Työeläkekortti kopsahti postilaatikkoon ja muistutti, että paluuta entiseen ei ole. Ilahdun kortin saapumisesta ja ajatuksesta, että saan hyödyntää eläkeläisalennuksia muutaman kuukauden ajan ennen virallista eläköitymistä. Päätän heti tutkia, mitä kaikkea eläkeläisalennukset koskevat.

Lomaa on vielä jäljellä 78 päivää. Lokakuun ensimmäisenä päivänä, mikäli itse haluan, pääsen käyttämään uutta titteliäni, eläkeläinen. Kehittämiskonsultti onkin pöhkö nimike, kaikkien kurjien konsulttivitsien imuri. Eläkeläinen on jotain ihan toista. Se tarkoittaa täysinpalvellutta. Ajatus eläköitymisestä on tuntunut hyvältä siitä asti, kun päätös siitä tuli tehtyä. Viimeisen vuoden ajan olen sitä suorastaan odottanut. Odotusta on kasvattanut oma kutistunut positio työyhteisössä. Lähtevälle ei luonnollisesti viimeisen vuoden aikana langennut enää merkittävämpiä tehtäviä. Omalle osaamiselle ei enää ollut areenaa, sen sallittiin ikään kuin väistyä, vetäytyä näkymättömiin. Pidän tuota aikaa erittäin hyvänä. Sekalaisten sälähommien ääreltä on helppo lähteä, mikään ei jää kesken. Saa tuntea vain helpotusta.

-       Mitä sinä aiot nyt tehdä? on kysymys, jonka olen keväästä lähtien kuullut kymmeniä kertoja.

-       Ai tänään? kysyn joiltakin, kun en muka ymmärrä.

-       Ei, kun nyt eläkkeelle jäädessäsi.

En ollut tiennyt, että tuollaiseen pitäisi olla jotain reippaita vastauksia uusista harrastuksista. Kyselyiden myötä aloin miettiä, että ehkä pitäisi uusiutua…Jos se, että jatkan työnohjaajana ja sovittelijana, kirjoitan ja teen vapaaehtoistyötä ei olekaan riittävästi? Voisin tietysti alkaa opiskella jotain uutta kieltä tai elvyttää vanhoja, liittyä kuoroon, opetella kutomaan sukkia tai suorittaa kiinteistövälittäjätutkinnon. Höh, voisihan sitä monenlaista, jos viitsisi. Onneksi Kiireenkesyttäjä-Emon, Anjan opit elävät minussa ja tasaavat ryöppyävää energiaani. Jospa teen nyt lopultakin vain niitä asioita, joilla on minulle ja läheisilleni iloa ja merkitystä?

En tunnista eläköityville kirjoitettujen kirjojen viestiä. Niissä lohdutellaan luopuvaa ja neuvotaan etsimään uutta, mielekästä tekemistä. Kirjat ovat selvästi kirjoitettuja niille, joille työ on ollut keskeisin elämää määrittävä tekijä ja oma identiteetti on rakentunut työn kautta. En löydä kirjoista sanoja itselleni. En kuitenkaan tarttunut Gummeruksen kirjaan "Eniten vituttaa työ", vaikka jotain hupia siitä olisi saattanut viimeiseen työvuoteen irrotakin. Minulle työ on ollut elämään luonnollisesti kuuluva asia, jota tehdään, kuten laulussa sanotaan "jotta leipä syödä saadaan". Sivutuotteena on sitten tullut se samaisessa laulussa mainittu "työ tekijälleen tuo mielen niin iloisen".

Kaikesta tekemästäni työstä olen tykännyt (jos nyt ei oteta lukuun kuivuneiden puurokattiloiden tiskaamista pienenä koululaisena). Neljäänkymmeneenyhdeksään vuoteen on mahtunut monenlaisia tehtäviä. Olen toiminut mm. kotiapulaisena, lähettinä, myyjänä, siivoojana, puhelinkeskuksena, laskuttajana, lasten sairaanhoitajana, keittäjänä, erityislastentarhaopettajana, perhepäivähoidonohjaajana, päiväkodin johtajana, leiriohjaajana, työnohjaajana, kouluttajana, erityissuunnittelijana, itsenäisenä yrittäjänä ja monenlaisena konsulttina. Olen tehnyt työtä paperitehtaassa, likakaivontyhjennysfirmassa ja äkkiä laskettuna ainakin kaksikymmentäviisi eri kuntaa on maksanut minulle palkkioita kouluttamisesta. Kaikki tehtävät olen pyrkinyt tekemään parhaani mukaan. Jokainen työ on ollut mieluisa, mutta yhteenkään hommaan en ole kiintynyt. Tärkein elämä on kuitenkin ollut aina työn ulkopuolella. Oma perhe ja sukuyhteys on itselleni kaikkein merkityksellisintä. Ja tietysti se puutarhan hoito.

Kun päivätyön vaatimukset eivät enää rasita, voin kiireettömästi nauttia niistä rooleista, joita sukuyhteys minulle antaa puolisona, mummona, äitinä, sisarena, miniänä, anoppina, serkkuna, kälynä ja kummitätinä. Toivon myös voivani entistä kiireettömämmin viettää aikaa jo eläköityneiden ystävieni kanssa. Nyt on aikaa kuunnella ja ihmetellä maailmaa yhdessä.

Brittiläinen sosiaalihistorioitsija Peter Laslett määrittelee aikuisen työiän ja vanhuuden, hoivaa vaativan iän väliin jäävän ajan kolmanneksi iäksi. Tuo, noin kaksikymmentä vuotta kestävä ajanjakso lupaa tavallaan ne elämän parhaimmat vuodet, jos vain terveyttä ja kohtuullinen toimeentulo on olemassa eikä toisista huolehtimisen vastuita enää ole.

Minulle tämä kolmas ikä tarkoittaa vapautta, joka tuntuu suurelta lahjalta. Keva ropsautaa kuukausittain rahaa tilille, mutta sen eteen ei enää tarvitse tehdä mitään. Kuntapalvelusta kertyneellä eläkkeellä ei suuresti hummailla, mutta se riittää arkeen. Olen myös ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, jossa minulla ei ole toisista huolehtimisen vastuuta. Takana ovat ne huolen vuodet, jolloin lapset olivat pieniä ja perheessä oli työttömyyttä kuin myös ne vuodet, jolloin kannoin huolta vanhenevista sukulaistani omaishoitajana ja läheisenä. Rakas tätini nukkui viimeiseen lepoonsa vajaa vuosi sitten. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapseni jo koululaisia. Puolisokin on täysissä järjissään ja käy yhä töissä. Kukaan ei ole minusta riippuvainen ja aion ottaa siitä kaiken ilon irti! Mikään ei kestä ikuisesti. Yhdenlainen tarvitsevuus on kyllä tervetullutta. Jos lastemme perheisiin vielä tulee jälkikasvua, haluan olla niiden pikkuisten elämässä saatavilla niin paljon, kuin mummolle vaan käyttöä keksivät.

Sitä odotellessa, tervetuloa huoleton kolmas ikä!

www.kiireenkesytys.fi

 

 

 

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat