Kirjoitukset avainsanalla yksinäisyys

Maaliskuun puolivälissä julistetulla poikkeustilalla on monet kasvot. Sen yli 70-vuotiaisiin ja riskiryhmiin kohdentuvat kanssakäymisen rajoitukset pyrkivät säilyttämään elämää, mutta tuovat osalle kylkiäisenä hitaasti voimat vievän yksinäisyyden. Aktiivista elämää viettäneen ihmisen arki muuttuu hoivakotielämän harjoitteluksi. Päivät rytmittyvät ruokailuista ja television katselusta. Kävelyllekään ei yksin oikein jaksa lähteä, eikä tarpeeton kuljeskelu liene edes sallittua. 

Kukaan ei käy eikä itse voi käydä missään. Ainut ovikelloa soittava on kaupan ruokalähetti. Maaliskuun alussa aktiivisten eläkeläisten kalenterit olivat vielä täynnä vapaaehtoistoimintaa, vesijumppaa, teatteriretkiä, ulkomaan matkoja, konsertteja, lastenlasten hoitoa, ystävien tapaamisia ja osalla myös keikkatöitä. Yhteiskunnalle hyödyllinen, tyytyväinen ja rikasta elämää viettänyt aktiivinen ihminen on muuttunut lyhyessä ajassa säilöttäväksi ihmisolioksi, jonka lihaskunto ja mieliala laskee samassa suhteessa, kun viruksen käyrä loivenee.

Ehdin itse nauttia eläkeläisen vapaudesta viisi ja puoli kuukautta. Minunkin kalenterini oli täysi, tuona aikana oli vain muutama päivä, joina minulla ei ollut mitään ohjelmaa. Ensimmäiset karanteeniviikot olivat huumaava kontrasti aiempaan. Aika on kuitenkin mennyt yllättävän joutuisasti, ensin tulevia menoja peruen ja myöhemmin uusia projekteja suunnitellen. Ikiväkkäränä en ole vielä tylsyyttä kokenut, vaikka elämä onkin nyt kovin toisenlaista ja rajoitettua. Tänään muistelin mummoani ja paistoin karjalanpiirakoita. Jokaiseen päivääni kuuluu uutena asiana ruuanlaittoa. Ajattelen, että kyllä ihminen aina tekemistä keksii. Mikään tekeminen ei kuitenkaan poista sitä, että minäkin, kuten monet muutkin, kaipaan lapsiani, lapsenlapsiani, ystäviäni ja eläviä kulttuurielämyksiä. Vinkumaan en kuitenkaan halua sortua.

On ymmärrettävää, että kotikaranteeniin joutuneiden on vaikea hyväksyä oman hyvän elämän kapeutumista. Hetkittäin unohtuu, että häijy virus on todennetusti kohtalokkaampi niille, joilla ikää on enemmän ja joilla on joku muu perussairaus tai lääkitys, joka tekee heistä huonommin tautia kestäviä. Meillä riskiryhmään kuulumisen ikärajaksi on asetettu 70, vaikka se voisi sairastuneiden ikäjakauman perustella olla myös alhaisempi, 65 tai jopa 60. Näin alhaiseksi määriteltynä se tuottaisi ongelmia, onhan moni noihin ikäluokkiin kuuluva yhä työelämässä. 

Me kukin koemme tämän vaikean ajan eri tavoin. Joukosta löytyy kapinallisia, valittajia, tunkkinsa heittäneitä, mutta myös niitä, jotka löytävät poikkeusajasta jotain uutta ja hyvää. Parhaiten näyttävät minun tuttavistani pärjäävän ne, joilla on luovuutta. Moni on löytänyt iloa luonnosta, käsitöistä ja kokkaamisesta. Onneksi menemme kesää kohden, moni tuttavistani huokaa. Valo ja luonnon herääminen auttaa jaksamisessa. 

Onnekkaita ovat nyt ne, joilla on maata möyrittävänään. Kaikilla ei ole kuitenkaan puutarhaa, viljelypalstaa tai mökkiä, ei edes parveketta, jolla puuhailla. Yksinäisyys ja toimettomuus ovat huono yhdistelmä. Jospa kaikilla rajoittamistoimien kohteeksi joutuneilla kuitenkin säilyisi toivo. Tämä ei kestä ikuisesti, nyt on vaan jumpattava television ohjeiden mukaan, luettava kaikki lukemattomat kirjat, täytettävä ristikoita, kokkailtava uusia ruokia ja kirjoitettava jälkipolville muistoja menneiltä ajoilta. Kaikilla meillä on myös käyttämätöntä lahjakkuutta, jolle voimme nyt antaa mahdollisuuden tulla esiin. Soitetaan ystäville ja sukulaisille, puhutaan mukavia asioita ja uskotaan unelmiimme. Rokote on kehitteillä ja aktiiviset palaavat vielä aktiivisiksi. 

Kokonaan toinen tilanne on niiden oikeiden ikääntyneiden, laitoksissa olevien vanhusten kohdalla. Olen jo saatellut hautaan kaikki oman sukuni läheiset vanhukset, mutta muistan yhä, mitä minun ja lasteni tapaamiset heille viimeisinä vuosina merkitsivät. Ne olivat ainoita ilon hetkiä sairauden, muistamattomuuden ja voimattomuuden varjostamassa vanhuudessa. En pysty itkemättä ajattelemaan nyt viruksen vuoksi huoneisiinsa lukittuja muistisairaita. Miltä heitä suojellaan? Ne, jotka kuolevat poikkeustilan aikana vanhainkodissa yksin, koronaan tai mihin muuhun tahansa, eivät murhetta enää kanna. Entä heidän läheisensä, millinen muistitaakka heille jää? Miten tämä kaikki jälkipolville kerrotaan?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Onko olemassa hyviä ja huonoja ystäviä? Onko sellaista termiä, kuin huono ystävä? Olen viime kesästä saakka sulatellut mielessäni ystävyyteen liittyviä määreitä. Jäin pohdintakoukkuun, sillä koin olevani huono ystävä henkilölle, jonka ongelma oli pitkään vaiettu. Sanoin ongelman ääneen ja neuvoin hakemaan apua. Luulin, että ystävän kuuluu tehdä niin. Hän oli eri mieltä. Toiseen ystävään vedin etäisyyttä, en jaksanut enää kuunnella valheellista puhetta. Kolmas, ystäväkseni itsenä nimennyt, loukkasi minua. Loukkaus ei ollut ensimmäinen kerta, mutta minulle viimeinen. Olen pohtinut ystävyyteen johtavia tekijöitä ja erityisesti niitä tekijöitä, jotka saavat ystävyyden kestämään läpi vuosien ja vuosikymmenten. Olen menneiden kuukausien aikana tutkinut sekä itseäni ystävänä että ystäviäni, luokitellut ystävyyssuhteeni, mutta tehnyt sen hyvässä hengessä, lopulta enemmänkin itseäni kuin toisia tutkien. Ystävyys on arvokasta ja vaalittavaa. Ystävyys ei katso ikää, varallisuutta eikä terveyttä. Se on sielujen kumppanuutta ja molemminpuolista arvostusta.

Ikiystävät ovat niitä, joiden kanssa olen jakanut elämämme tapahtumat nuoruudesta asti. Nämä ystävät ovat nähneet tai ainakin joutuneet kuulemaan elämäni huippuhetket, mutta myös huonot ajat. He ovat nähneet minut sairaana, onnettomana, surkeimpana, mutta myös onnellisimmillani. He ovat aina katsoneet minua hyväksyvästi, kuten minä heitä. Välillämme ei koskaan ole ollut kateutta. Ystävyyteemme liittyy rehellisyys ja vankkumaton toisen hyväksyntä ja tuki. Voimme olla eri mieltä asioista, ihmetellä toistemme valintoja, mutta emme koskaan loukkaa toisiamme. Paavalin ensimmäistä kirjettä korinttilaisille lainaten, ilman näitä ystäviä olisin vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Olen kiitollinen, että minulla on muutama tällainen ystävä. Pelkästään heidän ajattelemisensa tekee minut iloiseksi.

Ystävätutut ovat kivoja ihmisiä, joita olen tavannut työn ja vapaa-ajan kautta. Heidän seuransa on mukavaa ja monen kanssa voisin viihtyä enemmänkin, jos aikaa olisi määrättömästi. Nyt kun vuosikymmeniä jatkunut kokopäivätyö on loppu, on luonnollista, että suuresta osasta työn kautta tavatuista ihmisistä etääntyy. Etääntymiseen liittyy hieman haikeutta, mutta iloitsen kaikista niistä hetkistä, joita olen erityismukavien  kanssa jakanut. Työelämästä erkaantumisessa syntyy myös sopiva railo niihin henkilöihin, jotka ovat nimenneet meidät ystävyyksiksi ilman aitoa ystävyyttä. Nämä ihmiset eivät ole antaneet mitään, sillä ystävyys on ollut teeskentelyä ja sillä on ollut joku hyötytavoite. Olen itsekin syyllinen tällaiseen peliin suostumiseen. Työelämässä on kuitenkin sääntönsä ja siellä on joskus valitettavasti esitettävä rooleja.  Pitkä työura on onneksi mahdollistanut myös sellaisten ihmisten kohtaamisen, joiden kanssa ystävyys säilyy, vaikka tapaamiset harvenevatkin. Jotkut heistä ovat jo eläkkeellä, jotkut vielä kymmeniä vuosia työelämässä. Näitä ystävyyssuhteita haluan vaalia.

Sukuystävät, ovat oman tai puolison suvun kautta sukulaisuuteen sidottuja, mutta eivät kaikille usein ystäviä. Suvussa tiedetään onnistumiset ja epäonnistumiset ja roolisi voi olla hyvin lukittu sekä historiaasi positiivisesti tai negatiivisesti kertaava. Kaikki eivät jaksa sukunsa kanssa olla tekemisissä, puhumattakaan, että voisivat kutsua heitä ystävikseen. Oma sukuni on sekä äidin että isän puolelta hyvin pieni. Äidin suvun puolelta jäljellä on enää vain sisarpuoleni perheineen. Isäni suvussa ei panostettu sukuystävyyteen, joten neljästä elossa olevasta serkustani minulla on sukuystävyyssuhde vain yhteen. Onneksi puoliso on tuonut elämääni suuren sukunsa, josta on löytynyt monia mukavia sukuystäviä.

Uusystävät ovat ihmeellisen kiinnostavia persoonia, jotka olen tavannut vasta kypsässä aikuisiässä. Heitä on vain muutama. Iloitsen heistä suuresti, sillä luottamuksellisen, syvän ystävyyden solmiminen ei myöhäisellä aikuis-iällä ole kovin helppoa. Haluamme usein pitää kiinni omasta maailmankuvastamme emmekä hakeudu uusiin ihmiskontakteihin, joissa piilee aina riski pettymykseen. Uskaltaessaan ottaa riskin, saa myös mahdollisuuden. On ollut riemullista saada ystävyyssuhde, jossa yhteinen dialogi tuntuu avaavan koko ajan uutta ymmärrystä niin itsestämme, kuin elämästä ja ihmisistä yleensä. Luottamus välillämme vahvistaa minua ihmisenä tämän päivän pelotteita täynnä olevassa maailmassa, jossa on kovin vaikeaa enää elää oikein.

Virkistysystävät ovat poikkeuksetta heitä, joiden kanssa haluaisin viettää mielelläni enemmänkin aikaa. He asuvat kaukana, toisella paikkakunnalla ja jopa toisessa maassa. Heidän kanssaan voisi lähteä yhteiselle lomalle tai heidän naapurinaan olisi kiva asua. Olosuhteiden pakosta tapaamme vain hyvin harvoin, mutta tavatessamme virkistyn ja iloitsen heidän seurastaan. Jotkut heistä ovat myös sukuystäviä tai ikiystäviä tai ystävätuttuja. Kaikki ystävinä tärkeitä.

Eläinystävät, nuo hauskat ja minulle mieluisat tyypit, tuottavat iloa vierailuillaan. Kaikilla heillä on myös mukavat perheet, minkä vuoksi mielelläni annan karvatassuille hoitopaikan, kun isäntäväki sitä tarvitsee. Nämä karvaiset ystäväni eivät blogiani lue, joten uskallan heidät myös nimetä. Nefri, Luru, Kali ja Folke ovat ystävistäni ne, jotka ovat aina tervetulleita. He ovat niin rentoja, ettei heidän takiaan tarvitse siivota eikä kokata erikoisuuksia. Lajien välinen ystävyys on aitoa.

Ystävänpäivä lähestyy. Onko joku, joka kaipaa ystävää? Voisitko sinä antaa hänelle ystävyytesi?

Kenelle sinun pitäisi soittaa ja kertoa, että hän on sinulle tärkeä? Ketä haluat muistaa kortilla? Ole iloinen, jos sinulla on ikiystäviä tai sukuystäviä. Kerro heille, miten paljon he sinulle merkitsevät. Iloitse erityismukavista ystävätutuista ja virkistysystävistä, rapsuta eläinystävää ja nauti kaikista kohtaamisistanne. Ole avoin uusystävyydelle, saatat kohdata sielunkumppanin!

 

Kommentit (0)

Suomi on maailman onnellisin maa YK:n tuoreen onnellisuusraportin mukaan, mutta riittäkö onnea kaikille?

Viime viikolla saimme puolisoni kanssa kaksi näkökulmaa vanhusten arkeen. Puoliso heitti hiihtoladulla voltit ja pääsi ambulanssikyydillä viideksi tunniksi päivystykseen. Kun puoliltaöin noudin hänet kotiin, hän kertoi järkyttyneenä vanhusten keskinäisistä keskusteluista odotushuoneessa.

Yksinäisyys, sairaudet ja arkea rajoittavat liikkumisen ongelmat ovat yhteisiä sekä niille, joilla on lapsia että niillä, jotka ovat vailla minkänlaisia sukulaisia. Vaikka päivystykseen on tultu tapaturman, sydänvaivan tai hengenahdistuksen vuoksi, näyttää päivystys toimivan myös henkisenä piristeenä etenkin niille, jotka eivät aivan vuodepotilaiksi joudu. Päivystyksestä löytyy vertaistukea ja seuraa. Yksinäisyys on yhteinen mörkö.

Seuraavana aamuna vein puolisoni Töölön sairaalaan ja päätin sillä aikaa piipahtaa keskustan pankissa avaamassa tärkeille papereilleni uuden pankkilokeron, palvelun loputtua entisestä pankistani. Pankkisalissa oli reilut kolmisenkymmentä vaitonaista jonottajaa, joista mina olin nuorin. Rollaattoriensa kanssa liikkeellä olevista vanhuksista vain muutamalla oli saattaja mukananaan.

Uuden numeron kilahtaessa näyttöruutuun vei melkoisen tovin, ennen kun vuorossa oleva asiakas pääsi palvelutiskille. Ihailin virkailijoiden ystävällistä palveluasennetta, mutta kauhistuin intimiteettisuojan puuttumista. Huonokuuloisten asiakkaiden asiat olivat meidän kaikkien jonottajien kuultavissa.

Arviolta yhdeksänkymmentävuotias rouva tuli nostamaan rahaa noin viisikymmentävuotiaan miehen saattelemana. Pankkivirkailija selitti rouvalle, ettei kuusi vuotta aiemmin vahentuneella passilla voinut todistaa henkilöllisyyttä. Mukana oleva mies ilmoitti olevansa rouvan avopuoliso ja todistavansa rouvan henkilöllisyyden. Ymmärrettävästi tämä ei virkailijaa vakuuttanut. Pankin tietojen mukaan rouva oli saanut automaattikortin postitse ja edunvalvojakin rouvalla oli olemassa. Virkailijan poistuttua hetkeksi avomies alkoi kuulustella rouvaa automaattikortin pimittämisestä. Rouva vannoi, ettei koskaan valehtelisi miehelle. Tilanne ei viestinyt onnellisesta parisuhteesta. Virkalija palasi ja pahoitteli, ettei voinut antaa rahaa. Avomies kyseli, että pitääkö vanhuksen kuolla nälkään? Virkalilija tiedusteli tyynesti, eikö rouvalle tullut ruokapalvelua kotiin? Rouva ei ehtinyt vastata, sillä avomies selitti kovalla äänellä, että koska rouva ei tykkää tuodusta ruuasta mies joutuu sen aina syömään! Virkalija ei voinut muuta, kuin ojentaa rouvalle tämän edunvalvojan numeron ja neuvoa soittamaan. Avomies nappasi numeron itselleen ja sanoi soittavansa rouvan puolesta maanantaina.

Mieleni teki ponnahtaa pystyyn ja komentaa miestä  soittamaan heti. Hillitsin itseni, sillä eihän minun edes kuuluisi kuulla tällaisia keskusteluja. Pariskunta poistui pankista, rouva vaivalloisesti mieheen nojaten.

Seuraavana asioimaan pääsi hädin tuskin liikkumaan kykenevä, vähintään kahdeksankymmentävuotias rouva. Hänen jalkansa olivat niin turvoksissa, etteivät kengät mahtuneet kunnolla kiinni. Hän oli tullut maksamaan käteisellä kahdenkymmenenkolmen euron laskua. Pankkivirkailija selitti rouvalle moneen kertaan, miten paljon edullisemmaksi tulisi, jos lasku maksettaisiin suoraan tililtä, puhumattakaan maksupalvelusta tai e-laskuista. Rouva kiitteli lämpimästi saamastaan informaatiosta, mutta halusi kuitenkin maksaa käteisellä. Nuori virkailija kysyi, miksi rouva halusi tukea pankkia antamalla sille rahaa, sen sijaan, että olisi käyttänyt rahat itseensä?

Rouva ei osannut vastata. Olisin halunnut kuulla hänen sanovan, että maksamalla käteisellä hän yrittää varmistaa, että konttori on vielä ensi kuussakin olemassa. Jos kaikki laskut menevät tileiltä automaattisesti, ei konttoria enää tarvita. Kenen kanssa hän sitten rupattelisi?

Rouvan asiointi tiskillä asiointi vei puoli tuntia. Hän tiedusteli useampaan kertaan konttorin aukioloajat ja mahdollisuutensa tulla maksamaan laskuja taas uudelleen. Nuori virkailija vastasi lämpimästi hymyillen kysymyksiin kertaakaan hermostumatta. Viimeiset viisi minuuttia rouva käytti hitautensa anteeksipyytelyyn. Tyytyväisenä rouva poistui verkkaisesti pankista. Mietin, mahtoiko pankkikäynti olla hänen harvoja sosiaalisia tapahtumiaan.

Jonottajia katsoessani ymmärrän, että pankit eivät ole enää kauaa halukkaita tuottamaan kalliita konttoripalveluja tälle asiakaskunnalle. Pankkitoiminta on liiketoimintaa. Voisivatko pankit kuitenkin kantaa myös jonkinlaista sosiaalista vastuuta?

Voisiko kunnallinen sosiaalityö jalkautua myös näihin pankkisaleihin? Olen varma, että kanssani jonottaneessa  joukossa oli ueampia, joiden elämän laatua ja turvallisuutta voisi parantaa. Maailman onnellisimman kansan tulisi huolehtia, että onnesta pääsee osalliseksi myös lähimmäinen.

Minun ei tarvinnut jonottaa kuin puolitoista tuntia, kun kyseessä ei ollut kassapalvelu. Minä kestin odotusajan hyvin, mutta kestivätkö kaksikymmentä vuotta vahemmat?

Poistuin pankista surullisena. Työelämässä olevana, omalla autolla liikkuvana ja verkkopalvelujen käyttäjänä näen toisenlaista todellisuutta liian harvoin. Luulen, että tuon todellisuuden ymmärtämisen puutteesta kärsivät myös monet muut. Arkadianmäeltä on pitkä matka toiseuteen. Olen ymmärtänyt, että valtio aikoo säästää tulevinakin vuosina erityisesti vanhus- ja vammaispalveluista. Kaikkien tulee pärjätä kotonaan, oppia nauttimaan yksinäisyydestään ja iloita, jos robotit tulevat apuun.

Olen tähän asti iloinnut jokaisesta elämäni vuodesta, sillä oman elämänkokemuksen ja viisauden karttuminen on ollut huumaavaa. Nyt ajattelen toisin. Vanheneminen on myös pelottavaa. Onneksi en vielä tiedä, onko hetkeen, jolloin istun päivystyksessä arkeani ventovieraan kanssa jakamassa, silmän räpäys vai vuosikymmenten matka. Vai onko niin, ettei yli-ikäisillä ole sitten enää päivystykseenkään tulemista?

Töölön sairaalassa oli kuitenkin ensiluokkainen potilaan vastaanotto ja hoito, sanoi puoliso. Jotain iloista siis noissa murheelliseksi vetäneissä päivissäkin. Lämmin kiitos sinne Töölön henkilökunnalle.

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Niin totta ja pelottavaa en uskalla edes ajatella mikä on niiden vanhusten kohtalo joilla ei ole huolehtivia sukulaisia ! Itse olemme taistelleet muistisairaalle äidillemme Palvelukotipaikkaa äiti itse sinne haluaa koska olisi seuraa mutta kriteerit ei täyty ! Työssä olevat läheiset ovat uupumuksen partaalla viettäessään kaiken vapaa -aikansa äidin luona joka itkee ääneen yksinäisyyttään vaikka kotihoidosta kuka nyt milloinkin käy ruokaa ja lääkkeet antamassa itse ei osaa nälissään edes jääkaapista ruokaa ottaa ei puhelimella soittaa jne itse luulin että kun tulen vanhaksi menen Palvelutaloon mutta nähtävästi sitten on mentävä sinne suohautaan kuopattavaksi kuten äitini sanoo .

Aivan loppuun palanut
2/2 | 

Jo tämä kirjoittajan kuvaama todellisuus on karmaisevaa, mutta vielä karmaisevampaa se on meille velkaisille, yksinäisille vanhuksille, joiden rahat eivät riitä edes välttämättömiin palvaluihin, eivät aina edes ruokaan ja lääkkeisiin(puhumattakaan ravitsevasta ruoasta), eivätkä vähääkään mihinkään virkistäytymiseen tai mukavuuteen. Vaatteet sekä kengät repsottavat ja kodin tavarat ovat viime vuosituhannelta. Jos joku menee rikki, niin uutta ei ole vara hankkia. Olen joskus niin masentunut, että jaksan vain itkeä ja jopa nauran ja itken ihan tyhjänpäiväisille TV-ohjelmille, sillä ne ovat enää ainoa iloni, mutta nykyteknologian lyhytikäisyyden huomioiden, voin vain miettiä, että mitenköhän kauan? Uutta ei ole vara hankkia, kun tuo pamahtaa, tai tulee jokin uusi teknologia, joka vaatii uuden laitteen. Mukavuudet sinänsä eivät ole se tärkein asia, mutta jos meidän on täällä pakko kitua (eutanasian voisi mieluusti laillistaa), niin miksi meille ei suoda ihmisarvoista elämää?

On taas ystävänpäivän aika.

On hienoa, että meillä on ystävänpäivä. Ystävyys on meille jokaiselle tärkeää. Ystävät tukevat meitä elämän karikoissa ja jakavat ilomme, kun siihen on aihetta. Ystävyyden kautta todennamme olemassaoloamme. Olemme merkityksellisiä. Jos arjessa jää sanomatta, miten tärkeitä omat ystävät ovat, ystävänpäivä muistuttaa meitä siitä.

Miten sinä muistat ystäviäsi? Laitoitko kortin vai ostatko leivoksen? Kenties kiität Facebookissa ystävyydestä? Ehkä soitat ja kerrot ystävälle, miten tärkeä hän sinulle on?

Puodit ovat tulvillaan kukkia, pehmoleluja ja sydänaiheisia herkkuja. Ystävyystavaroista tarjotaan 20 % alennusta. Lahjoiksi ehdotetaan tavanomaisten lisäksi puulaatikoita, villalankaa, suihkugeeliä ja oikeastaan ihan mitä tahansa. Lahjoja on aina kiva antaa, mutta tosiystävyys ei materiaa kaipaa. Ystävyydelle riittää, että on läsnä ja apuna silloin kun tarvitaan ja että osaa sanoa ääneen, miten tärkeä toinen ihminen itselle on.

Kaikilla ei ole omaa ystävää. Yksinäisyydestä kärsii Suomessa yli 400 000 ihmistä. Yksinäisyys koskettaa eniten varhaisnuoria ja vanhuksia. Voisimmeko itse kukin tehdä jotain tuon yksinäisyyden helpottamiseksi? Esimerkiksi Punaisen Ristin kautta voi tarjoutua ystäväksi vanhukselle. Vierailu vanhuksen luona kerran viikossa tai kahdessa ei ole kenellekään suuri panostus. Vanhukselle se voi olla viikon kohokohta.

Toimiessani isäni omaishoitajana olin hänen luonaan joka ainoa päivä vaihtelevia aikoja. Silti ystäväpalvelun kautta löytynyt Ritva oli se aurinko, jota isä eniten odotti. Ritvan kanssa hän sai olla oma itsensä ja kokea, että hänen näkemyksistään ja kokemuksistaan oltiin kiinnostuneita. Ritva oli ystävä.

Kenet sinä ottaisit ystäväksesi? Olisiko sinun elämässäsi tilaa yksinäiselle vanhukselle tai vaikka maahanmuuttajalle? Rohkenisitko tutustua uuteen ihmiseen, uskaltaisitko olla hänelle merkityksellinen? Haluaisitko antaa yksinäiselle ystävyyden lahjan?

Kiitos rakkaat ystävät ystävyydestänne, te olette minulle tärkeitä.

Kommentit (1)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä ja muutoksia 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy hidastamaan, uskomaan, että vähempikin riittää.  Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti, työnohjaaja ja rikos- ja riitasovittelija Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn sekä ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat