Vilkaisu kalenteriin näytti, että koronan ehdoilla on tullut elettyä jo 37 viikkoa. Ensimmäiseen adventtiin mennessä olisi 40 viikkoa täynnä. Tiedättehän, että neljässäkymmenessä viikossa saa maailmassa myös jotain ihmeellistä aikaan? Nimittäin uuden ihmisen.
Tuo maaliskuinen päivä, kun vapaaehtoistehtävässäni seurasin samassa huoneessa olevan henkilön kaksi tuntia kestävää yskimistä, on piirtynyt ajan jakajana selkeästi mieleeni. Tein oman päätökseni ennen riskiryhmien ohjeistuksen tuloa. Vetäydyin kotiluolaani, aloin tilata ruuat kotiovelle, peruin kaikki sovitut kulttuuririennot sekä lomamatkat ja aloin odottaa parempia aikoja. Siitä tuntuu olevan jo ikuisuus, vaikka kalenteri näyttää lyhyempää aikaa, kuin ihmisen raskaus kestää.
Helsingin Sanomat uutisoi 13.11.2020 Jyväskylän yliopiston tutkimuksesta otsikolla: Iäkkäiden elämänlaatu laski vain vähän. Jutussa kerrotaan, että iäkkäät korvasivat kodin ulkopuolisia aktiviteetteja harrastamalla kotona. Ai miten niin korvasivat? Kyllä tässä korvataan edelleen, jos vaan jaksetaan.
Jäin miettimään tutkimuksen tulosta. Tutkimukseen osallistui noin kahdeksansataa 75-, 80- ja 85-vuotiasta, jotka olivat vastanneet aktiivisen elämän tutkimukseen jo aiemmin 2017-2018. Voin hyvin kuvitella, että 85 täyttäneet ihmiset muistavat huonompiakin aikoja. Kun he pohtivat, että koronasta huolimatta rollalenkille voi mennä, ruokaa voi tilata suoraan kotiin, lääkärin kanssa voi puhua puhelimessa, koti on lämmin ja telkkarista tulee ohjelmaa. Asiat eivät siis ole kovin huonosti, huonompiakin aikoja on nähty, joten olo on tyytyväinen.
Kun keskustelen tuohon samaan ikähaarukkaan kuuluvien ystävieni kanssa, he kokevat elämänlaatunsa huonontuneen huomattavasti. Poissa ovat ystävien illat, teatterikäynnin, konsertit, jumpat ja vesijuoksut. Lapsiaan ja lapsenlapsiaan he tapaavat vain ulkona ja ihan liian harvoin. Syliin ja hoitoon ei voi ottaa. Niillä, joiden lapset asuvat muissa maissa, tapaamiset toteutuvat vain tietokoneen ruudulla. Nämä ystäväni ovat olleet elämässään aktiivisia eläkeläisiä. He ovat hoitaneet lapsenlapsiaan, matkustaneet, toimineet erilaisissa vapaaehtoistehtävissä ja pitäneet sekä henkisestä että ruumiillisesta kehostaan huolta. He sanovat elämänlaatunsa huonontuneen, suorastaan romahtaneen.
Myös Jyväskylän tutkimus on kiinnostunut siitä, palaavatko ikääntyneet yhtä aktiivisiksi, kun se joskus on taas heille mahdollista. Se on suuri kysymys. Veikkaan, että kaikki eivät palaa, vaan heidän elämänlaatunsa on huonontunut pysyvästi. Toivon olevani väärässä.
Olen mielestäni hyvä sopeutuja. Kun en enää päässyt teatteriin, katsoin elokuvia. Kun en voinut mennä konserttiin, katsoin niitäkin televisiosta. Ystäviäni ja lapsiani katson yhä tietokoneen ruudulta, samoin jumppa- ja matkailuohjelmia. Joskus se lohduttaa, mutta aika vähän. Se ei ole sama. Ruudun pikselit eivät koskaan muodostu elämykseksi. Sen sijaan ne synnyttävät meissä ihmisissä erilaisia tunteita, kivuliasta kaipuuta, kiukkua tai masennusta. Minä olen ruutuaikani käyttänyt.
Kehoni kaipaa ystävieni halausta ja yhteisen sisäilman hengittämistä. Se kaipaa yhteistä naurua tilassa, jossa inhaloidaan samaa, yhteisöllisyyden ilmaa. Sauvakävelen ja jumppaan, mutta minun kehoni ei soi. Minun kehoni huutaa lastenlasteni halausta ja minun silmäni täyttyvät kyynelistä, kun vain ajattelen heidän kasvuaan ja menetettyjä yhteisiä hetkiä.
Tiedän, että monet eivät varotoimista välitä, vaikka heillä on suurempi riski taudin vakavaan muotoon. He sanovat, etteivät voi olla erossa toisista ihmisistä. Minä ponnistelen vielä. Toki olen onnekas, että minulla on kirjoittamiseni, sen lisäksi puoliso ja yksi läheinen ystävä, jonka kanssa voi hengittää samaa sisäilmaa. Joskus mielessäni häivähtää pelko, totunko tähän eristyneisyyteen liikaa? Tuleeko tästä minun uusi normaalini? Ehkä lakkaan kaipaamasta ihmiskontakteja, ehkä kulttuuritapahtumat ja matkustaminen muuttuvat minulle täysin merkityksettömiksi, kun tilanne pitkittyy.
Huolestun, kun huomaan olevani tyytyväinen, jos kalenterissani ei ole merkintää työnohjauksesta, laboratoriokäynnistä, kampaajasta tai jostain muusta ”pakollisesta”. Sehän tarkoittaa, että voin viettää koko päivän yöpaidassa ja leipoa hapanjuurileipää. Ajattelen, että kun tuollaisia päiviä alkaa olla viikossa kolme tai neljä, rappio on alkanut. Näen kauhistuttavan kuvan siitä, miten hukun paistamiini leipiin ja lopulta en halua enää poistua kotoa lainkaan. Taistelen tuota uhkakuvaa vastaan pakottamalla itseni kuntosalille (vaikka korona vaanii ihan varmasti laitteiden kahvoissa), kauppa-asioille (naamari päässä tietysti) ja ystävän kanssa ulkokuppilaan kahville (vaikka kylmettyminen ei kotona väisty edes kuumalla suihkulla).
Täysaikainen raskaus kestää 40 viikkoa. Monen naisen kohdalla siihen voi sisältyä enemmän ja vähemmän myös vaikeita aikoja. Tuskin ainakaan raskauden viimeiset viikot ovat olleet kenellekään odottavalle kovin herkkua. Vaikeaankin raskauteen liittyy kuitenkin tieto sen keston rajallisuudesta ja sitä seuraavasta ”palkinnosta”. Pian on neljäkymmentä viikkoa takana ja tämä korona-aika saisi jo päättyä. Pitäisi saada se palkinto, jotta kärsimys unohtuisi. Pitäisi saada oma aktiivinen elämä takaisin.
Siihen saakka revitään positiivisuutta siitä, mistä voidaan. Meillä asiat eivät ole tartuntatilanteen kohdalla niin huonosti, kuin monessa muussa maassa. Meillä on toistaiseksi vapaus liikkua, suurimmalla osalla ne lämpimät kodit, ruokaa voi tilata ja televisiossa on ohjelmaa…
Minä iloitsen siitä, että elämme aikaa, jossa meillä on verkon ja sosiaalisen median mahdollisuudet. Ne ovat tuoneet helpotusta monen meidän luolassa kyykkijän elämään. Yksi tekee sukututkimusta, toinen käy kirjoittamisen verkkokurssia ja kolmas opiskelee verkossa pianonsoittoa. Minulla on hapanjuurileipureissa 20 918 kaveria ja parissa muussa ihanassa ryhmässä vielä jokunen lisää. Keskustelen heidän kanssaan päivittäin (no en tietysti kaikkien) ja he pitävät minut aktiivisena. Ilman koronaa en olisi koskaan löytänyt näitä ihania ihmisiä.
Pidetään itsemme kuosissa, ei tämä ikuisesti kestä.
Kuva: Hilary Peralta
