Kirjoitukset avainsanalla puutarhatyöt

Seinäkalenterissa on miltei kuukauden ollut esillä sivu, jossa lukee toukokuu. Vapusta alkava aika on puutarhamöyrijälle yleensä silkkaa hurmosta. On niin paljon tehtävää ja jokainen lämpenevä päivä on oodi luonnolle, joka tekee taikoja. Ei kuitenkaan tänä vuonna.

Kevään kylmyys on pitänyt viluisen puutarhamöyrijän tiiviisti sisätiloissa. Niinä harvoina päivinä, kun pihapuuhiin olisi voinut mennä, on kohtalo  veikistellyt ja tuonut möyrijälle taudin. Toukokuussa olen sairastanut kolme viikkoa, tavannut viisi lääkäriä, etsinyt apua terveysasemalta, yksityiseltä lääkäriasemalta ja yliopistollisesta sairaalasta. Olen kadottanut ääneni, vimmani ja tarmoni. Istun alistuneena lämpimän takan muurin kyljessä ja katson, miten mustarastaat ahkeroivat pihallani kotilojahdissa. On niin kuivaa, ettei kotiloitakaan tahdo löytyä.

Netistä tilatut perennat saapuvat limaisina ja homeisina. Ystävä kuvaa taimet ja reklamoi. Kaikki tuntuu menevän tätä keväänä pieleen. Kesäkukatkin on hankkimatta. Onneksi, paleltuisivat vielä.

Puutarhani on minulle kuin vesi purjehtijalle, sinne on päästävä jokaisena vapaana hetkenä. Ovestahan pääsee, jos keho kestää kylmää. Tänä vuonna ei tunnu kestävän. Möyrimiseen tarkoitetut käteni tuntuvat hyödyttömiltä, edes puutarhalehteä en jaksa pidellä. Yhtään puutarhaohjelmaa en katso.

Olen tarjonnut Stadin aikapankissa vanhojen perennoiden jakotaimia ja hätäännyn, kun taimihalukkaita alkaa ilmaantua. Tarvitsen kasveista maksuksi saatavat tovit, jotta voin maksaa velkani aikapankille. Kyllä, olen elänyt velaksi. Taitava lapionheiluttaja Katariina kävi perustamassa minulle uuden penkin ja kaivamassa rikkaruohovallia naapurin ja meidän tontin rajalle. Homma sujui hyvin ja itsekin siitä voimaannuin, mutta velka jäi.

Apuun tulee ihana ystävä. Hän kaivaa perennat maasta ja ruukuttaa ne. Minä vain osoitan lajeja. Väsyn siitäkin ja on mentävä päiväunille. Illalla istuin sohvalla ja tuijotan pihalle. Olen  ilmojen ja taudin vankina. Kun näen rotan livahtavan portaiden alle, en jaksa edes hämmästyä. Seuraavaksi satanee puukkoja.

Toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä antibiootti voittaa ja kuume kaikkoaa. Ei ole vuodet veljeksiä, tapasi mummoni sanoa. Nyt se on nähty, tämmöinen kevät, ei varmasti kenenkään veli tämä. Puutarhaporukoiden naamakirjassa näyttäytyy koko kylmyyden kauhu. Kuusamossa sataa lisää lunta ja vielä pohjoisempana keväästä vain haaveillaan.

Astelen varoen keväthoitoa vaille jääneellä pihallani ja iloitsen pilvistyvässä illassa siitä, että kasvit nousevat minua nuhtelematta. Tulppaanit työntävät ryhdikkäinä nuppujansa taivasta kohden ja kuunliljojen piipat avautuvat heleänvihreiksi toiveiksi kesästä. Kirsikkapuussa helähtää soimaan satakielen laulu ja silmäni kostuvat.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin puutarhan hoito, eikä sekään niin tärkeää. Puutarha itsessään on tärkeä. Se on minulle innoitus, ilo, tyydytys ja rauha. Se on myös kiusa, vaativa ja vajavuuteni näyttävä. Aina se koskettaa minua.

Illalla, kun kauan odotettu sade lopulta lankeaa kuivaan maahan, rauhoitun. Kyllä tästä vielä hyvä kesä tulee.

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat