Max soitti muutaman päivän kuluttua ja kertoi hoitopaikasta. Pojat ilmoittivat tekstiviestillä, että Annelin piti palauttaa Helenan asunnon avain. Asunto menisi myyntiin. Anneli yritti useita kertoja soittaa pojille, mutta he eivät vastanneet. Lopulta Anneli laittoi viestin, jossa kertoi tietysti luovuttavansa avaimen, kun olisi hakenut omat tavaransa pois. Ystävällisesti hän tiedusteli, haluaisiko jompikumpi tulla mukaan tuolle käynnille.

Minua tämä taas nauratti. Anneliko rosvoaisi sisarensa tavaroita? Hupaisa ajatus, että häntä pitäisi tulla valvomaan.

Ulkomailla lomailevalta, 50 000 euron lainatakauksen oikeustoimikyvyttömältä äidiltään napanneelta pojalta tuli vastaus: Edunvalvojana määrään, ettei sinulla ole mitään oikeutta mennä asuntoon ja hakea sieltä mitään. Ne eivät ole enää sinun, Max sanoi, että olet lahjoittanut ne Helenalle.

Hämmentyneenä Anneli soittaa Maxille, joka kieltää puhuneensa mitään lahjoituksesta. Hän muistaa hyvin, että pöytä, tuolit ja jotkut muut tavarat ovat  Annelin.

Miksi Helenan pojat tarrautuvat materiaan, joka kuuluu heidän tädilleen? Mikä muu kuin ahneus estää palauttamasta lainatavaroita Annelille? Helenahan ei lainapöytää ja tuoleja enää tarvitse. Anneli ei ollut tarkoittanut tavaroita pojille, vaan sisarensa avuksi, jotta asunto näyttäisi kalustetulta ja tavarat olisivat paremmassa paikassa, kuin viileässä varastossa. Nyt pojat aikoivat selvästi myydä ne ja muunkin, suurelta osin uuden irtaimiston. Eivätkä taatusti tulisi merkitsemään niitä Helenan tilille. Kuoleman läheisyys toi veljesveitikoihin liikettä.  

Näin kiittävät nämä veijarit Anneli-tätiään, joka on hoitanut heitä lapsena ja jonka luona toinen heistä on saanut äitinsä kanssa asua nuorena, kun heillä ei muuta asuntoa ollut, johon mennä. Toinen veijareista oli miltei viisikymppisenä tädillään kirjoilla vuosia, kun ei omannut omaa asuntoa, eikä halunnut naisystävänsä kotiin kirjoille, ettei tämä menettäisi sosiaalitukiaan. Tuostakaan ei kiittänyt, eikä avainta ole vieläkään palauttanut.

Kauhistelemme tuttavapiirissä, että maistraatti antoi edunvaltuutuksen kaverille, joka on huijannut yhteiskunnan tukia aiemminkin ja joka hankki oikeustoimikelvottomalta äidiltä nimen velkakirjaan. Helena parka, hänet pojat olivat pumpanneet maksamattomilla lainoillaan ja loppumattomilla tarpeillaan tyhjiin vuosien kuluessa. Mikään ei riittänyt, aina piti saada lisää. Tuhkatkin pesästä ja jopa tätinsä omaisuutta.

Anneli on lempeä, mutta oikeudenmukainen. Hän ei hyväksy poikien käytöstä. Soitto maistraattiin paljastaa, että edunvalvontavaltuutus on laitettu vireille, muttei ole vielä voimassa. Miten tunteeton ja valheellinen voi ihminen olla! Näitä poikia Anneli hoiti jo lukiolaisena, nämä sisaren hoitopojat kulkivat vielä matkassa, kun Anneli alkoi seurustella tulevan puolisonsa kanssa. Miten niistä noin itsekkäitä kasvoi?

Pojat haluavat estää sisaruksia tapaamasta. On vaikeaa ymmärtää miksi. Ehkä siksi, että Anneli näkee heidän välinpitämättömyytensä. Anneli vaatisi heitä huolehtimaan Helenasta hyvin. Pitämällä Annelin loitolla, Helenan voi hylätä hoitokotiin. Mutta me ystävät autamme Annelia. Sisarusten välinen side ei saa katketa. Välimatka on vain taitettavia kilometrejä, meiltä löytyy autoja.

Helena tunsi poikansa, se oli hänen surunsa. –Odottavat vain minun kuolemaani, hän oli edellisenä vuonna Annelille sanonut. 

Vierestä tätä kaikkea on vaikea seurata. On pakko uskoa siihen, että paha saa aina lopulta palkkansa. 

Kommentit (0)

Suomi on maailman onnellisin maa YK:n tuoreen onnellisuusraportin mukaan, mutta riittäkö onnea kaikille?

Viime viikolla saimme puolisoni kanssa kaksi näkökulmaa vanhusten arkeen. Puoliso heitti hiihtoladulla voltit ja pääsi ambulanssikyydillä viideksi tunniksi päivystykseen. Kun puoliltaöin noudin hänet kotiin, hän kertoi järkyttyneenä vanhusten keskinäisistä keskusteluista odotushuoneessa.

Yksinäisyys, sairaudet ja arkea rajoittavat liikkumisen ongelmat ovat yhteisiä sekä niille, joilla on lapsia että niillä, jotka ovat vailla minkänlaisia sukulaisia. Vaikka päivystykseen on tultu tapaturman, sydänvaivan tai hengenahdistuksen vuoksi, näyttää päivystys toimivan myös henkisenä piristeenä etenkin niille, jotka eivät aivan vuodepotilaiksi joudu. Päivystyksestä löytyy vertaistukea ja seuraa. Yksinäisyys on yhteinen mörkö.

Seuraavana aamuna vein puolisoni Töölön sairaalaan ja päätin sillä aikaa piipahtaa keskustan pankissa avaamassa tärkeille papereilleni uuden pankkilokeron, palvelun loputtua entisestä pankistani. Pankkisalissa oli reilut kolmisenkymmentä vaitonaista jonottajaa, joista mina olin nuorin. Rollaattoriensa kanssa liikkeellä olevista vanhuksista vain muutamalla oli saattaja mukananaan.

Uuden numeron kilahtaessa näyttöruutuun vei melkoisen tovin, ennen kun vuorossa oleva asiakas pääsi palvelutiskille. Ihailin virkailijoiden ystävällistä palveluasennetta, mutta kauhistuin intimiteettisuojan puuttumista. Huonokuuloisten asiakkaiden asiat olivat meidän kaikkien jonottajien kuultavissa.

Arviolta yhdeksänkymmentävuotias rouva tuli nostamaan rahaa noin viisikymmentävuotiaan miehen saattelemana. Pankkivirkailija selitti rouvalle, ettei kuusi vuotta aiemmin vahentuneella passilla voinut todistaa henkilöllisyyttä. Mukana oleva mies ilmoitti olevansa rouvan avopuoliso ja todistavansa rouvan henkilöllisyyden. Ymmärrettävästi tämä ei virkailijaa vakuuttanut. Pankin tietojen mukaan rouva oli saanut automaattikortin postitse ja edunvalvojakin rouvalla oli olemassa. Virkailijan poistuttua hetkeksi avomies alkoi kuulustella rouvaa automaattikortin pimittämisestä. Rouva vannoi, ettei koskaan valehtelisi miehelle. Tilanne ei viestinyt onnellisesta parisuhteesta. Virkalija palasi ja pahoitteli, ettei voinut antaa rahaa. Avomies kyseli, että pitääkö vanhuksen kuolla nälkään? Virkalilija tiedusteli tyynesti, eikö rouvalle tullut ruokapalvelua kotiin? Rouva ei ehtinyt vastata, sillä avomies selitti kovalla äänellä, että koska rouva ei tykkää tuodusta ruuasta mies joutuu sen aina syömään! Virkalija ei voinut muuta, kuin ojentaa rouvalle tämän edunvalvojan numeron ja neuvoa soittamaan. Avomies nappasi numeron itselleen ja sanoi soittavansa rouvan puolesta maanantaina.

Mieleni teki ponnahtaa pystyyn ja komentaa miestä  soittamaan heti. Hillitsin itseni, sillä eihän minun edes kuuluisi kuulla tällaisia keskusteluja. Pariskunta poistui pankista, rouva vaivalloisesti mieheen nojaten.

Seuraavana asioimaan pääsi hädin tuskin liikkumaan kykenevä, vähintään kahdeksankymmentävuotias rouva. Hänen jalkansa olivat niin turvoksissa, etteivät kengät mahtuneet kunnolla kiinni. Hän oli tullut maksamaan käteisellä kahdenkymmenenkolmen euron laskua. Pankkivirkailija selitti rouvalle moneen kertaan, miten paljon edullisemmaksi tulisi, jos lasku maksettaisiin suoraan tililtä, puhumattakaan maksupalvelusta tai e-laskuista. Rouva kiitteli lämpimästi saamastaan informaatiosta, mutta halusi kuitenkin maksaa käteisellä. Nuori virkailija kysyi, miksi rouva halusi tukea pankkia antamalla sille rahaa, sen sijaan, että olisi käyttänyt rahat itseensä?

Rouva ei osannut vastata. Olisin halunnut kuulla hänen sanovan, että maksamalla käteisellä hän yrittää varmistaa, että konttori on vielä ensi kuussakin olemassa. Jos kaikki laskut menevät tileiltä automaattisesti, ei konttoria enää tarvita. Kenen kanssa hän sitten rupattelisi?

Rouvan asiointi tiskillä asiointi vei puoli tuntia. Hän tiedusteli useampaan kertaan konttorin aukioloajat ja mahdollisuutensa tulla maksamaan laskuja taas uudelleen. Nuori virkailija vastasi lämpimästi hymyillen kysymyksiin kertaakaan hermostumatta. Viimeiset viisi minuuttia rouva käytti hitautensa anteeksipyytelyyn. Tyytyväisenä rouva poistui verkkaisesti pankista. Mietin, mahtoiko pankkikäynti olla hänen harvoja sosiaalisia tapahtumiaan.

Jonottajia katsoessani ymmärrän, että pankit eivät ole enää kauaa halukkaita tuottamaan kalliita konttoripalveluja tälle asiakaskunnalle. Pankkitoiminta on liiketoimintaa. Voisivatko pankit kuitenkin kantaa myös jonkinlaista sosiaalista vastuuta?

Voisiko kunnallinen sosiaalityö jalkautua myös näihin pankkisaleihin? Olen varma, että kanssani jonottaneessa  joukossa oli ueampia, joiden elämän laatua ja turvallisuutta voisi parantaa. Maailman onnellisimman kansan tulisi huolehtia, että onnesta pääsee osalliseksi myös lähimmäinen.

Minun ei tarvinnut jonottaa kuin puolitoista tuntia, kun kyseessä ei ollut kassapalvelu. Minä kestin odotusajan hyvin, mutta kestivätkö kaksikymmentä vuotta vahemmat?

Poistuin pankista surullisena. Työelämässä olevana, omalla autolla liikkuvana ja verkkopalvelujen käyttäjänä näen toisenlaista todellisuutta liian harvoin. Luulen, että tuon todellisuuden ymmärtämisen puutteesta kärsivät myös monet muut. Arkadianmäeltä on pitkä matka toiseuteen. Olen ymmärtänyt, että valtio aikoo säästää tulevinakin vuosina erityisesti vanhus- ja vammaispalveluista. Kaikkien tulee pärjätä kotonaan, oppia nauttimaan yksinäisyydestään ja iloita, jos robotit tulevat apuun.

Olen tähän asti iloinnut jokaisesta elämäni vuodesta, sillä oman elämänkokemuksen ja viisauden karttuminen on ollut huumaavaa. Nyt ajattelen toisin. Vanheneminen on myös pelottavaa. Onneksi en vielä tiedä, onko hetkeen, jolloin istun päivystyksessä arkeani ventovieraan kanssa jakamassa, silmän räpäys vai vuosikymmenten matka. Vai onko niin, ettei yli-ikäisillä ole sitten enää päivystykseenkään tulemista?

Töölön sairaalassa oli kuitenkin ensiluokkainen potilaan vastaanotto ja hoito, sanoi puoliso. Jotain iloista siis noissa murheelliseksi vetäneissä päivissäkin. Lämmin kiitos sinne Töölön henkilökunnalle.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Niin totta ja pelottavaa en uskalla edes ajatella mikä on niiden vanhusten kohtalo joilla ei ole huolehtivia sukulaisia ! Itse olemme taistelleet muistisairaalle äidillemme Palvelukotipaikkaa äiti itse sinne haluaa koska olisi seuraa mutta kriteerit ei täyty ! Työssä olevat läheiset ovat uupumuksen partaalla viettäessään kaiken vapaa -aikansa äidin luona joka itkee ääneen yksinäisyyttään vaikka kotihoidosta kuka nyt milloinkin käy ruokaa ja lääkkeet antamassa itse ei osaa nälissään edes jääkaapista ruokaa ottaa ei puhelimella soittaa jne itse luulin että kun tulen vanhaksi menen Palvelutaloon mutta nähtävästi sitten on mentävä sinne suohautaan kuopattavaksi kuten äitini sanoo .

Aivan loppuun palanut
2/2 | 

Jo tämä kirjoittajan kuvaama todellisuus on karmaisevaa, mutta vielä karmaisevampaa se on meille velkaisille, yksinäisille vanhuksille, joiden rahat eivät riitä edes välttämättömiin palvaluihin, eivät aina edes ruokaan ja lääkkeisiin(puhumattakaan ravitsevasta ruoasta), eivätkä vähääkään mihinkään virkistäytymiseen tai mukavuuteen. Vaatteet sekä kengät repsottavat ja kodin tavarat ovat viime vuosituhannelta. Jos joku menee rikki, niin uutta ei ole vara hankkia. Olen joskus niin masentunut, että jaksan vain itkeä ja jopa nauran ja itken ihan tyhjänpäiväisille TV-ohjelmille, sillä ne ovat enää ainoa iloni, mutta nykyteknologian lyhytikäisyyden huomioiden, voin vain miettiä, että mitenköhän kauan? Uutta ei ole vara hankkia, kun tuo pamahtaa, tai tulee jokin uusi teknologia, joka vaatii uuden laitteen. Mukavuudet sinänsä eivät ole se tärkein asia, mutta jos meidän on täällä pakko kitua (eutanasian voisi mieluusti laillistaa), niin miksi meille ei suoda ihmisarvoista elämää?

Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu avaa minulle liian monia uusia mahdollisuuksia. Aikaa tuntuu olevan käytössä ruhtinaallisesti. Maanantaina ajamme serkun kanssa kotiseudulle Etelä-Karjalaan, muistelemme menneitä ja hämmästelemme nykyisyyttä. En ole tavannut serkun hoitokodissa olevaa isää kymmeniin vuosiin. Tuntuu turvalliselta mennä tapaamiseen  yhdessä.

Vuoteen pohjalla nukkuu mies, kutistuneena, liian vanhana minun muistikuviini liitettäväksi. Silmäni vettyvät ja käännähdän takaisin käytävään. En pysty häntä kohtaamaan. On liian myöhäistä. 

Vierailemme myös molempien äitiemme luona. Justustelemme, kyselemme vointia. He ilahtuvat käynnistämme. Viimeisenä käymme hautausmaalla, viemme kynttilän isäni haudalle.

Perheidemme yhteiset lapsuusajan telttaretket ovat vain muistoja. Yhteinen nykyisyys on askeltamista vanhainkodin ja hautausmaan välillä.

Serkku palaa bussilla illaksi Helsinkiin. Minä suuntaan viimeiseen sukulaisetappiini, yksityisen vanhainkotiin, jonka vierashuoneessa myös yövyn. Ilta menee mennyttä muistellessa, toistellessa. Ennen nukahtamistani tunnen surua ja irrallisuutta. Siisti ja lämmin huone on hyvä, mutta vieras. Häivähdyksenä ymmärrän, miltä vanhuksista tuntuu, jos hoitokotiin joutuu vastoin omaa toivettaan.

Aikaisin keskiviikkoaamuna köröttelen Vaalimaan tietä kohden Helsinkiä pimeyden ja sankan usvan ympäröivänä. Nuorempana hirvimerkkeihin ei juuri tullut reagoitua. Mitä nyt vähän pientareita piti ajaessa silmällä. Nyt suhtaudun merkkeihin hirvien suojatienä. Hiljennän vauhtia entisestään ja terästän katsettani metsän reunaan. Ylämaan jalokivikylän kahvilassa huuhtelen kuivat silmäni ja juon kahvia, kunnes aurinko nousee.

Jos tekee viiden päivän työt kolmessa päivässä, tekemisen tahti on reipasta. Työt sujuvat vahdilla, jollaiseen ei viittä päivää viikossa pystyisi. Käly viestittää lukeneensa minusta ET- lehdestä. Olin jo unohtanut koko jutun. –Etkö aio hankkia lehteä? mies kysyy. –Miksi? ihmettelen. Minähän olen saanut lukea sen jo aikaisemmin. 

Lyhyt työviikko  päättyy pikkujouluihin. Mukavien työtovereiden kanssa nautimme hyvästä ruuasta ja hauskasta ohjelmasta. Nuorten kollegojen kanssa puhumme tulevaisuudesta, ikäisteni kanssa vertailemme jäljellä olevien pikkujoulujen määrää. Tanssilattialle ei enää tee mieli. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen pitää viimeisen pikkujoulupuheensa kaupunginjohtajana ja muistelee mennyttä kahtatoista vuotta, joina hän on Helsinkiä johtanut. On suurten muutosten aika.

Sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, herään puhelimen soittoon. Ystävästäni on juuri tullut isoäiti, lapsi on syntynyt! Omatkin pikkuoravat pörähtäisivät sisään hetkellä millä hyvänsä, ulkoilmalta tuoksuvina, äänekkäinä ja pipareiden paistoon valmiina. Voi miten ihana aamu!

Kolmipäiväisessä työviikossa olen ehtinyt viipyillä rakkaitteni kanssa koko elämän kaarella. Kehdosta hautaan, tuhannen tunteen kautta.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto