Kirjoitukset avainsanalla isovanhemmuus

Aavistus syksyä aamuilmassa viivytti lähtöäni työhön elokuun 24. päivänä. Lopulta astelin autolle ja lähdin ajelemaan. Jo kaukaa näin, että kotini lähistöllä, ensimmäisen suojatien kohdalla seisoi kolme pikkuista koululaista. Hiljensin ja pysähdyin jo hyvin kauas. Tytöt ylittivät tien ja minä jatkoin matkaa. Ohittaessani heidät, tyttöjen kädet nousivat kiivaaseen vilkutukseen. Minä vilkutin takaisin ja sanoin kuvailemattoman suuri kaipuu puristi rintaani, minulta pääsi itku. Isäni kuoli yllättäen kaksi vuotta ja kaksi kuukautta aikaisemmin. Nyt isän ikävä ja suru vyöryi varoittamatta päälleni valtavalla kohinalla.

Hämmennyin. En ymmärtänyt omaa reaktiotani ja itkukin väistyi vasta moottoritielle päästyäni. Oli surullinen ja yksinäinen olo.

Työssä olin ehtinyt aloitella päivän puuhia, kun puhelin soi. Sain suru-uutisen. Äitini oli kuollut neljäkymmentä minuuttia aikaisemmin. Juuri silloin, kun pikkuiset koululaiset vilkuttivat minulle ja minulta pääsi itku.

Aika pysähtyi. Minä pysähdyin.

Olen yhtäkkiä siirtynyt ensimmäiseen riviin. Takana on kuusikymmentä vuotta elämää, edessä määrä, jota en tiedä. Molemmat vanhempani kuolivat 82-vuotiaina. Yritän väistellä ajatusta, että ehkä minullakin on parhaimmassa tapauksessa tuo parikymmentä vuotta jäljellä. Tarkemmin ajateltuna 20 vuotta tuntuukin ruhtinaalliselta. Se on reilut 7300 päivää. Luku saattelee minut miettimään, mitä kaikkea noina päivinä haluaisin tehdä ja kokea.

Olen nähnyt ja kokenut paljon. Olen saanut matkustaa, rakastaa ja kokea rakkautta. Olen saanut opiskella mitä haluan sekä tehdä palkkatyötä että vapaaehtoistyötä josta pidän. Olen saanut syntymäsukuni ja mieheni suvun kautta elämääni ihania ihmisiä ja minulla on rakkaita ystäviä. On kuitenkin jotain, jota vielä kaipaan.

Nyt itsekin mummona ymmärrän minulle niin rakasta Tilda-mummoani. –Kun saisin niin kauan ellää, että näkisin siun isoks kasvaneen, mummo tapasi huokailla. Hänen toiveensa toteutui. Hän näki minun valmistuvan ensimmäiseen ja toiseenkin ammattiin sekä menevän työelämään. Hän ehti myös nähdä ensimmäisen lapseni syntymän.

Minäkin toivon, että saan nähdä minulle rakkaiden lastenlasteni kasvavan aikuisiksi ja pärjäävän. Rakastavin mummosilmin seuraan heidän puuhiaan ja toivon oman mummoni sanoin heille varjelusta jokaiseen heidän askeleeseensa.

Toivonhan minä toki paljon muutakin. Toivon hyviä päiviä perheeni ja ystävieni kanssa. Niiden eteen olen valmis aikaani antamaan. Toivon, että saan vapaaehtoistyössäni rikos- ja riitasovittelijana olla edistämässä osapuolten sovun syntymistä mahdollisimman monta kertaa.

Kun annan ajatusteni lentää toiveiden siivin, maailma näyttää taas valoisammalta. Elämällä on varmasti vielä paljon hyvää annettavana. Olen kiitollinen, että sain pitää vanhempani näin kauan. Eturiviin astuminen ei tunnukaan enää niin pelottavalta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lintukotoa ei ole. Sitä ei ole koskaan ollutkaan. Pahuus on ollut aina läsnä erilaisissa muodoissa. Maailma ei ole muuttunut 18. elokuuta, vaikka paha on todentunut meille Suomessa asuville ennestään tuntemattomalla tavalla.

Laajasti uutisoidut väkivallanteot ja onnettomuudet vaikuttavat ihmisten turvallisuuden tunteeseen. Myyrmannin räjäytyksen jälkeen monet välttelivät ostoskeskuksia. Estonian uppoamisen jälkeen monen ei tehnyt mieli matkustaa laivalla, ainakaan alimmissa hyteissä. Pelon tunne on luonnollinen, mutta aika ja toistuvuuden mahdollisuuden pienuuden tunnistaminen haihduttaa vähitellen pelon.

Olemme kannustaneet ranskalaisia, brittejä ja espanjalaisia olemaan rohkeita. Olemme värjänneet somesivumme maiden lippujen väreillä ja toistelleet, ettei pelolle pidä antaa valtaa. Tiedämme hyvin, että terroristien tarkoituksena on aiheuttaa pelkoa ja lisätä vastakkainasettelua.

Miten nyt Turun tapahtumien jälkeen osaamme elää todeksi arvomme, johon olemme uskoneet? Minkälaista puhetta tuotamme keskusteluissa työpaikoillamme, torikuppiloissa, harrasteryhmissä ja baareissa? Meillä on suuri vastuu, sillä sanoilla ja teoilla luodaan tulevaisuutta.

Tuttavani kertoi olleensa kuntosalilla, kun tv uutisoi ensimmäisiä tietoja Turun tapahtumista. Kaikki hiljenivät kuuntelemaan lähetystä. Myös ne kaksi salilla ollutta arabimiestä, jotka saivat saman tien kokea kanssakuntoilijoiden epäilevät, heihin kohdentuvat katseet. Tunnelma oli muuttunut hetkessä.

Minunkin vanhempani ovat kokeneet sodan mukanaan tuoman pelon ja puutteen. He selvisivät siitä, siirtämättä minulle ajatusta, että jokainen venäläinen olisi uhka. He joutuivat tietoisesti taistelemaan muukalaispelkoaan vastaan, sillä he eivät halunneet siirtää sitä seuraavalle sukupolvelle. Äitini opetti minulle omalla avoimella ja uteliaalla käytöksellään kiinnostuksen toista ihmistä kohtaan riippumatta tämän kulttuurista, kielestä tai etnisestä taustasta. Tämän avoimuuden haluan siirtää myös lapsenlapsilleni.

Olemme nyt isovanhempina suuren haasteen edessä. On tärkeää, että emme sanallista  meissä nousevia pelkoja ja vihan tunteita pienten korvien kuultaviksi. Käsitelkäämme tunteitamme toisten aikuisten kanssa ja pyrkikäämme löytämään itsestämme se rohkeus, johon olemme muiden terroristisia tekoja kohdanneiden maiden kansalaisia ainakin ajatuksissamme kannustaneet.

Lasten ikä ja ymmärryskyky vaikuttaa siihen, miten he ymmärtävät kuulemiaan kauheuksia. Isovanhempien on tärkeää kuunnella rauhallisina ja sanallisesti etäännyttää uhka ja siten lievittää lapsen kokemaa pelkoa.

- On tapahtunut surullisia asioita kulta, mutta se paha ihminen on saatu kiinni ja hän saa rangaistuksen.

Vaikka oma mielesi soittaisi saatanallista polkkaa rajojen sulkemisesta, älä anna sitä taakkaa perinnöksi lapsenlapsillesi. Anna heidän kasvaa ilman ennakkoluuloja, sillä heidän sukupolvellaan on silloin mahdollisuus rakentaa entistä parempaa maailmaa.

Kohdataan muualta tänne muuttaneet ystävällisesti naapureina ja lähimmäisinä. Ei vyörytetä yhden pimenneen mielen tekoja kaikkien maahanmuuttajien kannettaviksi. Autetaan tänne asettautuneita perheitä kotoutumaan ja tulemaan osalliseksi. Hymyillään heille ja otetaan kontaktia yhtä yhdenvertaisesti, kuin muihinkin naapureihin. Hyväksytyksi tulevat, osallisuutta kokevat vanhemmat siirtävät tyytyväisyyden arjessa omiin lapsiinsa. Viha yhteiskuntaa kohtaan syntyy myös arvottomuuden ja eriarvoisuuden tunteesta. Ei luoda omalla käytöksellämme sellaiselle kasvualustaa.

Minä suunnittelen matkaa Barcelonaan. – Miten uskallat? kysyy ystävä. Miksi en uskaltaisi? Kuluneen vuoden aikana olen käynyt myös Lontoossa, Imatralla ja Myyrmannissa.

Ei anneta pelolle valtaa eikä lähdetä vastakkainasetteluun, muuten ne, jotka sellaista toivovat, ovat voittaneet. Omalla käytöksellämme, puheellamme ja erilaisten ihmisten avoimella kohtaamisella vaikutamme siihen, millaiseen suuntaan Suomi kehittyy.

Maahanmuuttopolitiikkaan voimme vaikuttaa äänestämällä. Poliitikot turvatkoot riittävät varat niin turvapaikkahakemusten ripeään ja oikeudenmukaiseen käsittelyyn kuin nopeisiin maasta poistamisiinkin niiden kohdalla, joiden oleskelu on perusteetonta.

Erityisen tärkeää on panostaa oleskeluluvan saaneiden hyvään kotoutumiseen mahdollistamalla osalliseksi pääseminen, jotta yhteistä, hyvää yhteiskuntaa rakentavat voimavaramme yhdistyvät.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

https://www.mll.fi/vanhemmille/vinkkeja-lapsiperheen-arkeen/vakivaltauut...

Kommentit (1)

Stadin mamma
1/1 | 

Tämä oli fiksu puheenvuoro! Kunpa kaikki aikuiset toimisivat kolumnistin tavoin!

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto