Kirjoitukset avainsanalla muistot

Luiskahdin eläkkeelle ihan huomaamattani! Kesäkuun puolivälissä alkanut vuosiloma muuttui lokakuun ensimmäisenä eläkepäiviksi ilman suurempaa haloota. Rastatukkaisen habitukseni annoin vielä läksiäislahjaksi kuntatyönantajalleni OmaStadi-äänestyksen mainokseen, sitten pistin rastatkin pakettiin ja siirryin eläkeläisyyteeni sopivaan hiusmalliin. Kolmantena eläkepäivänä räpsähti rahaa tilille ilman tekemisen vaatimuksia. Summaa katsellessani iloitsin siitä, että olin jo kahden vuoden osaeläkeläisyydessäni tottunut matalampaan tulotasoon. Kunnallisen palvelun lisäksi eläkettä näytti karttuneen valtiolta, kirkolta ja yksityisiltä aloilta. Olipa isäni lyhyestä omaishoitajuudestakin ehtinyt karttua hieman alle kuusi euroa verotettavaa.

Takana on 49 vuotta elämää, jossa työllä on ollut merkittävä asema. Ei siitä ihan helposti oloneuvokseksi asetuta. Jatkan kevyellä otteella kouluttajana ja työnohjaajana, korkeintaan yhdellä työtehtävällä viikossa. Määrä tuntuu hyvältä ja antaa minulle aikaa sellaiseen, jota teen kaikkein mieluiten, sovittelulle ja kirjoittamiselle. - Kunhan tämä muutosralli on ohi.

Olen hyväksynyt sen, ettei toiminnallinen liike minussa lakkaa, mikäli saan pitää järkeni, aistini ja liikuntakykyni. Pidän puuhakkaista päivistä, joissa tunnit eivät tahdo kaikkeen tekemiseen riittää. Lomapäivien ja ensimmäisten eläkepäivien täytettä on mukavasti tullut muuttopuuhista. Oma kotimme löysi uudet omistajat ja väliaikaiskotiin muutto, ennen lopulliseen eläkekotiimme pääsyä, on tarjonnut vauhtia väsymykseen asti. Puolet pienempään asuntoon muuttaminen vaatii melkoista elämän tiivistystä.

Olen valokuvannut lasten piirustuksia ja savitöitä, pyöritellyt käsissäni omia 60-luvun ainekirjoitusvihkojani ja rakkaalle mummolleni 70-luvulla Espanjasta tuomiani kastanjetteja. Monesta on vaikeaa luopua, osasta suorastaan mahdotonta. Kuvittelen ripustavani kastanjetit ja bambitaulut uuden kotimme seinälle ja ymmärrän ensimmäistä kertaa ikääntyneiden ihmisten koteja! Kysehän ei olekaan siitä, että täkänät, ristipistotyöt ja matkamuistot ovat monien vanhusten kodeissa esillä siksi, että sisustaminen on lakannut asukkaita kiinnostamasta. Ne ovat esillä siksi, että niihin liittyy muistoja, tarinoita ja ne rakentavat asukkailleen kuvaa heidän elämästään. Koko elämän mittainen asuminen samassa kodissa antaa mahdollisuuden säilyttää eletty elämä läsnä. Kellarissa tai vintillä voi varastoida lasten vauvavaatteet ja rippipuvut. Niin kauan kun on tilaa, ei tarvitse luopua.

Minä olen elämäni aikana asunut monessa paikassa, Lappeenrannassa, Vantaalla, Tansaniassa ja Helsingissä. Muutoista huolimatta olen onnistunut säilömään mittavan määrän tavaraa. Minulla on ollut 20 eri kotia, joista peräti 15 aikuisiällä. Afrikkaan 80-luvulla muuttaessani pakkasin tavarani sukulaisen vintille, josta jouduin ne purkamaan vasta seitsemän vuotta sitten. Onneksi kodistamme löytyi varastotilaa, kun osa lapsista oli jo muuttanut omiin asuntoihinsa. Nykyisessä kodissamme ehdimme asua miltei 20 vuotta. Nyt on aika astua uuteen, on ”kuolinsiivouksen” aika. Perikunnan ei ole syytä pelätä. Lupaan, ettei jätelavaa tarvitse kuoltuani tilata.

Varastomme laatikot, kirjeineen ja esineineen ovat elokuusta saakka kuljettaneet minua jo unohduksissa olleisiin muistoihin, luotani poistuneiden ihmisten äänen äärelle. Olen ikävöinyt ja pussittanut muistoja kirpputorille ja jätteisiin. Aikoinaan niin kauniit maljakot ja taulut ovat muuttuneet ongelmalliseksi jätteeksi. Onneksi eivät edesmenneet ole näkemässä, mitä heidän vuosikymmeniä vaalimilleen tavaroille käy.

Ensimmäinen villamekkoni, isän nenäliina, tädin puhelinpöytä, mummon kastanjetit, äitini rannerengas ja 72 muuta, minulle merkityksellistä muistotavaraa lähtee tässäkin muutossa mukaan. Bambitaulun ripustan seinälle ja se saa kannustaa minua yhä tutkimaan suhdettani elämäni tavaroihin. Vaikeinta on ollut hyvästellä omin käsin raennettu puutarha. Sekin on jo tehty.

Elämä on luopumisen ja uuden saamisen näyttämö. Vielä vähän lajittelua, haikeita tunteita, muutama yö ja minä olen valmis astumaan uuteen, eläköityneenä, uudessa kodissa ja valmiina uusiin näkökulmiin.

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lahjoittaisinko kirpputorille, tyrkyttäisinkö ystäville vai myisinkö jossain kirpputoriryhmässä? Koko syyskauden olen tutkinut kaappeja, inventoinut varastona olevaa askartelutilaa ja jättänyt jäähyväisiä lukemattomille tavaroille, joita olen matkassani kuljettanut.

Päätöksemme luopua puutarhasta ja kahden kerroksen asumisesta käynnisti luonnollisesti kysymyksen siitä, mistä voin luopua ja mikä saa yhä kulkea mukanani. Kaappi kaapilta, tavara tavaralta on selvittänyt jokaisen tavaran merkittävyyden. Tulevaan kerrostaloasuntoomme mahtuu kovin vähän.

Joulukoristeita oli viisi isoa laatikkoa. Ne olivat ehkä minulle helpoimmat eroteltavat. Yksi laatikollinen jäi ja muut vein Pelastusarmeijan kirpputorille. Lapsuuden koriste-esineeni pääsivät Fidaan ja isot kassilliset kertomakirjallisuutta sekä isokokoinen rap-artisti taulu Kierrätyskeskukseen. Perheen nuorten tavaroista oli kysyttävä nuorilta itseltään. Jotain säästin kuitekin, josta he olivat valmiita luopumaan.

Onneksi ystävät ovat ottaneet vaatteita ja tekstiilejä, onpa yksi varannut jo lapsuuteni aikaiset haarukat ja veitsetkin. – Kun vaan löytäisin ne kaappien uumenista! Tiedän melkoisen tarkkaan, mitä kaikkea minulla on, mutta tavaroiden paikallistaminen tuottaa haasteita. Sain myytyä neljä lampettien varjostinta, mutta löysinkin vain kolme! Se yksi, josta otin lähikuvia kirpputorille, tuli sujautettua johonkin talteen. Ostaja oli ymmärtäväinen, joten lähetin ne kolme ja jatkan neljännen etsimistä.

Joku voisi sanoa, että helpoimmalla olisin päässyt kuskaamalla kaiken lähimmälle kirppikselle. Tähän en ole pystynyt. Minun on ollut pakko pyöritellä hitaasti jokainen tavara käsissäni jolloin olen voinut tavoittaa myös siihen liittyvät muistot. Ne tavarat, joihin liittyy vahvimpia muistoja, olen halunnut myydä. Olen tarvinnut näkymän siitä, mihin minulle tärkeät tavarani päätyvät.

Myyntitapahtumien kautta olen kohdannut kymmeniä mukavia ihmisiä, joilla on myös ollut kerrottavana tarina, miksi he halusivat ostaa juuri tuon esineen. Matti-nukkeni, jonka isä toi minulle 50-luvun lopussa Ruotsista, sai uuden kodin naisen luota, jonka vanhemmalla sisarella oli ollut samanlainen nukke. Nuken ostaja ei kuitenkaan ollut koskaan saanut leikkiä sisarensa nukella. Nyt hän sai oman nukkensa. Ihana tarina, jossa hauskaa oli vielä se, että nuken ostajan sisaren etunimi oli sama kuin minulla.

Viimeisiä luopumisia, joihin liittyy vahvoja tunteita, on elokuussa edesmenneen tätini kodin laittaminen myyntiin. Talossa kuusi vuotta asuneet vuokralaiset muuttivat pois ja kävin hyvästelemässä talon joulukuun alussa. Toivon, että sen ostavat ihmiset saavat olla talossa yhtä onnellisia, kuin minä sain olla aina siellä vieraillessani.

Kun otimme ulkorakennuksen vintiltä alas kaksi potkukelkkaa, silmäni kostuivat. Vanhemmassa mummoni tapasi työntää minua pienenä. Hän potkutteli kanssani kauppaan lumisilla teillä, kirpeässä pakkasessa, jossa toinen huivi oli nostettu kasvojeni eteen suojaksi ja toisella minut oli köytetty kelkkaan kiinni, etten pudonnut vauhdissa. Toinen, vaaleamman sininen kelkka oli tätini. Sillä hän kulki talvet Parkkarilasta keskustaan töihin ja sillä hän antoi kyytiä minun lapsilleni. Minun olisi ollut mahdottoman vaikeaa luopua noista pölyisistä ja vanhoista kelkoista. Onneksi paljon minua nuorempi sisareni asuu omakotitalossa ja pystyi ottamaan kelkat. Minä voi tulevinakin talvina potkutella Lappeenrannan lumisia teitä ja muistella noita menneitä hyviä hetkiä ja rakkaita ihmisiä, jotka ovat jo poissa.

Tavarainventaariota tehdessäni olen oppinut tuntemaan itseni entistä paremmin. Minä en ole kiintynyt tavaroihin, minä olen kiintynyt niiden tuomiin muistoihin. Tämän oivaltaminen on helpottanut luopumista. Olen kuvannut lasteni piirustuksia sekä koulun käsitöitä ja kirjoittanut mummoni vanhoista esineistä tarinoita. Sen jälkeen olen suunnannut joko roskikselle tai kirpputorille. Minusta tuntuu, että askel kevenee, kun tavara vähenee.

Omaa nykyistä kotiamme saamme asua vielä ensi kesään, ehkä kauemminkin. Tulevan kotimme peruskivi on muurattu vasta viikko sitten. Tästä osaan lähteä, kiukkuiset polveni pitävät minut lähdön välttämättömyydestä tietoisena. Se Lappeenrannan talo, jonka pihalla Tilda-mummoni kanssa puuhailimme, jonka verannalla joimme tätini kanssa kesäkahveja kymmeniä vuosia, se on vaikeampi luovutettava. Onneksi en itse ole asiassa päätösvaltainen.

Kaikelle tulee aika päästä irti.

Kommentit (0)

Vähäisempään tekemiseen siirtyminen vaatii kovia ponnistuksia. On tehtävä monia asioita, jotta levollisuudelle tulee tilaa. Kolmipäiväisen työviikon harjoittelu on vaikeaa ja joitain päiviä on peruttava. Olen tyytyväinen, kun pysyttelen edes neljässä. Seesteisyyttä kohden pyrkiminen tuntuu kovin vaivalloiselta ja raskaalta.

Kotona kärrään tavaraa Pelastusarmeijan kirpputorille. Punotut korit, käyttämättömät, mutta aikoinaan edulliset käsilaukut, pikkutaulut ja lasit, joista ei koskaan juoda mitään, saavat lähteä. Äidin kymmenisen vuotta sitten tekemästä ryijystä on vaikea luopua. Se ei kauniista väreistään huolimatta ole löytänyt paikkaa kodissamme muualla kuin varaston täytteenä. Nyt ryijy on ollut eteisessämme lähtövalmiina nelisen kuukautta. Olen turhaan tarjonnut sitä tutuille ja tuntemattomille. Lopulta siirrän ryijyn autooni, jossa kuljettelen sitä luopumistuskassani viikon. Luopumisen tekee vaikeaksi, että ryijy on 30-vuotispäivänä lahjaksi saamieni korvakorujeni lisäksi lähes ainoa äitini minulle antama konkreettinen lahja. Korvakorut olin saanut valita itse, ryijyä en. Nyt kun äitini voimat heikkenevät, puhe- ja liikuntakyvyn viimeiset rippeet ovat katoamassa takerrun ryijyyn kuin pelastusrenkaaseen. Kun äitiä ei enää olisi, en kykenisi ryijystä luopumaan. Tuskailisin koko loppuikäni paksua villakääröä, joka rohmuaa pienestä varastotilastani ison osan.

Oivallusta seuraavana päivänä vien ryijyn kirpputorille. –Voi miten kaunis! Huudahtaa ryijyn vastaanottava rouva ja vakuuttaa, että ryijylle löytyisi pian uusi koti. Ilo läikähtää minussa. Jätän kirpputorille myös kanadansuomalaisen sukulaisen kirpputorikasasta aikoinani pelastaman seinäkellon. Tuon kauniin ja valoisan naisen sairaus vei viime kesänä. Menetys tuntuu, en halua kellon muistuttavan minua siitä päivittäin. Tavaroista luopuminen ei tarkoita ihmisten unohtamista. Muistot ovat kiinnittyneet kohtaamisiin ja kokemuksiin. Niiden vahvistamiseen ei materiaa tarvita.

Minusta tuntuu hiukkasen kevyemmältä.

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat