Kirjoitukset avainsanalla kiireen kesyttäminen

Vuosi siinä meni, ennen kuin ymmärsin, ettei eläkkeelle pääsy olekaan maali. Itse asiassa mitään maalia ei ole olemassakaan, jos sitä viimeistä lähtöä ei lasketa. Harvalle sekään on kuitenkaan maali, jota tavoitella. Hieman erään entisen mäkihyppääjän sanontoja mukaillen  totean, että elämä on elämän mittainen matka, jossa joka päivä oppii. Etenkin itsestään.

Kolmipäiväinen työviikko opetti minut vuodessa siihen, josta mummoni aina lempeästi lausahteli. ” Elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaammin kävelemään.”

Erityisesti olen nauttinut kieltäytymisistä. Minun ei tarvitse ottaa kaikkia tarjolle tulevia tehtäviä ja menoja vastaan. Minä voin jättää itselleni aikaa ajatteluun. Minä voin tehdä, mitä huvittaa. Voi sen tunteen suloisuutta, kun sunnuntai-iltana voi lukea kirjaa puolille öin ja seuraavana aamuna herätä, kun on riittävästi levännyt. Maanantait ovat viikonpäivistä makeimpia. Tiistaina olen jo valmis työtehtäviin.

Vuodessa olen löytänyt sopivan suhteen lepoon ja puuhaan. Kolme työnohjausryhmää vie minulta kolme perjantaita kuukaudessa. Aamupäiviin sijoittuessaan ne jatkavat mukavasti kolmen edellisen työpäivän aikaisia heräämisiä, mutta päästävät minut ajoissa tapaamaan ystäviä ja viikonlopun ruokaostoksille. Vapaaehtoistyöt rikos- ja riitasovittelussa ja lastensuojelujärjestön hallituksessa ajoittuvat työpäivien iltoihin ja jatkavat luontevasti päivää korkeintaan viisi kertaa kuukaudessa.

Kaikki muu tuntuu asettuvan mukavasti paikoilleen, vain oppimisen halu ei häviä. Vuoden alussa aloitin nuorten rikos- ja riita-asioihin erikoistumiskoulutuksen ja mielessä siintää jo lähisuhdeväkivaltaan erikoistumisen koulutustoive. Silti tuntuu, että tämä ei uuden oppimisen alueella riitä. Pitäisikö palata sosiaalipsykologian opintojen pariin, opiskella viroa vai suorittaa LKV-tutkinto ja ryhtyä kiinteistövälittäjäksi?

Kun ymmärsin, etten ole tavoittelemassa leppoisia eläkepäiviä, oivalsin kauhukseni, että kiinnostavien mahdollisuuksien määrä on huikea! Mitä valitsisin?

Olen jokaiselta solultani tarinoiden kertoja. Vain yhden tarinan olen kansiin toistaiseksi saanut. Seitsemän muuta odottaa pilvipalvelussa viimeistelyä. Valitettavasti minä en ole viimeistelijä, minulla ei ole turnauskestävyyttä. Sen havaitsin jo nuorena kouluopiskeluni otteessa, jousiammuntaharrastukseni lopahtamissa ja kieltenopiskelun innostukseni lyhytjänteisyydessä. Saksan, ranskan, arabian, suahilin ja italian alkeet eivät ole minulle onnistumisen elämyksiä antaneet, joten tuohon listaan ei kannata uutta kieltä lisätä. Keskittyisinkö siis kuitenkin siihen, joka on ollut minulle aina kaikkein tärkeintä? Kirjoittamiseen. Hakisinko lopultakin lisää oppia kirjoittamiseen?

Kirjailijaystävä rohkaisi minua hakeutumaan useampivuotiseen kirjoittajakoulutukseen. Lämmin kiitos siitä hänelle. Kaksi päivää pohdin, lopulta tein päätöksen. Minä haen vielä kerran opiskelemaan! Ajatus itseni altistamisesta valitsijoiden arvioinnille tuntuu hyvältä.

”Tyhjän saa pyytämättäkin”, tokaisi mummoni usein. Jos en tule valituksi, hyväksyn, että parempia oli jonossa liikaa. Se ei tee minusta nykyistä huonompaa. Voin edelleen tuottaa tarinoita ja säilöä ne odottamaan viimeistelyä. Kyllähän tässä elämässä vielä ehtii, jos ei kuolema sitä ennen korjaa.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat