Kirjoitukset avainsanalla perhe

- Hengissä ollaan, mutta kyllähän täällä on maailmanlopun tunnelma! huusi marketin kassarouva kännykkäänsä samalla kun vilautteli vessapaperien ja näkkäripakettien viivakoodeja.

Palatessani torstaina onnistuneesta naapuruussovittelusta pysähdyin matkalla markettiin, ostaakseni hieman kanaa ja vihanneksia pakastimeen. Marketissa oli väkeä, kuin joulunalusviikonloppuna. Nyt kärryissä ei kuitenkaan ollut perinnelaatikoita ja kinkkua, vaan vessapaperipaaleja, pastaa ja muuta kuivamuonaa sekä purkkiruokia. Sain lähes viimeiset kaksi pakastepapupussia ja seisoin hämmentyneenä niiden ja kanapakettini kanssa pitkässä jonossa, jossa ei metrin välejä pidetty. Kieltämättä paniikki tarttui. Mietin kuumeisesti, mitä voisin vielä jonosta tempaista mukaani. Kaappausetäisyydellä oli kuitenkin vain auto- ja vauvatarvikkeita, enkä halunnut luopua paikastani. Rauhoitin itseäni muistelemalla, että meillähän on kotona näkkileipää ja pastaa, joita käytämme kohtalaisen harvoin. Olimme myös puolisoni kanssa sopineet, että mitään sellaista ei kotiin tuoda hätävaraksi, jota ei muutenkaan syötäisi. Mutta onko vessapaperia? Kun saan tavarani hihnalle, syöksyn hyllyjen väliin ja kaappaan kainalooni kuuden rullan vessapaperipaketin. Nolottaa, mutta keho ja mieli eivät nyt toimi hallinnassani.

Perjantai-iltana puoliso tuo töistä tullessaan tuliaisia. Usein saan perjantaisin kukkia, nyt saan käsidesiä. Ilahdun siitä paljon enemmän, kuin kukista. Illan konserttimme on peruutettu, ilahdun siitäkin. Vapaaehtoistehtäväni sovittelutoiminnassa ja HelsinkiMissiossa menevät tauolle, olen helpottunut. Peruuntuneet ovat myös kuntosalitapaamiset personal trainerin kanssa, huhtikuinen lomamatka Etelä-Eurooppaan ja risteily Tukholmaan. Vetelen kalanteristani kevään konserttitapahtumia ja teatteriesityksiä yli ja oloni kevenee. Näin on nyt elettävä. Äkkiä on maailma muuttunut ja onni löytyy nyt tiedosta, ettei tarvitse mennä tapahtumiin eikä tavata ihmisiä. Niitä mahdollisesti altistuneita. 

Häivähdys harmitusta riipaisee, kun peruutan itse osallistumiseni upean ammattilaisen 30-vuotisjuhlaan ja lounastreffit ystävän kanssa. Kiire on lopultakin kesytetty. Nyt on aikaa. Rauhoitun iloitsemaan siitä.

Kuulun riskiryhmään, mutta minulla ei ole hätää. Voin rölliä kotona, lähes ketään tapaamatta ja puoliso kantanee minulle evästä ja vessapaperia. Kaikki riskiryhmään kuuluvat eivät ole yhtä hyvässä asemassa. Mitenkä pärjäävät sellaiset vanhukset, jotka ovat ihan yksin ja joiden ei nyt ole hyvä lähteä busseilla ostoksille? Tiedän kotitalossamme asuvan paljon vanhuksia. En tunne heitä, suurinta osaa en ole koskaan edes nähnyt. Onko nyt soveliasta mennä soittamaan ovikelloa ja kysymään, tarvitsevatko kauppa- tai apteekkiapua? Onkohan heillä kaikilla joku, joka auttaa? Soitan autottomalle, minua vanhemmalle ystävälleni ja vannotan häntä pysymään kotona. Lupaan viedä tarvittaessa kauppaan. 

Sähköposti täyttyy tiedotteista. Veikkaus sulkee pelikoneensa, museokortin voimassaoloaika pidentyy, laivayhtiö lupaa bonuspisteille käyttöaikaa syksyyn asti ja mahdollisuuden muuttaa matkojen ajankohtaa, lentoyhtiö antaa matkasta rahat takaisin ja autoliike peruu viikonlopun autonäyttelyn. Maat sulkevat rajoja ja Suomella on valmius julistaa poikkeustila.

Mitään tällaista emme ole ennen kokeneet. Tämä hämmentää. Huolehditaan hygieniasta, turvataan vanhukset ja huolehditaan lapsista, ettei heille synny tilanteesta pelkoja. Tämä ei ole sotatila, tämä on virus, johon kannattaa suhtautua vakavasti, mutta toiveikkaasti. Vietetään laatuaikaa läheisten kanssa, pelataan korttia ja leivotaan vaikka sämpylöitä, rauhoitutaan kotiin. Otetaan puoliso tai lapset kainaloon ja nautitaan läheisyydestä. Soitetaan ystäville, puhutaan heidän kanssaan puhelimessa, suunnitellaan kesää ja uskotaan suomalaiseen terveydenhuoltoon. Kyllä me tästä viruksesta selvitään.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kolmipäiväinen työmatka Ruotsiin osoittaa, etten ole enää tyttönen. Herääminen aamuyöstä ja matkaan lähtö onnistuu hyvin, mutta esitelmien kuunteleminen väsyneenä tekee iltapäivän tunteina tiukkaa. Tukholman metroportaat tuntuvat pidemmiltä, kuin ennen ja väenpaljoudessa pujottelu syö energiaa. Onneksi matkaseura on nuorta ja riuskaa, kantavat minunkin laukkuni.

Osallistumme neljän naisen porukalla Welcoming Refugees –konferenssiin, joka esittelee Euroopan toimivimpia käytäntöjä turvapaikanhakijoiden vastaanottoon ja pakolaisina tulleiden maahanmuuttajien kotouttamiseen. Meillä on, mitä esitellä. Helsinki on osoittanut rahaa kotoutumisen edellytysten ja kotoutumisen tukemiseen. Saamme kehuja molemmista esityksistämme ja olemme mielissämme ja ylpeitä Helsingistä.

Ohjelma on tiivis, eikä omaa aikaa juuri jää. Vähäiset vapaat hetket käytämme tuliaisten ostoon niille, jotka meitä kotona odottavat. Lapsille ja lapsenlapsille leluja ja virikkeitä, kumppaneille herkkuja. Elämänkumppanit, lapset ja jopa mummot ovat puheissamme aivan nukahtamiseen asti. Osallistumme kaikki neljän lapsen äidin lasten videopuheluun, vilkutamme ja kaipaamme läheisiämme. Kehumme elämänkumppaneitamme, kerromme lapsista ja lastenlapsista, näytämme valokuvia. Olemme kotoa poissa, mutta kannamme rakkaitamme mukanamme, mielessä ja puheessa. Iloitsen näiden naisten seurasta.

Jos olisin ollut matkalla miespuolisten työtovereiden kanssa, tuskin olisin jakanut heidän kanssaan samoja juttuja. Tämän ymmärtäminen hämmentää. Näin me itse rakennamme sukupuolittunutta maailmaa, jossa ei osata kohdata vain ihmisinä.

Mietin, olisiko mahdollista, että neljä eri ikäistä miestä puhuisi työmatkallaan naisistaan? Jakaisivatko he tietoa naistensa hyvistä ominaisuuksista ja tapahtumista, joissa nainen on ollut erityisen nokkela tai hauska? Kysyin asiaa mieheltäni kotona ja vastaus oli selkeä EI. Miehillä ei semmoinen ole tapana. Kummeli-sketsi aiheesta on kuulemma kyllä olemassa.

Miten kapeat ovatkaan sukupuolille kirjoitetut sopivat roolit ja käyttäytymistavat. Minun on vaikea uskoa, etteikö jokaisella ihmisellä ole samoja tunteita ja tarpeita, vaikka niiden voimakkuus voikin varioida. Rakastaminen, kaipaus, ilo toisista ihmisistä ja monet muut tunteet liikkuvat varmasti jokaisessa, sukupuolesta riippumatta.

Lapsenlapsilleni hankin tuliaisiksi pakkauksen, jossa on välineet hyönteisten tutkimiseen. Ohjeena on: Pyydystä, tutki, opi, vapauta. Koko heidän elämälleen haluaisin antaa ohjeen: Pysähdy, tutki, oivalla, vapaudu.

Kommentit (1)

Titta
1/1 | 

Ihana teksti ja hyviä havaintoja Merja. Oikein sopivat ohjeet lopussa ihan meille jokaiselle. Ps.
Kummeli sketsi rupesi heti kiinnostamaan😃

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat