Kirjoitukset avainsanalla ikääntyminen

Tänään on erikoinen arkipäivä, jollaista en muista minulla olleen pitkään aikaan. – Liekö koskaan? Minulla ei ole mihinkään menoa eikä mikään työ odota loppuunsaattamista. Ulkona lumi ja pakkanen, ympärillä hiljaisuus ja kehossani levollisuus. Kuuntelen jääkaapin hurinaa, köllöttelen sohvalla ja ajattelen laiskasti, eli annan ihanien asioiden tulla ja mennä. Olen rennosti, kuin siskoni kissat. Toiseksi vanhimman poikani  lentokone nousee pian ilmaan ja vie hänet kolmeksi kuukaudeksi Karibialle, etäopiskelemaan. Samalla kun opiskelee, voi kuulemma myös nauttia elämästä. Nuorissa aikuisissa on kadehdittavaa rentoutta, jota minun ikäpolvellani ei ole ollut. Sodan jälkeisessä ajassa isovanhempamme ja vanhempamme joutuivat rakentamaan hyvinvointia kovalla työllä. Meillekin opettivat, ”vie mennessäs, tuo tullessas”. Liikeessä oleminen oli tärkeää, sillä mummoni sanoin ”tekijält tulee aina jottain, tekemättömält ei mittää”. Niillä opeilla olen mennyt ja tuhatta rautaa olen tulessa pitänyt.

Siirryttyäni 2017 kolmipäiväiseen työviikkoon uskoin Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä olevan viikoittain. Ei niitä kahteen vuoteen ollut. Onnistuin täyttämään osaeläkepäivät erilaisilla menoilla ja vapaaehtoistöillä. Sovittelin, työnohjasin ja matkustin ympäri maata kouluttamassa. Aika haipakkaa oli nuo viimeiset kaksi vuottakin! Rentoutumaan pääsin vain lomalla, kotipiiristä ja arjesta erossa.

Tämä vuosi 2019 saa nyt olla minulle vähentämisen ja pysähtymisen vuosi. Minulla ei ole omaisia, joiden hyvinvoinnista olisin vastuussa. Olen saattanut haudan lepoon vanhempani ja tätini miehineen. Lapseni ovat pärjääviä aikuisia ja lapsenlapsilleni voin olla mahdollistava mummo, silloin kun haluan. Heidän hyvinvoinnistaan vastaavat vanhempansa. Puoliso ja läheiset ystävät ovat terveitä ja kuosissa, sisarellani on perheensä ja koirakin on kuollut. Voin ottaa positiivisena asiana, ettei kukaan tarvitse minua kipeästi. Minulla on käytössäni valtava vapaus, joka kasvaa entisestään kesäkuussa, kun aloitan viimeisen kesälomani, jolta minun ei enää tarvitse palata työhön.

Minulla on jatkossa entistä enemmän aikaa sekä kirjoittamiseen että lukemiseen. Otin vuoden alussa vastaan Helmet-lukuhaasteen, joka ohjaa löytämään erilaista luettavaa, valitsemaan tutun ja tavanomaisen sijaan uutta, erilaista. Kolmen ensimmäisen viikon aikana olen lukenut kymmenen kirjaa ja saanut uusia näkökulmia niin ihmisen historian, kuin runouden kautta. Se on virkistänyt ajatteluani ja antanut aavistaa, että edessä on vielä monenlaista löydettävää ja ihmeteltävää.

Kirjoittajana tunnen vapautuvani. Kun eläköidyn, minun ei tarvitse miettiä, mitä työtoverit tai sidosryhmäläiset teksteistäni ajattelevat. Voin kirjoittaa vailla pidäkkeitä. Vuodenvaihteen kaksiviikkoisella lomallani viimeistelin pitkän tekstini, josta nyt odottelen kolmelta arvioijalta kommentteja. Uudet kirjalliset ideat mylläävät jo päässäni, mutta kesytän ne tyynesti. Minullahan on nyt koko loppuelämä aikaa.

On riemullista löytää ilo päivittäin. Tänään iloitsin seinällä tanssivista heijastumista, jotka syntyivät auringon osuessa kattolapun prismoihin. Toivoisin kovasti voivani löytää iloa myös sellaisista asioista, joita olen koko ikäni karttanut. Silittäminen, ikkunoiden peseminen ja imurointi eivät koskaan ole tuottaneet minulle iloa. Imuroin, joskin vastentahtoisesti, -80-luvulla, kun imurista alkoi tulla savua. Katsoin sen merkiksi, ettei imurointi ole minua varten. Ryhdyin puuhaan uudelleen vasta kolme päivää sitten. Vikavirtasuoja katkaisi sähköt kolmesti, ennen kuin uskoin. Imurointi ei ole minua varten. Kammoan sitä nyt entistä enemmän. Kävin sentään ostamassa uuden imurin. Aionkin etsiä iloa ikkunoiden pesemisestä ja silittämisestä. Olen aivan varma, että riittävä aika ja positiivinen ote työhön kuin työhön tuottaa iloa. Ilohan syntyy usein aikaansaannoksesta tai havainnosta. Imuroinnin ilot jätän toisille.

Jääkaappi pitää taukoa. Ei kuulu hurinaa, nyyhkäyksiä eikä ininää. Poikani lentokone on jo ilmassa ja auringon paiste on muuttunut hämäräksi. Hiljaisuus tykyttää korvissa. Elämä tuntuu hyvältä juuri tässä ja nyt. Jääkaappi nyyhkäisee.

Jääkaapin hurinan kuuntelu –päiviä aion pitää joka kuukausi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lahjoittaisinko kirpputorille, tyrkyttäisinkö ystäville vai myisinkö jossain kirpputoriryhmässä? Koko syyskauden olen tutkinut kaappeja, inventoinut varastona olevaa askartelutilaa ja jättänyt jäähyväisiä lukemattomille tavaroille, joita olen matkassani kuljettanut.

Päätöksemme luopua puutarhasta ja kahden kerroksen asumisesta käynnisti luonnollisesti kysymyksen siitä, mistä voin luopua ja mikä saa yhä kulkea mukanani. Kaappi kaapilta, tavara tavaralta on selvittänyt jokaisen tavaran merkittävyyden. Tulevaan kerrostaloasuntoomme mahtuu kovin vähän.

Joulukoristeita oli viisi isoa laatikkoa. Ne olivat ehkä minulle helpoimmat eroteltavat. Yksi laatikollinen jäi ja muut vein Pelastusarmeijan kirpputorille. Lapsuuden koriste-esineeni pääsivät Fidaan ja isot kassilliset kertomakirjallisuutta sekä isokokoinen rap-artisti taulu Kierrätyskeskukseen. Perheen nuorten tavaroista oli kysyttävä nuorilta itseltään. Jotain säästin kuitekin, josta he olivat valmiita luopumaan.

Onneksi ystävät ovat ottaneet vaatteita ja tekstiilejä, onpa yksi varannut jo lapsuuteni aikaiset haarukat ja veitsetkin. – Kun vaan löytäisin ne kaappien uumenista! Tiedän melkoisen tarkkaan, mitä kaikkea minulla on, mutta tavaroiden paikallistaminen tuottaa haasteita. Sain myytyä neljä lampettien varjostinta, mutta löysinkin vain kolme! Se yksi, josta otin lähikuvia kirpputorille, tuli sujautettua johonkin talteen. Ostaja oli ymmärtäväinen, joten lähetin ne kolme ja jatkan neljännen etsimistä.

Joku voisi sanoa, että helpoimmalla olisin päässyt kuskaamalla kaiken lähimmälle kirppikselle. Tähän en ole pystynyt. Minun on ollut pakko pyöritellä hitaasti jokainen tavara käsissäni jolloin olen voinut tavoittaa myös siihen liittyvät muistot. Ne tavarat, joihin liittyy vahvimpia muistoja, olen halunnut myydä. Olen tarvinnut näkymän siitä, mihin minulle tärkeät tavarani päätyvät.

Myyntitapahtumien kautta olen kohdannut kymmeniä mukavia ihmisiä, joilla on myös ollut kerrottavana tarina, miksi he halusivat ostaa juuri tuon esineen. Matti-nukkeni, jonka isä toi minulle 50-luvun lopussa Ruotsista, sai uuden kodin naisen luota, jonka vanhemmalla sisarella oli ollut samanlainen nukke. Nuken ostaja ei kuitenkaan ollut koskaan saanut leikkiä sisarensa nukella. Nyt hän sai oman nukkensa. Ihana tarina, jossa hauskaa oli vielä se, että nuken ostajan sisaren etunimi oli sama kuin minulla.

Viimeisiä luopumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita, on elokuussa edesmenneen tätini kodin laittaminen myyntiin. Talossa kuusi vuotta asuneet vuokralaiset muuttivat pois ja kävin hyvästelemässä talon joulukuun alussa. Toivon, että sen ostavat ihmiset saavat olla talossa yhtä onnellisia, kuin minä sain olla aina siellä vieraillessani.

Kun otimme ulkorakennuksen vintiltä alas kaksi potkukelkkaa, silmäni kostuivat. Vanhemmassa mummoni tapasi työntää minua pienenä. Hän potkutteli kanssani kauppaan lumisilla teillä, kirpeässä pakkasessa, jossa toinen huivi oli nostettu kasvojeni eteen suojaksi ja toisella minut oli köytetty kelkkaan kiinni, etten pudonnut vauhdissa. Toinen, vaaleamman sininen kelkka oli tätini. Sillä hän kulki talvet Parkkarilasta keskustaan töihin ja sillä hän antoi kyytiä minun lapsilleni. Minun olisi ollut mahdottoman vaikeaa luopua noista pölyisistä ja vanhoista kelkoista. Onneksi paljon minua nuorempi sisareni asuu omakotitalossa ja pystyi ottamaan kelkat. Minä voi tulevinakin talvina potkutella Lappeenrannan lumisia teitä ja muistella noita menneitä hyviä hetkiä ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa.

Tavarainventaariota tehdessäni olen oppinut tuntemaan itseni entistä paremmin. Minä en ole kiintynyt tavaroihin, minä olen kiintynyt niiden tuomiin muistoihin. Tämän oivaltaminen on helpottanut luopumista. Olen kuvannut lasteni piirustuksia sekä koulun käsitöitä ja kirjoittanut mummoni vanhoista esineistä tarinoita. Sen jälkeen olen suunnannut joko roskikselle tai kirpputorille. Minusta tuntuu, että askel kevenee, kun tavara vähenee.

Omaa nykyistä kotiamme saamme asua vielä ensi kesään, ehkä kauemminkin. Tulevan kotimme peruskivi on muurattu vasta viikko sitten. Tästä osaan lähteä, kiukkuiset polveni pitävät minut lähdön välttämättömyydestä tietoisena. Se Lappeenrannan talo, jonka pihalla Tilda-mummoni kanssa puuhailimme, jonka verannalla joimme tätini kanssa kesäkahveja kymmeniä vuosia, se on vaikeampi luovutettava. Onneksi en itse ole asiassa päätösvaltainen.

Kaikelle tulee aika päästä irti.

Kommentit (0)

Ehdin jo vakavasti miettiä, onko minusta tulossa kaikesta kitisevä ja tyytymätön eläkeläinen ihan ennen aikojaan? Vaikka eläkkeelle pääsemiseen on vielä vuosi aikaa, tunnuin ottavan tyytymättömän kliseisen narisijamummon roolin jo ennen aikojaan.

 

Rautakauppasketsissä

Kirurgin käsittelyä odottavalla kipeällä jalallani kinkkasin elokuun alussa rautakaupasta toiseen palvelua kysymässä. Isossa hehtaarihallissa minulle kerrottiin hakemani olevan seitsemännessä hyllyrivissä. Tervemenoa siihen suuntaan. No, ei ollut. Kinkkasin ulos. Seuraavassa rautakaupassa oli kuin muinaisessa Speden sketsissä. Kun hitaasti liikkuva myyjä lopulta malttoi jättää tietokoneen ruudun tuijottelun, kohottaa katseena ja kysyä tarpeitani, laahustimme yhdessä esillä olevan pintamateriaalin luo. Tiedustelin kyseisen tammilankun hintaa. Hintaa ei ollut saatavissa, koska tuotettakaan ei ollut saatavissa. Miksikö tuote oli sitten esillä? Ei myyjä tiennyt. Oliko jotain vastaavaa tarjolla? Myyjä ei tiennyt. Hämmästyneenä tiedustelin, eikö tässä ketjussa lainkaan myyty nimellä mainitsemaani kotimaisen tuottajan seinäpinnoitetta? Kuulemma myydään, jos joku haluaa sitä tilata. Näytteitä ei ole, koska kaikki kuitenkin ostaa verkosta. Myyjä vinkkasi, että ketjun suuremmassa myymälässä saattaisi olla. Laahustimme molemmat suuntiimme.

Huristelin sitten naapurikaupunkiin. Aikani etsittyäni löysin puisten seinäpinnoitteiden mallit. Mallipaloissa ei ollut hintoja, joten menin mallipala kainalossani info-tiskille ja ilmoitin olevani kiinnostunut kyseisestä tuotteesta.

-       Niin, mitä sä sitten haluat? myyjä kysyi.

-       Katsoisitko tälle hinnan ja toimitusajan?

-       Sähän näät sen siitä numerosta, kun katsot netistä. Sieltä voit tilata.

-       Viitsisitkö sinä katsoa sen minulle?

Hän katsoi ja kertoi hinnan. Neuvoi kuitekin tilaamaan suoraan verkosta.

-       Katsoisitko vielä minulle mikä Siparilan Vire-panelin hinta on?

Mies näpytteli koneetta ja käänsi lopulta näytön minuun päin.

-       Ai tällainen?

-       Juuri tuo?

-       Ei näitä kukaan osta.

-       Jaa, minusta se on aika kaunis.

-       Meillä oli sitä alennuslavassa eikä sitä sittenkään kukaan ostanut.

Silloin minulta paloi käämit. Mutisin jotakin huonosta palvelusta ja marssin kassalle. Ystävällinen kassapoika kuunteli minua ymmärtäväisesti ja pahoitteli. Se helpotti.

Menin autoon ja istuin siellä pitkään jaksamatta lähteä liikkeelle. Oliko vika minussa? Etsinkö palvelua, jonka aika on ohi? Oliko minusta tulossa ikävä kärttyinen ämmä, jonka mielestä kaikki oli ennen paremmin? Muistelin aikaa, jolloin itse olin rautakaupassa töissä. Kyllä me silloin uskoimme asiakkaan hyvää palveluun.

 

Paljon huonoa palvelua

Keväästä asti jatkunut terveys- ja siivouspalvelujen toimimattomuus, huono lakimieskokemus  ja muutamat muut karvaat palvelukokemukset kasaavat kehooni ärtymystä, jonka kipeän jalan vaivat moninkertaistavat. Päätän muuttaa blogini nimen Mummojen metkuista Mummojen marinoiksi. Aion ottaa vastaan, joskin hieman vastentahtoisesti, narisijan viitan. Onneksi sitten alkaa tapahtua ihania!

 

Hyvä palvelu rakentaa sitä saavalle valoisaa maailmaa

Varaamme elämämme ensimmäisen bussimatkan kylpylään. Kun tässä kerran ollaan matkalla eläkeläisyyteen. Ikaalisten matkatoimiston palvelut osoittautuvat laadukkaiksi. Minun omat varausvirheenikin korjataan nopeasti ja hienotunteisesti. Hoitojen suoravaraukset virolaisen kylpylän kanssa hoituvat ystävällisesti ja opastuksella. Kokonaisuudesta tulee hyvä mieli.

Rakkaan tätini siunaustilaisuutta järjestäessäni saan uskomattoman ystävällistä palvelua Lappeenrannan seurakuntien keskusrekisteristä, siunaavalta papilta ja kanttorilta. Kanttori soittaa ja kertoo, että saattomusiikiksi toivomani Joonas Kokkosen Surusoitto ei ole hänelle riittävän tuttu, mutta hän yrittää hankkia nuotit ja ottaa sen haltuun. Myöhään illalla kanttorilta tulee tekstiviesti, nuotit löytyivät kirjastosta ja musiikkitoiveeni toteutuu. My Bakery Cafen Riitta osaa ilmeisesti lukea ajatuksiani tai on muuten taitava ymmärtämään, mitä muistotilaisuuden moninainen joukko mieluiten söisi, sillä en osaa itse sanallistaa tarpeita. Vegaaniset ja vähäkaloriset ja muut ruokavaliot sulautuvat menuksi, jossa jokaiselle on riittävästi syötävää, ilman, että kenenkään erityisyyttä tarvitsee osoitella.

Hyvien palvelujen rypäs kasvaa syksyn aikana kasvamistaan. Hankittuani minulle uuden, hieman käytetyn auton Saksasta, joudun pyytämään merkkiliikkeestä apua kaiken digitaalisuuden haltuun ottoon. Kun lähtötilanne oli Vuosaaren satamassa se, että minulla meni kymmenen minuuttia auton vaihdevalitsimen löytämiseen, ymmärsin tarvitsevani hieman apua. Merkkiliikkeessä minua palvellaan ystävällisesti ja huollon asiakaspalvelija opastaa minua kiireettömästi autossani, kunnes kaikki on otettu haltuun. Lisäksi minulle annetaan moottorinlämmittimen asennukseen aika toivomanani päivänä, vaikka päivä on täyteen buukattu. Kiitollisena lupaan olla paikalla heti aamutuimaan.

Vanhan auton myynnistä minulla on muistoja, jotka saavat hien nousemaan pintaan. Myyminen kestää kauan ja on piinaa. Löydän hakukoneella helsinkiläisen Ostetaan Autoja –autoliikkeen. Saan itse määritellä halvimman hinnan, jolla autostani luovun. Määrittelen hinnan ja vien auton Herttoniemeen. Auto koeajetaan ja se saa kehuja. Teemme sopimuksen ja saan kyydin kotiin. Vuorokauden kuluttua autoni on myyty ja rahat ovat tililläni. Käytetyn auton myymisen ei tarvitsekaan olla painajainen!

Hyvien palvelujen vaikutus on ollut suuri. Maailmani näyttää kauniimmalta ja minua hymyilyttää. En olekaan marisija, osaan tunnistaa hyvä palvelun ja sitä on edelleen saatavilla!

Eteenpäin, sanoo tämä mummo lokakuun pimeydessä ja alkaa kirjoittaa toista blogiaan, joka kertoo ryhmärakentamisen prosessista. https://ryhmarakentaminen.blogi.net/blog/3/maalampojarjestelman-toimitta...

 

Kommentit (0)

Päätös on tehty, omakotiasumisemme vaihtuu kerrostalokotiin. Lähtölaskenta alkoi, kun selvisi, että  polviini ei tehoa enää lepo eikä kipulääke. Puutarha janosi huolenpitoa, josta en enää yksin selvinnyt. Kanssani asuva humanisti ymmärsi nopeasti, mikä kahden hengen yhteisöllemme olisi parasta.

Olen parin vuoden ajan seurannut asuntokauppaa meille mieluisilla asuinalueilla ja löyhästi tutkinut myös uudisrakentamista. Tiesimmehän, että puutarha- ja lumityöt sekä talon kunnostustyöt muuttuisivat rasittavimmiksi ikääntymisen myötä. Mitään aikamäärettä muutokselle emme olleet asettaneet. Muutos tuntui olevan vielä kaukana edessäpäin.Kunhan nyt ensin eläköidyttäisiin. Toisin kävi.

Lämmin, aikainen ja kuiva kevät piti minut pihalla jatkuvassa liikkeessä. Istutin uusia kasveja, laajensin aikapankin tehokkaan apunaisen kanssa penkkejä ja iloitsin kasvun vauhdista. Kasvamiseen tarvittiin paljon vettä, lannoittamista ja kuopsuttelua. Suihkuttelin havubalsamia kärsineille, perustin uusia lavakauluspenkkejä ja ennen kaikkea kannoin vettä. Kannoin, kunnes polvi meni lakkoon. Oletteko kokeilleet veden kantoa kyynärsauvojen kanssa? Se on himskatin vaikeaa!

Lopulta tottelin lääkäriä ja rauhoituin kaksiviikkoiseen lepoon. Rötkötin sohvalla ja selasin myytäviä asuntoja, sellaisia, jossa puutarha olisi parvekkeella. Toukokuun viimeisellä viikolla näytölle näpsähti mahdollisuus, jossa moni meille tärkeistä asioista oli kohdallaan. Laitoimme  lisätietopyyntöjä ja aloimme maistella muutoksen mahdollisuutta.

Kalasataman ryhmärakentamishankkeessa oli yhä vapaana kolme huoneistoa, jotka saattaisivat sopia meille. Tutkimme pohjapiirustuksia ja kuvittelimme itsemme huoneisiin. Viihtyisimmekö? Läpi talon jatkuva isompi huoneisto vai pienempi, jossa on parveke meren suuntaan? Paljonko neliöitä kaksi ihmistä tarvitsee? Miten ne näyttivät niin pieniltä molemmat?

Eihän sitä kaksi paljoa tilaa tarvitse, lapsetkin kaikki omillaan ja yövieraitakin kovin harvoin. Arvioitimme nykyisen kotimme ja varmistimme pankilta, että kotia ei tarvitse myydä, ennen kuin uusi valmistuu. Päivä päivältä kahden vuoden päähän asettuva muutto tuntui entistä oikeammalta ratkaisulta. Kaksi vuotta olisi sopiva aika tottua muuton ajatukseen. Se olisi myös riittävän pitkä aika kaikesta ylimääräisestä tavarasta eroon hankkiutumiseen, siitä kaikesta, mikä täyttää kolme ulkovarastoa ja kahden kerroksen sisätilojen säilytystilat.

Kesäkuun 18. päivä kävimme allekirjoittamassa sitoumuksen. Nyt olemme mukana porukassa, joka rakennuttaa kokonaisen kerrostalon! Talossa tulee olemaan 47 perheen koti. Muuttamaan pääsemme kesällä 2020.

- Kalasatamaan! Sinnehän sinä sanoit haluavasi jo vuosia sitten, hihkaisee ystävä uutisen kuultuaan.

- En kai?

Kun tarkemmin mietin, niin muistankin hämärästi tuollaisen ajatuksen heittäneeni. Se oli jo kauan ennen, kun aluetta oli edes kaavoitettu ja olin asian jo unohtanut. Olisiko ollut etiäinen?

Päätös tuntuu nyt hyvältä. Muutokseen on sopivasti aikaa. Ehdin vielä nähdä magnoliani kukkivan kahdesti ja saan rauhassa hyvästellä tärkeimmät kasvini, mummoni pionit ja anoppini ritarinkannukset ja daaliat. Toivottavasti ne saavat tarhurin, joka iloitsee niistä. Kahdessa vuodessa olemme valmiita lähtöön, niin minun lahot polveni, kuin siihen mennessä pihatöistä uupunut humanistikin.

Olo on ihmeellisen rauhallinen. 

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto