Kirjoitukset avainsanalla lumikaaos

Suomi sijoittuu pohjoiseen ja meillä on neljä vuodenaikaa. Talvella sataa lunta, useina talvina Etelä-Suomessakin ihan reippaasti. Lumi ei siis ole yllätys. Joka vuosi siitä kuitenkin yllätytään. Joka vuosi se motittaa vanhukset ja vammaiset.

Tammikuun 17. päivään oli ennustettu Helsinkiin lumikaaosta. Huonopolvisena ymmärsin voivani osallistua työpaikkani osastopäivään keskustakirjasto Oodissa käyttämällä taksia. Julkisilla kulkeminen on minulle haasteellista ilman luntakin, joten sitä en edes harkitse. Aiempina talvina olen oppinut, että teiden lumikuorma on lumituiskujen jälkeen työnnetty pysäköintipaikoille, erityisesti invapaikoille.

Auto jää siis pihaan ja satsaan päivän kyyteihin 90 euroa. Samaan hintaan saan menomatkalla teatteriesityksen ja paluumatkalla ylimääräistä jännää. Taksikuskin monologi pitää sisällään hänen ajamansa kolarit, hänen terveydentilansa ja kertomuksia kummilapsista. Perille päästyäni maksan 49 euroa ja mietin, että taksiteatterille voisi olla kysyntää. Paluukyydissä naftaliinista esiin kaivettua pappaa näyttää liikenne pelottavan yhtä paljon kuin minua hänen kyydissään oleminen. Päivän taksikyytien ekstrariemuista voitaneen kiittää taksipalvelujen vapautumista ja lumisen päivän lisätarpeita.

Seuraavana päivänä minulla on tapaaminen Kiasmassa ja uskaltaudun jo autolla liikkeelle. En edes pety, kun huomaan aiempina vuosina havainnoimani jatkuvan edelleen. Kiasman vieressä lumi on odotetusti kasattu invapaikalle. Liikuntavammaisen oletetaan  ymmärtävän pysyä kotona.

Nyt kaksi viikkoa myöhemmin tilanne on edelleen sama. Lunta on tullut kiitettävästi ja Helsingissä Stara on taatusti tehnyt parhaansa, minkä resursseillaan voi. Se ei vaan riitä. Luulisi olevan yksinkertaista rakentaa suunnitelma näihin ”poikkeusoloihin”. Jos kalusto ei riitä, sitä on liian vähän. Lunta voi ajaa pois 24 tuntia vuorokaudessa. Kaupunki on pidettävä toimivana.

Kaksi viikkoa on pitkä aika vanhuksen tai vammaisen lymyillä kotonaan kevättä odottelemassa. Kaikilla on asioita hoidettavana, ruokaa pitää päästä hankkimaan ja aika monen liikuntavammaisen täytyy lumisinakin päivinä mennä myös töihin. Korkealla nelivetoautolla pääsee kyllä pysäköimään (paitsi niihin invaruutuihin, joissa on se lumikasa), mutta autosta ei enää pääse ulos.

Eilen, töistä palatessani päätän ajaa Vuosaareen, ottamaan muutaman talvisen kuvan merestä. Autokaistojen väleissä on lumipanteita ja kaistan vaihtaminen on vaikeaa. Vuosaaressa en löydä yhtään pysäköintipaikkaa, jossa voisin poistua autosta. Lunta on pikkuautoille ihan liian paljon. Otan kuvat usvaisesta maisemasta autosta ja palaan kotiin. Matkalla näen lumessa yksinäisenä tönöttävän rollaattorin. Mihin lie sen omistaja joutunut? Kaksi nuorta yrittää työntää pyörätuolissa istuvaa tätiä kohtalaisella menestyksellä.

Voiko olla täysin mahdotonta luoda ”poikkeustilaan” toimintatavat, joilla kaupunki pidetään toimivana? Löytyykö taloyhtiöistä yhteishenkeä, jolla niiden hoitoon kuuluvat jalkakäytävät ja piha-alueet saadaan pidettyä turvallisina kulkea? Moni nimeää nykyään vihollisekseen  muualta muuttaneet, toiseen yhteiskuntaluokkaan, uskonnolliseen tai poliittiseen ryhmittymään kuuluvat. Voisiko noiden sijaan väärässä paikassa oleva lumi olla meidän yhteinen vihollisemme, jonka kukistamiseen ryhtyisimme kaikki yhdessä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto