Kirjoitukset avainsanalla lapsenlapset

Aavistus syksyä aamuilmassa viivytti lähtöäni työhön elokuun 24. päivänä. Lopulta astelin autolle ja lähdin ajelemaan. Jo kaukaa näin, että kotini lähistöllä, ensimmäisen suojatien kohdalla seisoi kolme pikkuista koululaista. Hiljensin ja pysähdyin jo hyvin kauas. Tytöt ylittivät tien ja minä jatkoin matkaa. Ohittaessani heidät, tyttöjen kädet nousivat kiivaaseen vilkutukseen. Minä vilkutin takaisin ja sanoin kuvailemattoman suuri kaipuu puristi rintaani, minulta pääsi itku. Isäni kuoli yllättäen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta aikaisemmin. Nyt isän ikävä ja suru vyöryi varoittamatta päälleni valtavalla kohinalla.

Hämmennyin. En ymmärtänyt omaa reaktiotani ja itkukin väistyi vasta moottoritielle päästyäni. Oli surullinen ja yksinäinen olo.

Työssä olin ehtinyt aloitella päivän puuhia, kun puhelin soi. Sain suru-uutisen. Äitini oli kuollut neljäkymmentä minuuttia aikaisemmin. Juuri silloin, kun pikkuiset koululaiset vilkuttivat minulle ja minulta pääsi itku.

Aika pysähtyi. Minä pysähdyin.

Olen yhtäkkiä siirtynyt ensimmäiseen riviin. Takana on kuusikymmentä vuotta elämää, edessä määrä, jota en tiedä. Molemmat vanhempani kuolivat 82-vuotiaina. Yritän väistellä ajatusta, että ehkä minullakin on parhaimmassa tapauksessa tuo parikymmentä vuotta jäljellä. Tarkemmin ajateltuna 20 vuotta tuntuukin ruhtinaalliselta. Se on reilut 7300 päivää. Luku saattelee minut miettimään, mitä kaikkea noina päivinä haluaisin tehdä ja kokea.

Olen nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut matkustaa, rakastaa ja kokea rakkautta. Olen saanut opiskella mitä haluan sekä tehdä palkkatyötä että vapaaehtoistyötä josta pidän. Olen saanut syntymäsukuni ja mieheni suvun kautta elämääni ihania ihmisiä ja minulla on rakkaita ystäviä. On kuitenkin jotain, jota vielä kaipaan.

Nyt itsekin mummona ymmärrän minulle niin rakasta Tilda-mummoani. –Kun saisin niin kauan ellää, että näkisin siun isoks kasvaneen, mummo tapasi huokailla. Hänen toiveensa toteutui. Hän näki minun valmistuvan ensimmäiseen ja toiseenkin ammattiin sekä menevän työelämään. Hän ehti myös nähdä ensimmäisen lapseni syntymän.

Minäkin toivon, että saan nähdä minulle rakkaiden lastenlasteni kasvavan aikuisiksi ja pärjäävän. Rakastavin mummosilmin seuraan heidän puuhiaan ja toivon oman mummoni sanoin heille varjelusta jokaiseen heidän askeleeseensa.

Toivonhan minä toki paljon muutakin. Toivon hyviä päiviä perheeni ja ystävieni kanssa. Niiden eteen olen valmis aikaani antamaan. Toivon, että saan vapaaehtoistyössäni rikos- ja riitasovittelijana olla edistämässä osapuolten sovun syntymistä mahdollisimman monta kertaa.

Kun annan ajatusteni lentää toiveiden siivin, maailma näyttää taas valoisammalta. Elämällä on varmasti vielä paljon hyvää annettavana. Olen kiitollinen, että sain pitää vanhempani näin kauan. Eturiviin astuminen ei tunnukaan enää niin pelottavalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kolmipäiväinen työmatka Ruotsiin osoittaa, etten ole enää tyttönen. Herääminen aamuyöstä ja matkaan lähtö onnistuu hyvin, mutta esitelmien kuunteleminen väsyneenä tekee iltapäivän tunteina tiukkaa. Tukholman metroportaat tuntuvat pidemmiltä, kuin ennen ja väenpaljoudessa pujottelu syö energiaa. Onneksi matkaseura on nuorta ja riuskaa, kantavat minunkin laukkuni.

Osallistumme neljän naisen porukalla Welcoming Refugees –konferenssiin, joka esittelee Euroopan toimivimpia käytäntöjä turvapaikanhakijoiden vastaanottoon ja pakolaisina tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseen. Meillä on, mitä esitellä. Helsinki on osoittanut rahaa kotoutumisen edellytysten ja kotoutumisen tukemiseen. Saamme kehuja molemmista esityksistämme ja olemme mielissämme ja ylpeitä Helsingistä.

Ohjelma on tiivis, eikä omaa aikaa juuri jää. Vähäiset vapaat hetket käytämme tuliaisten ostoon niille, jotka meitä kotona odottavat. Lapsille ja lapsenlapsille leluja ja virikkeitä, kumppaneille herkkuja. Elämänkumppanit, lapset ja jopa mummot ovat puheissamme aivan nukahtamiseen asti. Osallistumme kaikki neljän lapsen äidin lasten videopuheluun, vilkutamme ja kaipaamme läheisiämme. Kehumme elämänkumppaneitamme, kerromme lapsista ja lastenlapsista, näytämme valokuvia. Olemme kotoa poissa, mutta kannamme rakkaitamme mukanamme, mielessä ja puheessa. Iloitsen näiden naisten seurasta.

Jos olisin ollut matkalla miespuolisten työtovereiden kanssa, tuskin olisin jakanut heidän kanssaan samoja juttuja. Tämän ymmärtäminen hämmentää. Näin me itse rakennamme sukupuolittunutta maailmaa, jossa ei osata kohdata vain ihmisinä.

Mietin, olisiko mahdollista, että neljä eri ikäistä miestä puhuisi työmatkallaan naisistaan? Jakaisivatko he tietoa naistensa hyvistä ominaisuuksista ja tapahtumista, joissa nainen on ollut erityisen nokkela tai hauska? Kysyin asiaa mieheltäni kotona ja vastaus oli selkeä EI. Miehillä ei semmoinen ole tapana. Kummeli-sketsi aiheesta on kuulemma kyllä olemassa.

Miten kapeat ovatkaan sukupuolille kirjoitetut sopivat roolit ja käyttäytymistavat. Minun on vaikea uskoa, etteikö jokaisella ihmisellä ole samoja tunteita ja tarpeita, vaikka niiden voimakkuus voikin varioida. Rakastaminen, kaipaus, ilo toisista ihmisistä ja monet muut tunteet liikkuvat varmasti jokaisessa, sukupuolesta riippumatta.

Lapsenlapsilleni hankin tuliaisiksi pakkauksen, jossa on välineet hyönteisten tutkimiseen. Ohjeena on: Pyydystä, tutki, opi, vapauta. Koko heidän elämälleen haluaisin antaa ohjeen: Pysähdy, tutki, oivalla, vapaudu.

Kommentit (1)

Titta
1/1 | 

Ihana teksti ja hyviä havaintoja Merja. Oikein sopivat ohjeet lopussa ihan meille jokaiselle. Ps.
Kummeli sketsi rupesi heti kiinnostamaan😃

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto