Kirjoitukset avainsanalla työn vähentäminen

Osa-aikainen eläkeläisyys on asettunut iloiseksi elämäntavaksi. Joskus mielessä vielä häivähtää hämmästys siitä, miten paljon työtä tein vuosi tai kaksi sitten. Hauskaahan se oli, mutta eipä ole hullumpi tämäkään vaihe, jota olen nyt elänyt kymmenen kuukautta.

Vapaudesta olen ottanut kaiken irti, ehkä vähän liikaakin. Reissuja on kertynyt ennätysmäärä ja ensi vuosi saakin olla rauhoittumisen vuosi.

Palasin äskettäin viiden vuorokauden kirjoittamismatkalta Tallinnasta. Minulla on puuhakkuusongelma, enkä osaa kotonani keskittyä. Aina jotkut lakanat huutavat kaapissa ja pyytävät päästä toiseen järjestykseen. Loppumattomasti on muistojen laatikoita, pientyökaluja ja mummovainajien pikkuliinoja ja muuta retrokamaa, joiden inventaario on aika-ajoin välttämätöntä. Inventaariossa tavara kyllä vähenee koko ajan, siirtyy tarvitsevimmille omistajille, mutta niin vähenee aikakin. Nimittäin se aika, jonka olen aikonut käyttää minulle tärkeisiin asioihin. En halua olla syvällinen inventoija. Haluan mieluummin olla tärkeiden tarinoiden kertoja.

Kun on kasvanut ”vie mennessäs, tuo tullessas” –mentaliteetissa, rauhoittuminen jopa hotellihuoneeseen tuntuu vaikealta. Ensimmäinen ilta Tallinnassa meni mukana olevia tavaroita järjestellessä ja käsittämättömältä tuntuvaa oman ajan määrää hämmästellessä. Maanantaiaamuna siirryin tekstimaailmaan lukemalla käsikirjoitukseni läpi.

Kirjoitin aamupäivän, mutta jo puolenpäivän maissa tunsin syyllisyyttä. Miten itsekästä olikaan varata itselle näin paljon aikaa, kun kotona olisi vaikka mitä puuhaa. Silittämätön verho, kylpyhuoneen lattiakaivo ja lukemattomat ja lajittelemattomat valokuvat täyttivät mielen. Oli pakko saada raitisilmatauko.

Kävelin vanhaan kaupunkiin ja tarvoin sen kujia ristiin rastiin. Rakastuin Tallinnaan. Hullua, sillä olen käynyt siellä useita kymmeniä kertoja aina 70-luvusta alkaen. Koskaan aiemmin en kuitenkaan ollut vaeltanut siellä vailla aikataulua ja ajastettua ohjelmaa. Oivallan, mitä vapaus todella on. Minähän voi kävellä vaikka viisi päivää. Minulla ei ole työnantajan tai kustantajan antamaa agendaa, minulla on vain aikaa. Minulla ei ole työpuhelinta, josta kurkistella, mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on tässä ympärilläni. Minulla on aikaa kirjoittaa, mutta minulla on myös aikaa ajatella, ihmetellä ja ilostua.

Torstai-iltaan asti elän aikatauluista riippumatonta elämää. Kirjoitan huoneessa, hotellin baarissa, käytävien ulkonemissa ja kaupungin kuppiloissa. Toki herään kellon soittoon, sillä hyvä aamiainen puoli kymmeneltä rakentaa kirjoituskunnon. Joka päivä ulkoilen, syön myöhäisen lounaan kaupungilla ja kirjoitan. Kävelyretkillä kaipaan ystävää. En muista koskaan, edellistä kirjoitusreissuani lukuun ottamatta, olleeni yksin matkalla. Aina mukana on ollut perhe tai ystäviä. Jopa kongressimatkoilla olen ystävystynyt muiden osallistujien kanssa ja tauot ja vapaa-aika on vietetty yhdessä. Yksin oleminen on hämmentävää, mutta sen on myös täydellistä vapautta.

Perjantaiaamuna taika-aika on ohi. Pakkaan ja alan hoitaa yhteyksiä Suomeen. Ostan tuliaisia, värjäytän kulmakarvat ja syön viimeisen aterian. Kun kaikki on suoritettu, käytän loppuiltapäivän kirjoittamiseen. Olen siirtynyt arkimoodiin, jossa ensin on se kaikki muu ja sitten kirjoittaminen. Tallinnan satamaan saapuessani huomaan olevani mummo. Tulin hyvissä ajoin, tuntia liian aikaisin. Varmuudeksi. Vai olisiko koti-ikävä?

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat