Ensimmäisen osa-eläkeviikon päätyttyä on aika summata eletty, vaikka olo on uudessa roolissa on melkoisen epävarma. Maanantaiaamuna tuntui todella mahtavalta ajella keskustaan, jossa saisin vuokratoimistossani kirjoittaa koko päivän. Vuokranantajani oli paikalla ja allekirjoitin huoneen vuokrasopimuksen. Hänen lähdettyään istuin levollisena nojatuoliin ja avasin läppärini. Suljin silmäni ja annoin ajatusteni kiinnittyä tarinaan, jota kirjoitan. Kuljin päähenkilön kanssa, tunsin hänen mielenliikkeensä.

Heräsin nälkään ja viluun. Nolotti. Olin nukkunut miltei kaksi tuntia.

Söin eväät, hain kahvikoneesta kahvia ja hämmästelin itseäni. Pakotin itseni kirjoittamaan. Tämä ei nyt ollut aivan sitä, mistä haaveilin. Minulla on aikaa ja ajatus siitä, mitä haluan tehdä. Aika, ajatus ja kykyni eivät kohtaa. Minunhan piti päästä pakollisesta rytmistä, saada tehdä, mitä haluan. Nyt halusin vain nukkua. Vedin takin niskaani ja lähdin.

Kotona voi nukkua ilmaiseksi, sanoi mies nauraen, kun illalla kerroin hänelle ensimmäisestä eläkepäivästäni. Nauroimme yhdessä ja se tuntui vapauttavalta. Mitään pakkoa ei ole.

Kolme työpäivää sujui vauhdikkaasti kuin polkkaa tanssien. Torstain työt päättyivät Itäkeskuksessa, joten puhelinta ei voinut jättää työhuoneeseen. Sorruin kurkistelemaan sitä vielä illalla, sitten suljin sen. Onnittelin sulkemisesta itseäni.

Perjantaina oli loppiainen ja kova pakkanen. Tuntui hyvältä lojua sohvalla pyjamassa.

Lauantaina tekemättömyys alkaa tuntua vaikealta. Yksi lapsistamme lentää Sri Lankaan pitkälle lomalle. Sunnuntaina lähtee toinen Floridaan. Mies menee maanantaina työhön, minä jään kotiin neljättä päivää peräkkäin. Tällainenko minusta tuli, pyjama päällä laiskottelija?

Mummoraivolla pakotan itseni nousemaan sohvan syleilystä. Tyhjennän arkistokaappina toimivan vaatekaapin sisällön vierashuoneen lattialle. Paperinkeräykseen singahtelevat aikuiskasvatuksen, sosiaalipsykologian ja sosiaalityön opiskeluaineistot, 90-luvun alussa antamani lehtihaastattelut, kiinnostavat artikkelit (kamalaa miten paljon niitä on) ja toimivasta työyhteisöstä kertovan, kesken jääneen kirja-aihioni liuskat. Miksi ihmeessä olen säästänyt kaiken tämän? Uuvun valtavasta paperin määrästä ja suuntaan toiminnan toisaalle. Varaan kesämatkan Saaremalle, kirjoittamisviikon Orivedelle, pukkaan lihapadan hautumaan uuniin, riisun kuusen ja laitan pyykkikoneen pyörimään. Valokuvaan vielä myytäväksi meneviä huonekaluja ja rauhoitun.

Alan ymmärtää, ettei tämä muutos, vähäisempi tekeminen, ihan helpolla minuun asetu. Vierashuoneen lattialla lojuu kymmeniä vuosia säästetty, jo eletty elämä. Tulee olemaan aikamoinen homma siivota tuo kaikki roskiin. Kiirenkesytyksen© materiaalit säilytän. Hankin kesyttäjän oikeudet jo kymmenisen vuotta sitten, jolloin tunnistin omat haasteeni. Näiden haasteiden äärelle minun on yhä palattava. Minun, jolla ei koskaan ole kiire, jolla on vain niin paljon tekemistä ja jonka fokus on koko elämän ollut tulevaisuudessa ja sen suunnittelussa.

On aika opetella olemaan tässä hetkessä. Kiireettömästi ja itseä pakottamatta. Osaan tällaisen vasta niinä hetkinä, jotka vietän lastenlasteni kanssa. Heidän kanssaan aika pysähtyy, on vain leikki, legoilla rakentaminen ja yhteinen ilo. Heidän kanssaan on lystiä hassutella ja tehdä mummojen metkuja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Hae blogista

Blogiarkisto

Kategoriat