Päätin, etten kirjoita enää yhtään blogia koronasta. Aikaa on kulunut ja olen huomannut, että pää käy aika tyhjäksi, kun ei ole virikkeitä. On vaikeaa kirjoittaa ilmiöistä, joita ei ole ole. Koronassa ilmiöitä riittää, joten syön sanani.

Olen viime päivinä keskustellut useiden henkilöiden kanssa heidän jaksamisestaan sekä seurannut sosiaalisessa mediassa koronasta käytävää keskustelua. Kenenkään on enää vaikea löytää tästä ajasta mitään positiivista ja jopa usko normaaliin arkeen palaamisesta hiipuu. Terveydenhuollossa työskentelevät ovat uupuneita ja turhautuneita.  Miten käy, kun yhä useammalta heistä voimat loppuvat?

Koronan varjossa on eletty jo vuosi. Se ilo, mitä elämän rauhoittumisesta, etätyöstä ja perheiden yhteisestä ajasta aluksi saatiin, on kadonnut. Tilalle on tullut ahdistuneisuus elämän rajoittuneisuudesta ja toisaalta piittaamattomuus. Yksinäisten yksinäisyys on syventynyt, monen mielenterveys ja fyysinen terveys on romahtanut.

Asioidessani helsinkiläisessä kauppakeskuksessa järkytyin, kun havaitsin suuren osan ihmisistä kulkevan ilman maskia ja liikkuvan kokonaisina perheinä tai ryhmissä. Teki kovasti mieli kysyä, miksi moinen valinta. Lähdin hakemaan näkökulmia sosiaalisen median ryhmistä. 

Selkeästi erotin kaksi ryhmää, joista ensimmäinen penää kovasti omaa oikeuttaan valita itse, missä aikansa viettävät tai haluavatko maskia käyttää. Baareissa käyntiä nämä henkilöt puolustelivat sillä, että he eivät kestä sosiaalisen elämänsä rajoittamista. He väittävät, ettei se ole keneltäkään pois, jos he hoitavat mielenterveyttään baarikäynneillä. Sitten he menevät bussiin ja ajavat kotiin perheidensä luo. Sunnuntaina he ehkä menevät viemään eristyksessä olevalle mummolleen ruokatarvikkeita ja asentavat samalla sekaisin menneet televisiokanavat. Mummolla on tuuria, jos mukana ei tule virusta.

Oikeuksien penääjiin kuuluu myös ikääntyneitä ja esimerkiksi tuki- ja liikuntasairaita, jotka vaativat fyysisen kuntonsa ylläpitämiseksi vesijumppien käynnistämistä erityisryhmille. He näyttävät uskovan, että erityisryhmään kuuluminen estää jotenkin viruksen tarttumisen. Tuohonkaan jumpparyhmään ei tarvita kuin yksi pappa tai mummo, joka on syntymäpäivänsä kunniaksi keittänyt kahvit sukulaisilleen ja saanut kukkien lisäksi heiltä tartunnan.

Toinen sosiaalisessa mediassa melskaava ryhmä koostuu koronan kieltäjistä. He vähättelevät ja jopa ilkkuvat suosituksia seuraavia. Ainahan näitä tauteja on ollut, ei tuo ole flunssaa kummempaa. Erityisen ikävää on kuulla nuorten sanovan, että luonnollinen poistuma on ihan jees. Vanhat kuolee aina johonkin. 

Kun elämä on ollut kauan rajoittunutta ja vailla sosiaalisia lähikontakteja on vaikeaa ymmärtää, että jokainen lipsuminen antaa virukselle mahdollisuuden levitä. Kaipaisin televisioon enemmän tietoiskuja arkielämän valinnoista, levinneisyysluvuille ja rajoituspohtimisille moni on jo tullut immuuniksi. Kauppaan ja apteekkiin meno, lapsenlapsen ristiäiset, hautajaiset, kulkuvälineen valinta, lääkärin etä- vai lähivastaanotto, kirppistavaran hankinta ja vapaaehtoistyöhön osallistuminen ovat esimerkiksi sellaisia, joissa on usein valinnan mahdollisuuksia.

Me kaikki joudumme tekemään jatkuvasti valintoja. Meidän tulee valita se, mikä on turvallista myös toisille. Aina se ei ole itsestään selvää, jolloin on hyvä jutustella asiasta jonkun toisen kanssa. 

Minäkin hyödynsin eilen toisen ihmisen näkemystä, se avarsi ymmärrystäni omasta vastuustani. Perheellämme olisi muutaman päivän sisällä muutto uuteen asuntoon. Vaikka epidemiologisesti perheessämme ollut eristys ja yhä jatkuva karanteenini eivät olisi esteenä ja muuttofirmakin oli halukas tavaraa siirtämään, päätimme toisin. Kukan meistä ei tiedä, kauanko virus säilyy pinnoilla ja kuinka laajalle sen kaapannut muuttoapulainen voi sitten levittää. En voi väittää, etteikö muuton siirto tuntuisi ikävältä. Kyllä se tuntuu. Toisaalta pitkään odotetun muuton siirtäminen viikolla on pieni asia, mutta hyöty saattaa olla suuri. Yksin emme päätöksen merkittävyyttä olisi ymmärtäneet, olemme kiitollisia kanssamme reflektoineelle. Reilun viikon päästä voin olla varma, etten ole saanut tartuntaa. Tai sitten olen ja muuttoa siirretään uudelleen.

Tautitilanne elää, siksi myös sekä THL:n linjaukset, hallituksen ja meidän jokaisen päätökset. Helppo on sivusta huudella ja kritisoida päätöksiä. Jos vaan uskottaisiin, että parhaansa kaikki päättäjät ja asioita linjaavat tekevät, jotta tästä päästäisiin. Väsyttäväähän tämä on, mutta eipä tässä taida olla muuta tehtävissä, kuin mennä olosuhteiden mukaan. Jaksetaan vielä, otetaan voimaa pitenevistä päivistä.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut yrittää hidastaa ja uskoa, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu ja happamoituu arjen ilmiöistä. Toinen romaani tulossa 2020.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat

Sisältö jatkuu mainoksen alla