Kirjoitukset avainsanalla oma aika

Osa-aikainen eläkeläisyys on asettunut iloiseksi elämäntavaksi. Joskus mielessä vielä häivähtää hämmästys siitä, miten paljon työtä tein vuosi tai kaksi sitten. Hauskaahan se oli, mutta eipä ole hullumpi tämäkään vaihe, jota olen nyt elänyt kymmenen kuukautta.

Vapaudesta olen ottanut kaiken irti, ehkä vähän liikaakin. Reissuja on kertynyt ennätysmäärä ja ensi vuosi saakin olla rauhoittumisen vuosi.

Palasin äskettäin viiden vuorokauden kirjoittamismatkalta Tallinnasta. Minulla on puuhakkuusongelma, enkä osaa kotonani keskittyä. Aina jotkut lakanat huutavat kaapissa ja pyytävät päästä toiseen järjestykseen. Loppumattomasti on muistojen laatikoita, pientyökaluja ja mummovainajien pikkuliinoja ja muuta retrokamaa, joiden inventaario on aika-ajoin välttämätöntä. Inventaariossa tavara kyllä vähenee koko ajan, siirtyy tarvitsevimmille omistajille, mutta niin vähenee aikakin. Nimittäin se aika, jonka olen aikonut käyttää minulle tärkeisiin asioihin. En halua olla syvällinen inventoija. Haluan mieluummin olla tärkeiden tarinoiden kertoja.

Kun on kasvanut ”vie mennessäs, tuo tullessas” –mentaliteetissa, rauhoittuminen jopa hotellihuoneeseen tuntuu vaikealta. Ensimmäinen ilta Tallinnassa meni mukana olevia tavaroita järjestellessä ja käsittämättömältä tuntuvaa oman ajan määrää hämmästellessä. Maanantaiaamuna siirryin tekstimaailmaan lukemalla käsikirjoitukseni läpi.

Kirjoitin aamupäivän, mutta jo puolenpäivän maissa tunsin syyllisyyttä. Miten itsekästä olikaan varata itselle näin paljon aikaa, kun kotona olisi vaikka mitä puuhaa. Silittämätön verho, kylpyhuoneen lattiakaivo ja lukemattomat ja lajittelemattomat valokuvat täyttivät mielen. Oli pakko saada raitisilmatauko.

Kävelin vanhaan kaupunkiin ja tarvoin sen kujia ristiin rastiin. Rakastuin Tallinnaan. Hullua, sillä olen käynyt siellä useita kymmeniä kertoja aina 70-luvusta alkaen. Koskaan aiemmin en kuitenkaan ollut vaeltanut siellä vailla aikataulua ja ajastettua ohjelmaa. Oivallan, mitä vapaus todella on. Minähän voi kävellä vaikka viisi päivää. Minulla ei ole työnantajan tai kustantajan antamaa agendaa, minulla on vain aikaa. Minulla ei ole työpuhelinta, josta kurkistella, mitä maailmassa tapahtuu. Maailma on tässä ympärilläni. Minulla on aikaa kirjoittaa, mutta minulla on myös aikaa ajatella, ihmetellä ja ilostua.

Torstai-iltaan asti elän aikatauluista riippumatonta elämää. Kirjoitan huoneessa, hotellin baarissa, käytävien ulkonemissa ja kaupungin kuppiloissa. Toki herään kellon soittoon, sillä hyvä aamiainen puoli kymmeneltä rakentaa kirjoituskunnon. Joka päivä ulkoilen, syön myöhäisen lounaan kaupungilla ja kirjoitan. Kävelyretkillä kaipaan ystävää. En muista koskaan, edellistä kirjoitusreissuani lukuun ottamatta, olleeni yksin matkalla. Aina mukana on ollut perhe tai ystäviä. Jopa kongressimatkoilla olen ystävystynyt muiden osallistujien kanssa ja tauot ja vapaa-aika on vietetty yhdessä. Yksin oleminen on hämmentävää, mutta sen on myös täydellistä vapautta.

Perjantaiaamuna taika-aika on ohi. Pakkaan ja alan hoitaa yhteyksiä Suomeen. Ostan tuliaisia, värjäytän kulmakarvat ja syön viimeisen aterian. Kun kaikki on suoritettu, käytän loppuiltapäivän kirjoittamiseen. Olen siirtynyt arkimoodiin, jossa ensin on se kaikki muu ja sitten kirjoittaminen. Tallinnan satamaan saapuessani huomaan olevani mummo. Tulin hyvissä ajoin, tuntia liian aikaisin. Varmuudeksi. Vai olisiko koti-ikävä?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuosi loppuu, joulu on koettu ja osa-aikainen eläkeläisyys jo kopistelee porstuassa. Mielikuvat tulevasta vaihtelevat päivittäin, jopa tunneittain. Hetkeksikään en unohda, että yksi aikakausi, viisipäiväinen työviikko, olisi pian ohi. Vain jouluaterialla, kolmen sukupolven yhteisessä ilossa lastenlasten kirkkaat äänet peittävät alleen tiedon tulevasta.

Hetkittäin näen viikkotyöstä vapautuvat kaksi päivää tyhjänä tilana. Kuvittelen itseni toimettomuuteen, kirjoittamaan, lueskelemaan, päivätorkuille ja lintuja tarkkailemaan. Kaikkea tuota elämässäni on ollut liian vähän. Mieleen nousee uusia asioita, joita voisin eläke-päivinäni tehdä. Voisin siivota ullakkovaraston, ommella rahiin uuden päällisen, silittää kaikki ne pöytäliinat, jotka vuosien aikana ovat jääneet ensimmäisen pesun jälkeen käyttämättä, pestä kylpyhuoneen kaakelien saumat ja paistaa pataleipää sekä tehdä herkullisia keittoja. Pää täyttyy tekemättömistä töistä. Enhän minä tätä halunnut.

Viimeiset kolme viikkoa ovat hurahtaneet työn ja toiminnan parissa. Ei ole ollut aikaa harjoitella kolmipäiväistä työviikkoa. Olen selvinnyt ensimmäisestä sovittelustani, vetänyt viimeiset työnohjausryhmät ja käynyt kokemassa vatsataudin levoksi tarkoitetulla risteilyllä. Joulukuuhun on mahtunut työtä ja tehtäviä tuplasti sen verran, kuin aika ja kunto olisi sallinut. Edes liukastuminen ja aivotärähdys ruhjeineen eivät suuremmin vauhtia haitanneet. Onneksi tuli joulu, jolloin kaikkien kiire taukosi, minunkin.

On pakko palauttaa mieleen oman terveyden rajat ja alkuperäinen toive. Halusin aikaa sille, joka on minulle itselleni tärkeää. Halusin aikaa kirjoittamiselle. Osaanko suunnata energiani siihen? Kotona en siihen pysty, aina vähintään joku lakanapino huutaa oikomista. Minun on paettava riittävän kauas, mihin lakananviikkauksen ja muiden tarpeettomien töiden huuto ei kuulu.

Tuli tarjous Saksan kirjailijaresidenssin käytöstä, harkitsin. Tuttava lupasi järjestää edullisen kämpän Nizzasta, harkitsin. Mietin myös Viroa, jossa olen aiemminkin kirjoittanut. Niin paljon mahdollisuuksia! Joinain öinä olen varma, että kuolen ennen kuin pääsen omasta ajastani  nauttimaan. Odotan vuoden vaihtumista, kammoan, suunnittelen ja kauhistelen. Palautan mieleen ilon, jonka oman kirjan näkeminen kirjakaupassa synnytti. Ilo ei syntynyt siitä, että kirjani köllötteli siellä maineikkaiden tekstien keskellä. Ilo syntyi siitä, että olen onnistunut viemään yhden tarinan kansiin asti. - Minä, kymmenien keskeneräisten kertomusten tarinoija.

Kirjoitustilan valinnassa päädyn toimistohotelliin Kampissa. Rauhoitun.

Uuden elämäni ensimmäisenä päivänä, tammikuun toisena, aika on oleva minun. Osa-eläkepäivinäni teen vain sitä, mitä minua huvittaa. Minä kirjoitan. Tervetuloa uusi aika!

Kommentit (0)

Seuraa 

Mummojen metkuja pohtii elämän ilmiöitä 60 täyttäneen näkökulmasta. Blogissa seurataan, miten 13-vuotiaasta rivakkaan työn tekemiseen uskonut pystyy siitä vähitellen luopumaan. Voiko puutarhaa hoitaa rennosti, rikkakasvejakin suvaiten? Esikoisromaaninsa 2016 julkaissut kehittämiskonsultti ja työnohjaaja Merja Svensk etsii kirjoittamisen, työn ja ihmissuhteiden tasapainoa ja riemastuu arjen ilmiöistä.

Blogiarkisto

Kategoriat