Kirjoitukset avainsanalla kiireen kesyttäminen

Kesäkuun ensimmäisenä on avautumisen päivä. Suomalaiset pääsevät taas ravintoloihin, museoihin ja voivat oleskella kirjastoissa. Talouden ja mielenterveyden kannalta huominen on tärkeä päivä. Riskiryhmäläisenä en ole vielä kirmaamassa minnekään. Eikä juuri tee mielikään. Ystävät, lapset ja lastenlapset ovat ainoita, joita kaipaan.

Lauri Malkavaara kirjoitti 31.5.2020 Helsingin Sanomissa eristyksen vaikutuksesta Isaac Newtonin luovuuteen ruttovuonna 1666. Kun yliopisto-opetus oli ruoton vuoksi keskeytetty, Newtonilla oli aikaa ajatella. Syntyivät hänen painovoima- ja liikelakiensa periaatteet. Samassa karanteenissa syntyivät myös hänen optiikan teoriansa keskeiset ideat.

Mietin, mitä itse olen kahden ja puolen kuukauden aikana luonut tai oppinut. Luomistyöni ei ole ollut kovin mittavaa, vaikka olen yhden romaanitekstin viimeistellytkin ja kollegan kanssa on saatu maailmalle rikos- ja riitasovittelijoille tuotettu pohdintakirjanen, Ne olisivat syntyneet ilman karanteeniakin. Ihania asioita on kuitenkin tapahtunut. Olen lopultakin kesyttänyt oman kiireeni ja löytänyt levollisuutta ja iloa uusista asioista. Tavassani elää on tapahtunut muutoksia. Ne ovat osittain olleet viruksen tuomien rajoitusten pakottamia, mutta niiden kautta olen saanut kokemuksia toisenlaisesta ja se on muuttanut myös ajatteluani ja suunnitelmiani tulevasta.

Viime lokakuussa tapahtunut eläköitymiseni ei tuonut elämääni eläkeläisen leppoisaa rauhaa. No, en kyllä sitä tavoitellutkaan. Päivätyöstä vapautuneen ajan täytin uusilla työtehtävillä, vapaaehtoistöillä, kulttuuririennoilla ja matkustelulla. Muutakaan en osannut, sillä en ole elämässäni koskaan leppoistellut, vaikka sellaisen jaloja taitoja olin toisille opettanutkin. Suutarin lapselta puuttuivat kengät. Sitten tuli Covid-19 ja muutti kaiken, pysäytti.

Nyt arkeni koostuu päivittäisestä kirjoittamisesta, ruuanlaitosta ja lempeätempoisesta uusien satuvideoiden ideoinnista. Sauvakävely tuottaa suurta iloa ja suloiselta tuntuvaa väsymystä. Ystävien kanssa on aikaa jutustella puhelimessa, vaikka kahdesti päivässä. Rikos- ja riitasovittelun tehtäviä ja työnohjattavia on sopivasti, olen osannut jopa kieltäytyä uusista työtarjouksista. Tunnen valtavaa iloa, kun puolisoni kiittää päivittäin maukkaasta eväslounaasta ja illallisesta. Minusta on mukavaa tehdä meille hyvää ruokaa.

Ennen koronaa söimme kotiruokaa vain kahtena viikonloppuna kuukaudessa. Kokkaus ei ole ollut minua innostava asia, enemmänkin vuosia kestänyt pakkotyö, kun lapset piti aikoinaan ruokkia. Lapsille on annettava rakkauden, rajojen, hellyyden, virikkeiden, riittävän unen ja sosiaalisten taitojen lisäksi myös ruokaa, ihan päivittäin. Kun viimeinen lähti kotoa, tunsin olevani vapaa. Miten tässä nyt sitten näin kävi, että arjen isoin iloni on ruuanlaitto? Pakko on paras muusa ja tekemällä oppi, sanovat kliseet. Niissä on kuitenkin totuus. Kun ei ole kiire, kokkaaminen on suorastaan zeniläistä.

Myös menojalka on lakannut vipattamasta. Iso osa ystävistäni odottaa jo innolla ulkomaille pääsyä, minä en. Matkustaminen on menettänyt maailmassani itsearvonsa. Ulkomaanmatkat edustivat minulle aiemmin mahdollisuutta kokea ja nähdä jotain uutta, saada mielihyvää kokemuksista. Karanteeniaika on osoittanut, että ilman matkustamistakin syntyy uusia ajatuksia ja kokemuksia, jotka tuottavat hyvää mieltä. On ollut niin hyvä pysähtyä ja olla suunnittelematta ja kalenteroimatta. Tuntuu rauhalliselta olla tässä ajassa sekä kehollisesti että henkisesti. Se ei tarkoita, ettenkö tulevaisuudessakin matkustaisi jonnekin, mutta se ei ole enää tavoite sinänsä.

Olen koronan myötä löytänyt myös rentouden. Kaikkea ei ole pakko tehdä juuri tänään. Monet asiat voi tehdä myös huomenna tai sitten, kun huvittaa. Kotikin on sen näköinen, ettei ole huvittanut. Avaan uusia projekteja, päätän järjestää vaatehuoneen, päivittää paperidokumenttien kansiot tai saattaa kaikki valokuva-albumit loppuun. Työprosessit venyvät ja syömme viikkotolkulla sohvalla istuen, kun kaikki pinnat ovat täynnä projektikamaa. Sotku on mahdollista, kun ketään vieraita ei voi kotiin kutsua. Ihana puoliso ei sano mitään, ei edes ihmettele. Minä kyllä ihmettelen hänen joustavuuttaan. Uusi ja ihmeellisen mukava tunne tuokin, kun kaikki on sotkussa ja sikinsokin. 

Kun virus on lopulta voitettu ja pääsemme niin sanotusti palaamaan entiseen normaaliin (hassu ilmaisu sinänsä, sillä eihän entiseen voi koskaan palata), tulee nähtäväksi paljonko tämä aika todella minua ja teitä muita muutti. Olen varma, että ravintolayrittäjien harmiksi, minä en koskaan enää palaa entiseen ruokakulttuuriin, vaan aion valmistaa ruokaa kotona jatkossakin. Ehkei sentään joka päivä kahdesti, mutta useasti viikossa kuitenkin.

Toivon, että pystyn säilyttämään sen tyyneyden, jonka olen kuluneiden kuukausien aikana saavuttanut, enkä lähde kaikkiin tarjottuihin työtilaisuuksiin ja rientoihin mukaan. Olen lopultakin saanut kokemuksen siitä, että vähempikin riittää.

On kuitenkin yksi asia, josta en välittäisi pitää kiinni viruksen kaikottua. Karanteeniaikana karttuneet kilot luovutan mielelläni sinne jonnekin läskiavaruuteen, josta ne tulivat. Pahoin pelkään, etteivät ne lähde, ovat kiintyneet minuun. Suljen silmäni ja kuvittelen itseni vesijumppaan. Joku pieni ääni sisälläni kuiskaa, että älä unelmoi, tee pt:n neuvoma porrastreeni ja kuminauhajumppa. Hiljennän äänen ja hiippailen keittiöön laittamaan mangosmoothia välipalaksi. Kilojen pudotuksen voi aloittaa huomennakin.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi siinä meni, ennen kuin ymmärsin, ettei eläkkeelle pääsy olekaan maali. Itse asiassa mitään maalia ei ole olemassakaan, jos sitä viimeistä lähtöä ei lasketa. Harvalle sekään on kuitenkaan maali, jota tavoitella. Hieman erään entisen mäkihyppääjän sanontoja mukaillen  totean, että elämä on elämän mittainen matka, jossa joka päivä oppii. Etenkin itsestään.

Kolmipäiväinen työviikko opetti minut vuodessa siihen, josta mummoni aina lempeästi lausahteli. ” Elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaammin kävelemään.”

Erityisesti olen nauttinut kieltäytymisistä. Minun ei tarvitse ottaa kaikkia tarjolle tulevia tehtäviä ja menoja vastaan. Minä voin jättää itselleni aikaa ajatteluun. Minä voin tehdä, mitä huvittaa. Voi sen tunteen suloisuutta, kun sunnuntai-iltana voi lukea kirjaa puolille öin ja seuraavana aamuna herätä, kun on riittävästi levännyt. Maanantait ovat viikonpäivistä makeimpia. Tiistaina olen jo valmis työtehtäviin.

Vuodessa olen löytänyt sopivan suhteen lepoon ja puuhaan. Kolme työnohjausryhmää vie minulta kolme perjantaita kuukaudessa. Aamupäiviin sijoittuessaan ne jatkavat mukavasti kolmen edellisen työpäivän aikaisia heräämisiä, mutta päästävät minut ajoissa tapaamaan ystäviä ja viikonlopun ruokaostoksille. Vapaaehtoistyöt rikos- ja riitasovittelussa ja lastensuojelujärjestön hallituksessa ajoittuvat työpäivien iltoihin ja jatkavat luontevasti päivää korkeintaan viisi kertaa kuukaudessa.

Kaikki muu tuntuu asettuvan mukavasti paikoilleen, vain oppimisen halu ei häviä. Vuoden alussa aloitin nuorten rikos- ja riita-asioihin erikoistumiskoulutuksen ja mielessä siintää jo lähisuhdeväkivaltaan erikoistumisen koulutustoive. Silti tuntuu, että tämä ei uuden oppimisen alueella riitä. Pitäisikö palata sosiaalipsykologian opintojen pariin, opiskella viroa vai suorittaa LKV-tutkinto ja ryhtyä kiinteistövälittäjäksi?

Kun ymmärsin, etten ole tavoittelemassa leppoisia eläkepäiviä, oivalsin kauhukseni, että kiinnostavien mahdollisuuksien määrä on huikea! Mitä valitsisin?

Olen jokaiselta solultani tarinoiden kertoja. Vain yhden tarinan olen kansiin toistaiseksi saanut. Seitsemän muuta odottaa pilvipalvelussa viimeistelyä. Valitettavasti minä en ole viimeistelijä, minulla ei ole turnauskestävyyttä. Sen havaitsin jo nuorena kouluopiskeluni otteessa, jousiammuntaharrastukseni lopahtamissa ja kieltenopiskelun innostukseni lyhytjänteisyydessä. Saksan, ranskan, arabian, suahilin ja italian alkeet eivät ole minulle onnistumisen elämyksiä antaneet, joten tuohon listaan ei kannata uutta kieltä lisätä. Keskittyisinkö siis kuitenkin siihen, joka on ollut minulle aina kaikkein tärkeintä? Kirjoittamiseen. Hakisinko lopultakin lisää oppia kirjoittamiseen?

Kirjailijaystävä rohkaisi minua hakeutumaan useampivuotiseen kirjoittajakoulutukseen. Lämmin kiitos siitä hänelle. Kaksi päivää pohdin, lopulta tein päätöksen. Minä haen vielä kerran opiskelemaan! Ajatus itseni altistamisesta valitsijoiden arvioinnille tuntuu hyvältä.

”Tyhjän saa pyytämättäkin”, tokaisi mummoni usein. Jos en tule valituksi, hyväksyn, että parempia oli jonossa liikaa. Se ei tee minusta nykyistä huonompaa. Voin edelleen tuottaa tarinoita ja säilöä ne odottamaan viimeistelyä. Kyllähän tässä elämässä vielä ehtii, jos ei kuolema sitä ennen korjaa.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat