Kirjoitukset avainsanalla osa-aikaeläkeläisyys

Vuosi siinä meni, ennen kuin ymmärsin, ettei eläkkeelle pääsy olekaan maali. Itse asiassa mitään maalia ei ole olemassakaan, jos sitä viimeistä lähtöä ei lasketa. Harvalle sekään on kuitenkaan maali, jota tavoitella. Hieman erään entisen mäkihyppääjän sanontoja mukaillen  totean, että elämä on elämän mittainen matka, jossa joka päivä oppii. Etenkin itsestään.

Kolmipäiväinen työviikko opetti minut vuodessa siihen, josta mummoni aina lempeästi lausahteli. ” Elämä opettaa, jos ei muuta, niin hitaammin kävelemään.”

Erityisesti olen nauttinut kieltäytymisistä. Minun ei tarvitse ottaa kaikkia tarjolle tulevia tehtäviä ja menoja vastaan. Minä voin jättää itselleni aikaa ajatteluun. Minä voin tehdä, mitä huvittaa. Voi sen tunteen suloisuutta, kun sunnuntai-iltana voi lukea kirjaa puolille öin ja seuraavana aamuna herätä, kun on riittävästi levännyt. Maanantait ovat viikonpäivistä makeimpia. Tiistaina olen jo valmis työtehtäviin.

Vuodessa olen löytänyt sopivan suhteen lepoon ja puuhaan. Kolme työnohjausryhmää vie minulta kolme perjantaita kuukaudessa. Aamupäiviin sijoittuessaan ne jatkavat mukavasti kolmen edellisen työpäivän aikaisia heräämisiä, mutta päästävät minut ajoissa tapaamaan ystäviä ja viikonlopun ruokaostoksille. Vapaaehtoistyöt rikos- ja riitasovittelussa ja lastensuojelujärjestön hallituksessa ajoittuvat työpäivien iltoihin ja jatkavat luontevasti päivää korkeintaan viisi kertaa kuukaudessa.

Kaikki muu tuntuu asettuvan mukavasti paikoilleen, vain oppimisen halu ei häviä. Vuoden alussa aloitin nuorten rikos- ja riita-asioihin erikoistumiskoulutuksen ja mielessä siintää jo lähisuhdeväkivaltaan erikoistumisen koulutustoive. Silti tuntuu, että tämä ei uuden oppimisen alueella riitä. Pitäisikö palata sosiaalipsykologian opintojen pariin, opiskella viroa vai suorittaa LKV-tutkinto ja ryhtyä kiinteistövälittäjäksi?

Kun ymmärsin, etten ole tavoittelemassa leppoisia eläkepäiviä, oivalsin kauhukseni, että kiinnostavien mahdollisuuksien määrä on huikea! Mitä valitsisin?

Olen jokaiselta solultani tarinoiden kertoja. Vain yhden tarinan olen kansiin toistaiseksi saanut. Seitsemän muuta odottaa pilvipalvelussa viimeistelyä. Valitettavasti minä en ole viimeistelijä, minulla ei ole turnauskestävyyttä. Sen havaitsin jo nuorena kouluopiskeluni otteessa, jousiammuntaharrastukseni lopahtamissa ja kieltenopiskelun innostukseni lyhytjänteisyydessä. Saksan, ranskan, arabian, suahilin ja italian alkeet eivät ole minulle onnistumisen elämyksiä antaneet, joten tuohon listaan ei kannata uutta kieltä lisätä. Keskittyisinkö siis kuitenkin siihen, joka on ollut minulle aina kaikkein tärkeintä? Kirjoittamiseen. Hakisinko lopultakin lisää oppia kirjoittamiseen?

Kirjailijaystävä rohkaisi minua hakeutumaan useampivuotiseen kirjoittajakoulutukseen. Lämmin kiitos siitä hänelle. Kaksi päivää pohdin, lopulta tein päätöksen. Minä haen vielä kerran opiskelemaan! Ajatus itseni altistamisesta valitsijoiden arvioinnille tuntuu hyvältä.

”Tyhjän saa pyytämättäkin”, tokaisi mummoni usein. Jos en tule valituksi, hyväksyn, että parempia oli jonossa liikaa. Se ei tee minusta nykyistä huonompaa. Voin edelleen tuottaa tarinoita ja säilöä ne odottamaan viimeistelyä. Kyllähän tässä elämässä vielä ehtii, jos ei kuolema sitä ennen korjaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt se on tapahtunut. Minusta on tullut vihainen mummo.

Hoidan perjantain osa-eläkepäivänä asioita ja päätän kerrankin syödä ajoissa, ennen kuin verensokeri laskee ja heikotus iskee. Minulla on Ikeasta alkusyksystä saatu ateriakuponki, joten ajan Porttipuistoon nauttiakseni tavaratalon joulupöydästä.

Kuppilan pöydät ovat täynnä ruokailijoita, mutta kerään sienisalaatin, lanttulaatikon, rosollin ja perunat lautaselleni uskoen, että kyllä jostain aina yksi paikka löytyy. Huomaan ikkunan vieressä tyhjän kaksoispöydän, jossa kaikki neljä paikkaa ovat tyhjänä.  Pöytien välissä on kymmenen sentin väli ja salinpuoleisella toisella paikalla on tarjotin ja tyhjä lasi. Katselen hetken ympärilleni, ketään ei näytä olevan tulossa paikalle. Eikä haittaa, vaikka olisikin, onhan siinä neljä paikkaa. Istahdan ikkunanpuoleiselle paikalle, riisun takkini ja aloitan ruokailun.

- Nämä paikat oli kyllä meille varattuja, sanoo viereeni tupsahtanut, ikäiseni nainen.

- Anteeksi, en pystynyt sitä tuosta tyhjästä lasista päättelemään, sanon ystävällisesti.

Nuorempi nainen tulee pöytään, laskee lautasensa viereiselle pöydälle, eikä vastaa hymyyni. Puen takkini päälle, otan laukkuni, ruokailuvälineet, lautasen ja juomalasini ja lähden etsimään vapaata paikkaa. Pitkässä pöydässä on vapaata. Lähellä istuvat nuoret hymyilevät  ystävällisesti ja vetävät minulle tuolin esiin. Riisun takkini ja harmittelen etten ottanut tarjotinta. Jatkan ruokailua.

Syötyäni nousen hakemaan kahvia ja joudun ohittamaan minut pois häätäneet naiset. He istuvat salin puoleisessa pöydässä kahdestaan. Pöytä, jossa minä olin istunut on tyhjä. Ei sentään, entisellä paikallani istuu käsilaukku! Kiukun kuohahdus lämmittää sisuksia ja tekee mieli hakea käsilaukulle lautasellinen syötävää. Hylkään ajatuksen, sillä epäilen, että joutuisin lopulta tuon aterian maksamaan, laukku kun ei sitä ole tilannut.

Kahvikoneelta palatessani en voi hillitä itseäni. Menen naisten pöydän luo ja kerron, mitä ajattelen.

- Rouva hyvä, paheksun suuresti sitä, että hääditte minut pois viereisestä pöydästä väittäen sen olevan varattu. Siinä näyttää istuvan ainoastaan teidän käsilaukkunne.

- Voi, voi, menikö nyt viikonloppu pilalle? vanhempi nainen marisee ja vääntelee  naamansa.

- Ei mennyt. Haluan vaan kertoa teille, jos tulette vaikka jostain metsistä, että täällä pääkaupunkiseudulla ihmiset voivat istua toinen toistensa vieressä, vierekkäisissä pöydissä.

- Kumpihan meistä oikein on helsinkiläinen? nainen marisee ja venyttää naamaansa.

Kävelen pois.

Tähän on tultu. Minä en enää ole kiltti, kaikkeen alistuva nainen. Olenko nyt yksi niistä kiukkuisista mummoista, joita menneinä vuosikymmeninä nelosen ratikassa aina ihmettelin? Kannattaako yrittää opettaa toisia ikäisiäni, vai pitäisikö vain väistää?

Parkkipaikalle kävellessäni kadun kommenttiani. Olen sen verran hämmentynyt omasta käytöksestäni, etten heti muista, mihin autoni pysäköin. Marssin autorivien välissä ja napsuttelen kaukosäädintä. Seuraavassa välissä välähtävät valot, autoni tunnistaa minut.

No juu, se metsäjuttu olisi saanut jäädä sanomatta. Nolous väistyy vähitellen, annan itselleni anteeksi. Varmuus siitä, mitä en ainakaan halua olla, kasvaa.  Naamaa vääntelevää marisijaa minusta ei koskaan tule.

Kommentit (0)

Osa-aikainen eläkeläisyys on asettunut iloiseksi elämäntavaksi. Joskus mielessä vielä häivähtää hämmästys siitä, miten paljon työtä tein vuosi tai kaksi sitten. Hauskaahan se oli, mutta eipä ole hullumpi tämäkään vaihe, jota olen nyt elänyt kymmenen kuukautta.

Vapaudesta olen ottanut kaiken irti, ehkä vähän liikaakin. Reissuja on kertynyt ennätysmäärä ja ensi vuosi saakin olla rauhoittumisen vuosi.

Palasin äskettäin viiden vuorokauden kirjoittamismatkalta Tallinnasta. Minulla on puuhakkuusongelma, enkä osaa kotonani keskittyä. Aina jotkut lakanat huutavat kaapissa ja pyytävät päästä toiseen järjestykseen. Loppumattomasti on muistojen laatikoita, pientyökaluja ja mummovainajien pikkuliinoja ja muuta retrokamaa, joiden inventaario on aika-ajoin välttämätöntä. Inventaariossa tavara kyllä vähenee koko ajan, siirtyy tarvitsevimmille omistajille, mutta niin vähenee aikakin. Nimittäin se aika, jonka olen aikonut käyttää minulle tärkeisiin asioihin. En halua olla syvällinen inventoija. Haluan mieluummin olla tärkeiden tarinoiden kertoja.

Kun on kasvanut ”vie mennessäs, tuo tullessas” –mentaliteetissa, rauhoittuminen jopa hotellihuoneeseen tuntuu vaikealta. Ensimmäinen ilta Tallinnassa meni mukana olevia tavaroita järjestellessä ja käsittämättömältä tuntuvaa oman ajan määrää hämmästellessä. Maanantaiaamuna siirryin tekstimaailmaan lukemalla käsikirjoitukseni läpi.

Kirjoitin aamupäivän, mutta jo puolenpäivän maissa tunsin syyllisyyttä. Miten itsekästä olikaan varata itselle näin paljon aikaa, kun kotona olisi vaikka mitä puuhaa. Silittämätön verho, kylpyhuoneen lattiakaivo ja lukemattomat ja lajittelemattomat valokuvat täyttivät mielen. Oli pakko saada raitisilmatauko.

Kävelin vanhaan kaupunkiin ja tarvoin sen kujia ristiin rastiin. Rakastuin Tallinnaan. Hullua, sillä olen käynyt siellä useita kymmeniä kertoja aina 70-luvusta alkaen. Koskaan aiemmin en kuitenkaan ollut vaeltanut siellä vailla aikataulua ja ajastettua ohjelmaa. Oivallan, mitä vapaus todella on. Minähän voi kävellä vaikka viisi päivää. Minulla ei ole työnantajan tai kustantajan antamaa agendaa, minulla on vain aikaa. Minulla ei ole työpuhelinta, josta kurkistella, mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on tässä ympärilläni. Minulla on aikaa kirjoittaa, mutta minulla on myös aikaa ajatella, ihmetellä ja ilostua.

Torstai-iltaan asti elän aikatauluista riippumatonta elämää. Kirjoitan huoneessa, hotellin baarissa, käytävien ulkonemissa ja kaupungin kuppiloissa. Toki herään kellon soittoon, sillä hyvä aamiainen puoli kymmeneltä rakentaa kirjoituskunnon. Joka päivä ulkoilen, syön myöhäisen lounaan kaupungilla ja kirjoitan. Kävelyretkillä kaipaan ystävää. En muista koskaan, edellistä kirjoitusreissuani lukuun ottamatta, olleeni yksin matkalla. Aina mukana on ollut perhe tai ystäviä. Jopa kongressimatkoilla olen ystävystynyt muiden osallistujien kanssa ja tauot ja vapaa-aika on vietetty yhdessä. Yksin oleminen on hämmentävää, mutta sen on myös täydellistä vapautta.

Perjantaiaamuna taika-aika on ohi. Pakkaan ja alan hoitaa yhteyksiä Suomeen. Ostan tuliaisia, värjäytän kulmakarvat ja syön viimeisen aterian. Kun kaikki on suoritettu, käytän loppuiltapäivän kirjoittamiseen. Olen siirtynyt arkimoodiin, jossa ensin on se kaikki muu ja sitten kirjoittaminen. Tallinnan satamaan saapuessani huomaan olevani mummo. Tulin hyvissä ajoin, tuntia liian aikaisin. Varmuudeksi. Vai olisiko koti-ikävä?

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto