Kirjoitukset avainsanalla puutarha

Päätös on tehty, omakotiasumisemme vaihtuu kerrostalokotiin. Lähtölaskenta alkoi, kun selvisi, että  polviini ei tehoa enää lepo eikä kipulääke. Puutarha janosi huolenpitoa, josta en enää yksin selvinnyt. Kanssani asuva humanisti ymmärsi nopeasti, mikä kahden hengen yhteisöllemme olisi parasta.

Olen parin vuoden ajan seurannut asuntokauppaa meille mieluisilla asuinalueilla ja löyhästi tutkinut myös uudisrakentamista. Tiesimmehän, että puutarha- ja lumityöt sekä talon kunnostustyöt muuttuisivat rasittavimmiksi ikääntymisen myötä. Mitään aikamäärettä muutokselle emme olleet asettaneet. Muutos tuntui olevan vielä kaukana edessäpäin.Kunhan nyt ensin eläköidyttäisiin. Toisin kävi.

Lämmin, aikainen ja kuiva kevät piti minut pihalla jatkuvassa liikkeessä. Istutin uusia kasveja, laajensin aikapankin tehokkaan apunaisen kanssa penkkejä ja iloitsin kasvun vauhdista. Kasvamiseen tarvittiin paljon vettä, lannoittamista ja kuopsuttelua. Suihkuttelin havubalsamia kärsineille, perustin uusia lavakauluspenkkejä ja ennen kaikkea kannoin vettä. Kannoin, kunnes polvi meni lakkoon. Oletteko kokeilleet veden kantoa kyynärsauvojen kanssa? Se on himskatin vaikeaa!

Lopulta tottelin lääkäriä ja rauhoituin kaksiviikkoiseen lepoon. Rötkötin sohvalla ja selasin myytäviä asuntoja, sellaisia, jossa puutarha olisi parvekkeella. Toukokuun viimeisellä viikolla näytölle näpsähti mahdollisuus, jossa moni meille tärkeistä asioista oli kohdallaan. Laitoimme  lisätietopyyntöjä ja aloimme maistella muutoksen mahdollisuutta.

Kalasataman ryhmärakentamishankkeessa oli yhä vapaana kolme huoneistoa, jotka saattaisivat sopia meille. Tutkimme pohjapiirustuksia ja kuvittelimme itsemme huoneisiin. Viihtyisimmekö? Läpi talon jatkuva isompi huoneisto vai pienempi, jossa on parveke meren suuntaan? Paljonko neliöitä kaksi ihmistä tarvitsee? Miten ne näyttivät niin pieniltä molemmat?

Eihän sitä kaksi paljoa tilaa tarvitse, lapsetkin kaikki omillaan ja yövieraitakin kovin harvoin. Arvioitimme nykyisen kotimme ja varmistimme pankilta, että kotia ei tarvitse myydä, ennen kuin uusi valmistuu. Päivä päivältä kahden vuoden päähän asettuva muutto tuntui entistä oikeammalta ratkaisulta. Kaksi vuotta olisi sopiva aika tottua muuton ajatukseen. Se olisi myös riittävän pitkä aika kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutumiseen, siitä kaikesta, mikä täyttää kolme ulkovarastoa ja kahden kerroksen sisätilojen säilytystilat.

Kesäkuun 18. päivä kävimme allekirjoittamassa sitoumuksen. Nyt olemme mukana porukassa, joka rakennuttaa kokonaisen kerrostalon! Talossa tulee olemaan 47 perheen koti. Muuttamaan pääsemme kesällä 2020.

- Kalasatamaan! Sinnehän sinä sanoit haluavasi jo vuosia sitten, hihkaisee ystävä uutisen kuultuaan.

- En kai?

Kun tarkemmin mietin, niin muistankin hämärästi tuollaisen ajatuksen heittäneeni. Se oli jo kauan ennen, kun aluetta oli edes kaavoitettu ja olin asian jo unohtanut. Olisiko ollut etiäinen?

Päätös tuntuu nyt hyvältä. Muutokseen on sopivasti aikaa. Ehdin vielä nähdä magnoliani kukkivan kahdesti ja saan rauhassa hyvästellä tärkeimmät kasvini, mummoni pionit ja anoppini ritarinkannukset ja daaliat. Toivottavasti ne saavat tarhurin, joka iloitsee niistä. Kahdessa vuodessa olemme valmiita lähtöön, niin minun lahot polveni, kuin siihen mennessä pihatöistä uupunut humanistikin.

Olo on ihmeellisen rauhallinen. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kasvikahelille tämän vuoden toukokuu on ollut unelmaa. Kaunis päivä toisensa jälkeen on syössyt minut hulluuteen. Suurimman osan vapaa-ajastani olen viettänyt puutarhamyymälöissä tai omalla pihallani istuttaen, ihastellen ja viipyillen.

Joka ainut kevät olen varma, että voisin nähdä kasvien kasvun, tuon ihanan kehittymisen, jos vain malttaisin olla riittävän kauan paikallani. En ole vielä jaksanut. On pakko touhottaa istutukselta toiselle, tarkastaa jokainen kasvun ihme yhä uudelleen ja uudelleen.

Menoani on vahvasti hidastanut kivulias kinttu, mutta keppiin nojaten, istuen ja kyljellään rötköttäen kasvikaheli pystyy ihmeisiin! Onneksi puut antavat nykyään niin paljon suojaa, etteivät naapurit näe näitä "ergonomisia" asentojani. Stadin aikapankista olen saanut nopean ja osaavan Katariinan puuhailuavuksi. Uusia ja levennettyjä kukkapenkkejä on syntynyt muutamassa tunnissa.

Miten voimalliselta uusi musta multa penkeissä näyttääkään. Muutama päivä menee  pelkästään maa-ainesta ihastellessa. Pian penkit alkavat kuitenkin huutaa tyhjyyttään ja siitähän kasvikaheli innostuu. Pala palalta, päivä päivältä yhä useammat kukat asettuvat muhevaan multaan. Vielä näyttäisi mahtuvan muutama, ehkä vielä jokunen.

Asioidessani kolmatta kertaa samassa myymälässä, pyysin, etteivät enää myisi minulle, jos tulisin yhä uudestaan. Nauroivat mokomat pyynnölleni. Menin sitten taas seuraavana päivänä.

Uusi magnolia on kukkiessaan suloinen ja sen valkoiset kukinnot tuottavat minulle suurta iloa. Pieni koivu, pilvikirsikka ja omenapuu ponnistelevat auringossa kohden vanhempien puiden korkeuksia. Pihasyreenien väliin jää aukko, joka suorastaan pakottaa sijoittamaan siihen yhden jalosyreenin. Uusin havu pörhistelee viimekesäisten hankintojen kupeessa, ikään kuin sanoen, että odottakaapas vaan!

Istuttaessani mietin toimintaani. Kehoni tuntee, etteivät puutarhahommat ole juttuni enää kauan. Ehkä vielä ensi kesänä, hyvällä onnella ehkä seuraavanakin…Muutto kerrostaloon lähestyy vääjäämättä.

- Miksi sitten istutat uutta? kysyy ystävä.

- Rakkaudesta kasvavaan, vastaan.

- Etkö sure, että kaikki tämä jää taakse, kun muutat?

- Iloitsen siitä, että olen saanut jotain sellaista aikaan, josta muutkin voivat jälkeeni nauttia, vastaan.

Olen vuosittain jakanut liian suuriksi levinneitä ja sopimattomiin paikkoihin kylväytyneitä perennojani. Olen pussittanut niitä portin pieneen ohikulkijoille poimittavaksi ja vaihtanut niitä toveihin aikapankissa. Tutut ja tuntemattomat ovat saaneet kymmeniä lajeja. Juuri niin minäkin olen perennani suurimmalta osalta saanut. Vanhimmat ovat -85 kuolleen mummoni peruja, tätini puutarhan kautta minulle päätyneitä. Noissa syysleimuissa, särkyneissä sydämissä ja pioneissa kukkii minun lapsuuteni kesien muistot.

Ystäväperheeltä Marjaniemestä ja nykyisiltä naapureitamme pihamme on päätynyt 18 vuotta sitten useita sitkeitä maatiaislajeja, jotka kestävät niin lumettomien ja märkien kuin pakkastalvien koettelemukset.

Kaikkia kasvejani olen rakastanut ja silti pystyn niistä luopumaan, kun on aika. Minulle riittää, että joku muu katsoo niitä ihaillen, kastelee, lannoittaa ja iloitsee kasvusta.

Tänä kesänä annan pienen suihkualtaani vielä pulputella, ripustan perhosbaarin, istun keinussa ja annan katseeni hyväillä sekalaisten kasvieni täyttämää pihaani. Pihani ei ole puutarhalehden mallipiha, mutta se on piha, jossa olen vapaa-aikanani ollut onnellisimmillani. Toukokuussa lempipenkkini tursuu kukkivaa kuukukkaa, tulikellukkaa, tulppaaneja, särkynyttä sydäntä ja lemmikkiä. Niiden seasta ovat nousemassa liljat, akileijat, ritarinkannukset, kärsämöt ja ukonhatut.

Valko- ja sinivuokot ovat jo kukkineet ja kirsikankukat karisseet valkoiseksi hunnuksi tuoksukurjenpolvien päälle. Sinitiaiset lentävät pönttöihin ja ulos, kiireisinä evästä poikasilleen kuljettaen. Mustarastas tuo minulle madon näytille, ennen kuin vie sen poikasilleen. Kimikin kukinnot kypsyvät, kalliokielot keinuvat kevyessä tuulessa ja puistoatsalean kukinnot ovat juuri aukeamassa. Sisältä kantautuu lastenlasten iloiset äänet. Suljen silmäni, sydän hakkaa onnesta ja tunnen syreenien tuoksun.

Ihanaa, että on vasta toukokuu!

Kommentit (0)

Aurinkoinen viikonloppu houkutteli minut lopultakin puutarhaani, jossa en koko kesänä ole istuskellut enkä työskennellyt. Osasyyllinen on ollut luonto omassa oikullisuudessaan, sateella mummoihminen on mieluummin sisätiloissa. Luontoa ei toki kaikesta sovi syyttää, myös Kevaa ja työnantajaa voi osoittaa sormella. Mitäs päästivät minut osa-aikaiselle eläkkeelle, villiinnyin ja halusin tehdä kaikkea, mitä en aiemmin työstä väsyneenä jaksanut.

Nyt kun reissut on reissattu on hyvä palata sen äärelle, josta olen aina paljon nauttinut. Pihani, jota suureellisesti kutsun puutarhaksi, on ehkä jopa hyötynyt hoitamattomuudesta. Lemmikkiä, keto-orvokkia, malvaa, ukonhattua, kuuruohoa ja lehtosinilatvaa pukkaa jokaisen askelkivenkin vierestä, puhumattakaan penkkikarkulaisista. Penkkien reunuskivet ovat paksun sammaleen peitossa ja penkeissä olevat perennalajit ovat kasvaneet toinen toistensa lomaan. Vain ruusuorapihlaja  näyttää pahastuneen. Se jurnottaa lehtensä kuivattaneena ja ruskeana keskeisellä paikalla, kuin muistuttaen, että eipä ole puutarhuria näkynyt.

Lunaria annua, kesäkuuruoho, aikoinaan naapurista minulle karannut, on hyötynyt kosteasta kesästä ja kasvattanut valtavat lehtiruusukkeet. Ruusukkeita on mitä hupsummissa paikoissa, enkä raaski niitä enää tässä vaiheessa kitkeä pois. Lilat kukinnot tulevat vasta ensi kesänä ja toivon niiden olevan yhtä muhkeita. Annan kuuruohon rehottaa ja käyn sammaleen kimppuun.

Sammal on kaunista, kun se on oikeassa paikassa. Minun pihallani sitä on nyt vähän liikaa. Se on kesän aikana peittänyt seulanpääkivialueet, kohopenkkien kivireunukset ja levittäytynyt jopa kivituhka-alueelle. Paksuimmat matot revin pois käsin, sitten kaavin ja lopuksi kylvän kalkkiraetta kivituhkaan.

Sammal ja rikkaruohot irtoavat helposti. Tuntuu, kuin ne olisivat helpottuneita, että lopultakin loin katseeni niihin. Kiittelen niitä mielessäni, kun niin kiltisti lähtevät. Pihapuuhissa on aina kummallista taikaa, ikään kuin itseni ja kasvuston välillä olisi jokin yhteys. 

Syysleimuja leikatessani pyytelen niiltä ääneen anteeksi. Yli metriset vankat varret ovat täydessä kukassa, mutta en anna armoa, koska minulla on nyt möyrimisen vimma. Leimut ovat valloittaneet liian suuren osan penkistä. Lohkotut juurakot palastelen istutuslaatikkoon, kastelen ja kannustan juurtumaan. Keväällä pääsevät sitten uusiin pihoihin.

Minun on mahdotonta laittaa kompostiin edes niitä kasveja, jotka eivät enää penkkeihini mahdu. Aikaisemmin pussitin taimia portillemme ohikulkijoiden mukaan otettaviksi. Nyt olen aikapankin kautta löytänyt jakotaimilleni uusia mökkipihoja ja puutarhoja. Vastahyödyksi olen saanut itselleni puutarha-apua niihin töihin, joita en itse pysty tekemään. Tämä vaihdantatalous on ilahduttanut minua suuresti.

Kaksi päivää pihalla riehuttuani olen tyytyväinen. Tulppaanien ja liljojen sipulit ovat maassa, rikkaruohot ja liika sammal poissa, siemenet kerätty, osa jo kylvetty takaisinkin maahan ja ränsistyneimmät perennat leikattu. Talvi saa tulla.

Hämähäkkikukat, asterit, daaliat, salkoruusut, siniviuhkat, verbenat ja loistokärhö pitävät kukinnallaan vielä kesän muistoa yllä. Verenpisaratkin tuottavat yhä uusia nuppuja, vaikka syyskuu on lopuillaan. Vuodenajat tuovat mukavaa vaihtelua elämään. Ikuista talvea ei jaksaisi millään, muttei kyllä kesääkään. Luonnon tarkkailu antaa elämyksiä. Tänään keräsin ovikranssiin värikkäitä vaahteranlehtiä. Jokainen vuosi on omanlaisensa.

Jonakin yönä se sitten tulee, pakkanen. Päivät lyhenevät ja sytytämme kynttilöitä ja pihavaloja pimeää taittamaan. On lupa kääriytyä huopaan ja päivitellä pimeää.

Pimeänä vuodenaikana on hyvä kutsua ystäviä käymään. Ystävät ovat ihmiselle tärkeitä kuin aurinko kevään versoille. Ystävistä ihminen kukkii.

 

 

 

Kommentit (0)

Seinäkalenterissa on miltei kuukauden ollut esillä sivu, jossa lukee toukokuu. Vapusta alkava aika on puutarhamöyrijälle yleensä silkkaa hurmosta. On niin paljon tehtävää ja jokainen lämpenevä päivä on oodi luonnolle, joka tekee taikoja. Ei kuitenkaan tänä vuonna.

Kevään kylmyys on pitänyt viluisen puutarhamöyrijän tiiviisti sisätiloissa. Niinä harvoina päivinä, kun pihapuuhiin olisi voinut mennä, on kohtalo  veikistellyt ja tuonut möyrijälle taudin. Toukokuussa olen sairastanut kolme viikkoa, tavannut viisi lääkäriä, etsinyt apua terveysasemalta, yksityiseltä lääkäriasemalta ja yliopistollisesta sairaalasta. Olen kadottanut ääneni, vimmani ja tarmoni. Istun alistuneena lämpimän takan muurin kyljessä ja katson, miten mustarastaat ahkeroivat pihallani kotilojahdissa. On niin kuivaa, ettei kotiloitakaan tahdo löytyä.

Netistä tilatut perennat saapuvat limaisina ja homeisina. Ystävä kuvaa taimet ja reklamoi. Kaikki tuntuu menevän tätä keväänä pieleen. Kesäkukatkin on hankkimatta. Onneksi, paleltuisivat vielä.

Puutarhani on minulle kuin vesi purjehtijalle, sinne on päästävä jokaisena vapaana hetkenä. Ovestahan pääsee, jos keho kestää kylmää. Tänä vuonna ei tunnu kestävän. Möyrimiseen tarkoitetut käteni tuntuvat hyödyttömiltä, edes puutarhalehteä en jaksa pidellä. Yhtään puutarhaohjelmaa en katso.

Olen tarjonnut Stadin aikapankissa vanhojen perennoiden jakotaimia ja hätäännyn, kun taimihalukkaita alkaa ilmaantua. Tarvitsen kasveista maksuksi saatavat tovit, jotta voin maksaa velkani aikapankille. Kyllä, olen elänyt velaksi. Taitava lapionheiluttaja Katariina kävi perustamassa minulle uuden penkin ja kaivamassa rikkaruohovallia naapurin ja meidän tontin rajalle. Homma sujui hyvin ja itsekin siitä voimaannuin, mutta velka jäi.

Apuun tulee ihana ystävä. Hän kaivaa perennat maasta ja ruukuttaa ne. Minä vain osoitan lajeja. Väsyn siitäkin ja on mentävä päiväunille. Illalla istuin sohvalla ja tuijotan pihalle. Olen  ilmojen ja taudin vankina. Kun näen rotan livahtavan portaiden alle, en jaksa edes hämmästyä. Seuraavaksi satanee puukkoja.

Toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä antibiootti voittaa ja kuume kaikkoaa. Ei ole vuodet veljeksiä, tapasi mummoni sanoa. Nyt se on nähty, tämmöinen kevät, ei varmasti kenenkään veli tämä. Puutarhaporukoiden naamakirjassa näyttäytyy koko kylmyyden kauhu. Kuusamossa sataa lisää lunta ja vielä pohjoisempana keväästä vain haaveillaan.

Astelen varoen keväthoitoa vaille jääneellä pihallani ja iloitsen pilvistyvässä illassa siitä, että kasvit nousevat minua nuhtelematta. Tulppaanit työntävät ryhdikkäinä nuppujansa taivasta kohden ja kuunliljojen piipat avautuvat heleänvihreiksi toiveiksi kesästä. Kirsikkapuussa helähtää soimaan satakielen laulu ja silmäni kostuvat.

Mikään ei ole niin tärkeää, kuin puutarhan hoito, eikä sekään niin tärkeää. Puutarha itsessään on tärkeä. Se on minulle innoitus, ilo, tyydytys ja rauha. Se on myös kiusa, vaativa ja vajavuuteni näyttävä. Aina se koskettaa minua.

Illalla, kun kauan odotettu sade lopulta lankeaa kuivaan maahan, rauhoitun. Kyllä tästä vielä hyvä kesä tulee.

 

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat